Oonko mä hullu?

Vuosi vaihtuu taas. Mulla on viime vuosi ollut varmaan paskin ikinä. Liikaa osastojaksoja, sydänsuruja, pahaa oloa ja kolmetoista lisäkiloa. Eikä mun tuleva vuosi näytä yhtään valosammalta. Nytkin laitoksella osa lähti ajelemaan ja loput mässyttää herkkuja. Mä pakenin herkkuja huoneeseeni, kun alko ahdistaa niitä katellessa. Mä tiesin, että olisin voinut vetää ne kaikki yksin. Himotkin oli, kiitos yhden lääkkeen nosto. Nyt siis kyhjötän yksin tällä puolella laitosta huoneessa lukkojen takana. Bueno... Paha olo on, enkä uskalla ees pyytää tarvittavaa, koska pelkään, että laitos lähettää suoraan päivystykseen. Vuorossa olevat ohjaajatkaan ei oo sieltä parhaimmasta päästä. Eli en pääse juttelemaankaan. En mä kyllä tiedä, että olisinko ees halunnut.

Tänään porukka laitoksessa veti läppää psykoosista. Mä en ymmärrä miten siitä voi heittää läppää. Mä oon nähnyt mihin se johtaa ja se ei oo kivaa katottavaa. Itse asiassa mä pelkään, että mullekkin puhkeaa psykoosi. Mä en tiedä, että kuulenko ääniä vai oonko vaan vainoharhanen. En oo uskaltanut sanoo kenellekkään. Pelkään, että ne tyrmää mut heti vaan vainoharhaseks. Tosiaan välillä kuulen askeleita, vaikka kukaan ei oo paikalla yms... Mä huomasin tälläsiä ekan kerran neljännellä osastojaksolla, mutta oon vaan ollu hiljaa. Enkä tiiä, että kannattaako ees kertoa. Kuitenkin vaan kuvittelen kaiken itte. Tai sit mä vaan oon tulossa hulluks... Vai oonko mä jo hullu?

Mulla on maanantaina NUPOaika. Haluun vaihtaa Transumiehen johonkuhun toiseen. Oon pyytänyt sitä jo jonkin aikaa, mutta ketään ei oo tehnyt asialle mitään. Mä aion maanantaina tapella tahtoni läpi. Mä en vaan kestä Transumiestä.

Joskus musta tuntuu, että oon masentuneempi kuin koskaan. Mä oon niin yksin vaan näitten asioitten kanssa. Kuka mua ees osais auttaa? Mä odotan jotain mysteeristä pelastajaa, joka antaa mulle elämänhalun. Sitä ennen mä vaan kärsin. Tai siltä ainakin tuntuu...

Mä en tykkää joulusta

Mä pääsin pois osastolta 23. päivä. Ei niillä ollut syytä pitää mua siellä. Yksikön mä silti menetin. En ees tiiä, että haluisinko sinne. Niillä on pakko olla jotain mua vastaan, kun ei kerran päästä mua sinne ees pikasesti käymään. Miks mä ees haluaisin sitten mennä semmoseen paikkaan. En oo edes enää niin kiintynyt niihin ihmisiin siellä. Ei satu henkisesti niin paljoa. Sen sijaan oon kiintynyt Hopeasydämeen...

Mä haluaisin pyytää Hopeasydämeltä anteeksi, kun se joutui kärsimään mun traumatisoivan hoitokokouksen. Haluisin myös kiittää sitä. Ilman sitä mä en olis tässä. Mä lupasin ittelleni taistella itteni osastolta vaan sen takia. Mä en tiedä miten mä kestän, kun menetän Hopeasydämenkin.

Tähän mä voisin kirjottaa kilometrin mittasen aineen mun kiintymyssuhteistani ja niiden haitoista vääriin ihmisiin. Jätän silti sen nyt tekemättä.

Osastolta palasin takas laitokseen. Jouluaattona kävin kotona avaamassa lahjat. Se oli mun viiminen joulu mun perheen kanssa. Ens jouluna oon jo täysikäinen ja omillani enkä vapaaehtoisesti käy kotona. Edes jouluna. Helvetti tuun olee niin yksinäinen.

Syömiset kusi nyt jouluna. Toivon, että saisin mun itsekurin takaisin. Oon lihonnutkin varmaan tonnin. Ei vaan vieläkään oo sitä vaakaa mistä varmistaisin sen.

Laitoksessa on ollut tylsää perus arkea. Huomenna nään kyllä kaveria. Pääsee hetkeks pihalle täältä. Ei kai mulla muuta tähän hätään.

Viides kerta osastolla

Eilinen palaveri ei mennyt ollenkaan hyvin. Ne vei multa yksikön. Mä vähän niinkuin tiesin sen ja osasin varautua, mutta sitten ne sano ettei avohoito oo se juttu. Siihen en ollut osannut varautua. Ne laitto mut osastolle, vaikka sanoin, että tapan itteni, jos ne mut sinne laittaa kärsimään. Mä en edes oo itsetuhonen, niinkun ne väittää. Mä oon itsetuhoinen vaan osastolla. Ne ei ymmärtänyt, eikä kuunnellut mua. Täällä on ihan perseestä. Mä haluun pois.

Oon ollut ihan nätisti nyt vielä täällä, koska koitan päästä jouluks pois. Huomenna tehdään päätös mun hoidosta. Siihen palaveriin tulee kyllä mua vihaava lääkäri. Se ei varmana päästä mua pois. Hajoan, jos joudun jäämään tänne. En mä kuulu osastolle.

Hopeasydän oli mun palaverissa ja se oli ainoa joka tuki mua. Se halas mua lujaa kun koitin ottaa hatkat nupolta. Mä sain itkeä ja se ei irrottanut musta ennen kuin poliisit/ambulanssi tuli. Mä näin sen viimiseks kun hissin ovet meni kiinni. Mä huusin:"Älä jätä mua näille!". Mä pyysin siltä myös anteeksi jo etukäteen jos käykin niin, että ne jättää mut tänne ja tapan itteni.

Hopeasydän on mun ainoa syy miks mä taistelen vielä nyt kun yksikkö vietiin. Mä tosiaan olin yksikköjonossa ekana, mutta ne vei sen mahdollisuuden multa. Mä voin ehkä päästä yksikköön vielä joskus, mutta en tiiä koska. Luultavasti liian pitkän ajan päästä. Harmittaa kun en varmaan näe A:ta tyyliin koskaan enää. Onneks mulla on silti Hopeasydän.

Nyt pitäkää kaikki peukkuja mulle, että pääsisin huomenna pois tästä kidutusluolasta. Mä taistelen vielä, mutta mä en jaksa enää kauaa.

Mua pelottaa

Mulla on ollut paskoja päiviä. Varsinkin illat on kamalia. En silti voi ottaa tarvittavaa, koska mä pelkään, että laitos lähettää päivystykseen (=osastolle). Viimeks kun otin tarvittavaa niin uhkailtiin päivystyksellä. Sen jälkeen en oo ottanut sitä. Mun illat on ollut kamalia, mutta mun on ollut pakko vaan kärsiä.

Mulla oli maanantaina palaveri. Siinä oli joku ihan uus lääkäri, joka ei tiennyt mun asioista mitään. Päätettiin, että yhtä iltalääkettä nostetaan. Se on luultavasti se lääke joka sai mut joskus pahasti ahmimaan. Mä pelkään, että samanlainen ahmimiskausi tulee nytkin. Päätettiin myös, että mulla on uus palaveri keskiviikkona ja siihen tulee yksikön lääkäri, joka tietää mun asioista.

Mua pelottaa se huominen palaveri aivan helvetisti. Mä niin tiedän syvällä sisimmässäni, että mua ei päästetä yksikköön nyt kun oon viillellyt. Se on mun pahin pelko. Mä tuun romahtamaan, jos yksikkö viedään multa. Onneks Hopeasydän tulee mun palaveriin. Ehkä se pehmentää mun laskua korkealta. Mitähän sossukin sanoo, jos yksikkö viedään. Ne varmaan potkii ulos laitoksesta. Apua...

Mulla on jo jonkinlaisia itsemurhasuunnitelmia, jos kaikki menee huomenna huonosti. Ihan kaiken varalta. Tai sitten lähden hatkoille. En tiedä yhtään minne menisin. Varmaan silti tappamaan itseni, mutta muualle. Tai sitten teen helposti ja vedän lääkkeitä kauheen kasan. Kaikki riippuu miten huomenna menee. Toivottavasti mä ehdin aamulla juttelemaan Hopeasydämen kanssa mun peloista. Toivottavasti se ottaa ne tosissaan eikä vähättele mun tunteita niinkuin muut.

Ei menny putkeen

Eilen mä viiltelin. Illalla. Jouduin päivystykseen ja laitettiin kuus tikkiä. En onneks joutunut osastolle, kun lääkäriä ei kiinnostanut kysellä multa mun vointia. Nyt oon käsi kipeenä ja erittäin ahdistuneena. Olin äsken avohoidon ryhmässäkin. En nauttinut. Kaikki on paskaa.

Hopeasydän oli töissä tänään. Se lähtee kyllä kohta. Me vaihdettiin pari sanaa. Mä itkeä vollotin ja se halas. Mä tunsin olevani turvassa sen pienen hetken. Täytyy puhua vielä paremmin jokupäivä, kun niillä on vähemmän kiirettä.

Miksei kaikki vaan vois olla hyvin?

Sumua

Mun mieli hukuttaa mut. Mulla ei oo ketään kelle voisin purkaa mun ajatuksia. Mun terapiasuhde ei toimi. Tarviin jonkun tähän nyt. Mun ajatukset tappaa. Pelkään olla yksin niitten kanssa. Mulla on paljon salaisuuksia, jotka haluaisin kertoa. Mun piti kertoa Hopeasydämelle, mutta se vähän niinkuin feidas mut. Se sano, että tulee kohta. Ei tullut koko iltana/yönä. Ja mä odotin ja odotin sitä, mutta turhaan. Olin sillon valmis kertoo sille kaiken. Mä ootan, että se tulee taas ja sillä olis oikeesti aikaa jutella niinkuin sillon alussa. Se ei oo terapiasuhde, mutta ei mulla oo muitakaan. Huomenna se tulee töihin, mutta sillä on kiireitä, mä tiiän sen. Ehkä mä vielä joskus ehdin avaamaan mun sydämeni sille. Mun pitäis vaan jaksaa siihen asti. Mä en tiedä jaksanko.

Mulla on ollut paljon itsemurha-ajatuksia viime aikoina. Mä oon googlaillut yliannostukseen tarvittavia lääkemäriä. Mä oon harkinnut jopa ostaa lääkkeitä. Mä en vaan uskalla puhua näistä, koska mä pelkään osastoa. Osasto on kidutusta ja se tappaa. En mä kestä siellä. Siks mä pidän kaiken ittelläni, vielä... Kunnes Hopeasydämellä on aikaa. Sitten mä annan kohtaloni sen käsiin. Antaa sen päättää. Antaa sen auttaa. Mä tarviin apua.

Saatan olla koukussa mun tarvittavaan lääkkeeseen. Ahdistaa, jos en ota sitä. Sydän lyö hassusti ja pelottaa, kunnes saan sen. Se turruttaa ajatukset ja olo on kuin zombilla. En mä tykkää siitäkään tunteesta, mutta ihan sama. Mä haluun kasan niitä lääkkeitä. Vetää itteni pyörryksiin. Ehkä jopa kuolla...

Mitä mulle on tapahtumassa?

Täällä laitoksessa kukaan ohjaajista ei kysele mun vointia/jaksamista vaikka napsin niitä tarvittavia. Ne vaan keittää kahvia. Ja juoruaa keskenään. Mä en kiinnosta niitä. Oon näkymätön, unohdettu, mitäänsanomaton... Mä pelkään, ettei Hopeasydäntäkään kiinnosta. Voi kun saisin puhua sille...

Mun blogia lukee liian moni, jonka mieliä en haluis saastuttaa. Oon sanonu muutamille, ettei mun blogia tarvis lukea, mutta ne lukee silti. Älkää rakkaat itse sairastuko mun blogini takia 💖. Älkää lukeko, jos (ja kun) tää on rankkaa luettavaa. Omapa on silti vikani, kun laitoin instaan blogini. Kaikki kaverit näkee mun blogini sieltä ja mä pelkään niitten mielenterveyden puolesta. Taas ollaan tässä; mietin vaan muita, en itseäni. Mitäpä mä tällekkään voin...

Haluun yksikköön jo nyt. En pääse. Vasta joulun jälkeen. Joulukin pelottaa. Joudun varmaan jouluksi kotiin. En tykkää.

Mua pelottaa kaikki. Haluun vaan tän tunnetulvan ulos mun sisältä. Kenelle mä puhun? Ketä oikeesti kiinnostaa? Kuka osaa auttaa? Ei ketään kuka olis saatavilla nyt. Mä en JAKSA! Miten mä selviin yön yli? Tai huomisen? Tän elämän? Tuskan?

Tekee mieli viiltää ja syvälle. Haluun tikkejä. Rasvakudoksen nyppimistä. Tiedän, kuullostaa sairaalta. En vaan haluu sinne osastolle. Haluun apua. Ihmisen, joka välittää. Sitä mä tarviin. Mutta mä en ikinä saa mitä tarviin. En koskaan.

Tulipa pitkä postaus... Nyt mä vaan pistän feikkihymyä päälle ja jatkan elämää. Se elämä ei vaan välttämättä oo enää kovin pitkä. (apua...)

En vaan jaksa kirjottaa mitään

Voimat on loppu. Mä kirjotan sitten kun löydän niitä taas jostain...

Miksi otsikko on aina vaikea?

Sori oon ollut liian kauan hiljaa. Mulla on ollut aika lailla stressiä koeviikosta ja muusta. En oo saanu aikaan melkein mitään. Energiaa ei ole. Täytyy varmaan jatkaa sairaslomaa koeviikon jälkeen. Mä mietin sitä vielä.

Mä lopetin sitten sen päiväosaston, mutta se oli sossulle ok kunhan käyn toiminnallisen avohoidon (TOIVO) ryhmissä ja nupolla. Tänään mulla on yks ryhmä ja heti sen jälkeen koe ✌ alotin lukemisen tänä aamuna eikä muihin kokeisiin lukeminen oo yhtään paremmalla mallilla. Kai mä silti läpi pääsen...

Syömiset kusee. En mä oo ahminu, mutta en uskalla ees laskea kaloreita. Syön aina liikaa. Enkä jaksa liikkua. Missä mun itsekuri?

Päivittelen taas joskus kun jaksan, ehkä koeviikon jälkeen.

Sekaista

Mä oon nyt koulusta sairaslomalla. En vaan kestänyt sitä stressiä. Sairasloman takia luultavasti saan hylätyn äikästä, koska en pääse tekemään kaikkia suorituksia. Muista aineista on hirveesti tehtäviä ja kokeet tulee kusemaan. Mä tiedän sen jo nyt. Tänäänkin vaan itkin samalla kun koitin tehdä matikkaa. En mä sitä osannut. Oli vaan silti pakko tehdä, koska laitos pakottaa "tavotteelliseen toimintaan". Ne luulee, että mulla on normaalin nuoren jaksaminen. Oikeesti oon vakavasti masentunut ja mun jaksaminen on nolla. Silti ne pakottaa mut tekemään kaikkea mitä muutkin. Mun pää hajoo tästä. Pitäis puhua omaohjaaja Hopeasydämelle. Onkohan se huomenna töissä?

Mulla on päiväosaston kanssa sukset pahasti ristissä. Halusin lopettaa siellä käymisen, koska en koe siitä yhtään hyötyä. Enemmänkin haittaa, eikä mulla oo siellä ketään kelle puhua. MUTTA mun sossu pakottaa jatkaa siellä käymistä. Muuten laitos heittää mut kotiin. Elikkäs oon sitten päiväosastolla pakotetusti vapaaehtoisessa hoidossa. Mun asenne tulee olee sen mukanen. Ei mua huvittais olla siellä. On vaan pakko. Kaikkea on aina pakko. Mistä mä edes saan päättää enää nykyään?

Mulla on semmonen aavistus ollut jo pitkään, että multa viedään yksikkömahdollisuus. Mä luulen, että se käy pian toteen. Mun piti olla kuukausi "kuivilla" ennen yksikköön menoa. Se kuukausi on kulunut jo aikoja sitten ja voitte vaan kuvitella kuinka monta kertaa oon kussut asiat sen jälkeen. Oon raapinut kättä. Oon rikkonut sheiverin ja terottimen. Oon hakannut itteäni mustelmille. Oon nukkunut lattialla itteäni kiduttaakseni. Mitä vittua lääkärit edes ajatteli, että mä pystyisin olee koko ajan "kuivilla". Mä sovin, että jaksan sen kuukauden, mutta en mitään sen jälkeisestä ajasta. Mä vetoon siihen, jos ne uhkaa viedä multa yksikön.

Mun syömiset menee päin helvettiä. Syön joko liikaa tai liian vähän. Useimmiten liikaa. Oon mä laihtunut alimmasta painosta, mutta en tiedä paljonko ja lähipäivinä oon vaan kyllä lihonnut. Haluaisin mun vaakani takas. Mutta en saa päättää siitäkään, en tietenkään.

Laitoksessa ollaan niin sokeita mun huonolle ololle. Tänäänkin ne huomas mun oloni vasta sitten kun itkin ja tärisin ja en saanut henkeä. Muutenkin jos pyydän tarvittavaa, niin kukaan ei kysy mun olosta mitään. Ne vaan antaa lääkkeen ja jättää mut yksin kärsimään. Mä haluaisin sinne yksikköön. Siellä ne huomas pahat olot. En kuitenkaan pääse sinne. Ne ehtii vielä perumaan sen. Mä tiiän sen ja oon jo henkisesti varautunut siihen.

Mä oon vaan niin toivoton nyt. Mä oon ihan yksin, ei ketään kelle puhua. Hopeasydän olis, jos sillä vaan olis aikaa. Se sanoo kuitenkin aina, ettei se ole psykiatrian hoitaja ja niin edelleen. Se on silti hyvä kuuntelija. Mä mietin, että jos mä antaisin mun tunnevihkoa sille luettavaksi. Saisin edes jotain purettua. En tiiä.

Mä oon miettinyt itsemurhaakin. En mä varmaan mitään tee, ellei tuu mikään suuri vastoinkäyminen kuten laitoksesta kotiin joutuminen tai suljetulle meno. Mulla on silti pieniä suunnitelman poikasia pahan päivän varalle.

Ja kaikille kavereille; anteeks, etten oo ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut nähdä tai pitää yhteyttä. Mun täytyy yrittää korjata itteni eka. En tiiä miten sen teen, mutta kyllä mä vielä vähän yritän 💖

Ei menny hyvin

Viikonloppu meni sitten niin penkin alle kuin olla ja voi. Rikoin 25 päivää ahmimatta -putkeni syömällä kaks karkkipussia... Oli niin järkee ostaa ne. Laitoksen ohjaajakin oli vaan "osta vaan sitä karkkia". Ei se tiennyt, että kuinka paha olo mulle tulis. Heti kun olin vetänyt ne karkit, mua pyydettiin leipomaan. Hell no! En mennyt leipomaan ohjaajan kanssa vaan menin raapimaan käteni rikki. Siinäkin oli ihan helvetisti järkeä. Onneks ohjaaja ei suuttunut.

Nyt oon taas päiväosastolla. En mä saa tästä ees mitään hyötyä. Vois lopettaa tänkin. Maata vaan sängyssä 24/7. Koulussa käyn tyyliin vaan sillon kun on pakko.

Läksyt jää tekemättä ja koeviikko kauhistuttaa jo nyt. Piti tehdä läksyt viikonloppuna. En tehnyt. Piti nähdä kavereita. En nähnyt. Stressi on kamala ja mulla ei oo ketään kelle puhua. En nauti.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Voimat on loppu. En meinannut jaksaa kävellä edes tänne päiväosastolle. Mä oon niin toivoton...

Burn out

Mä oon ollut koulun suhteen jo vähän aikaa loppu. Mä oon jo parilta päivältä kirjottanut tunnevihkoon, kuinka en jaksa koulua ja niitä sosiaalisia tilanteita. Eilen mä sitten romahdin laitoksessa. Sain hirveen ahdistuskohtauksen pari tuntia ennen koulua ja vaan itkin hiljaa huoneessani. Pyysin tarvittavaa ja kysyin, että oliko mun pakko mennä kouluun. Siinä kohtaa oleva ohjaaja oli pakottamassa mua kouluun. Pyysin sitten mun omaohjaajaa tulemaan juttelemaan (se oli siinä kohtaa vielä muualla) ja vähän ajan päästä hän tuli mun huoneeseen. Mä vaan itkin ja itkin ja vuodatin, kuinka loppu oon. Se ymmärsi, thank god... Se ei pakottanut mua kouluun. Juteltiin pitkään ja muutenkin sain vuodatettua mun sydäntä painaneet asiat. En ollut uskaltanut puhua niistä päiväosastolla tai nupolla. En luota niihin ihmistä siellä tarpeeksi, koska ne on satuttanut mua tietämättään vähän. Omaohjaajaan luotan jostain tuntemattomasta syystä. Se jotenkin ymmärtää.

Me puhuttiin vielä illalla lisää ja tultiin siigen lopputulokseen, ettei mun tarvi loppuviikona mennä kouluun. Tänään laitokselta soitellaan koululle, kotiin, päiväosastolle ja sossulle ja mietitään mun koulunkäyntiä. Kyllä mä tehtävät teen, mutta en jaksa raahautua kouluun. Tai no, niitten tehtävienkin tekeminen on aika rankkaa.

Mä kysyin jos mun omaohjaaja lukis mun tunnevihkoa. En velvottanut sitä mitenkään, koska se ei ole psykiatrian alan asiantuntija. Se kuitenkin ihan lupautui lukemaan sitä yövuorossaan. Oon jotenkin helpottunut, että vihdoinkin saan mun ajatuksia purettua. Minkä nimen mä antaisin mun omaohjaajalle täällä blogissa? Saa laittaa ehdotuksia kommentteihin

98 lukijaa!

Mä oon koulun suhteen ihan loppu. Eilenkin lähdin kesken äikäntunnin, kun en pystynyt olee ryhmäkeskustelussa. Sanoin vaan opelle, että nyt ei pysty. Kukaan laitoksella ei kysynyt, että kui oon niin aikasin jo takaisin. Ei niitä kiinnosta. Ajattelin tänään lintsata matikantunnin. Mä teen ne tehtävät joka tapauksessa ilman opettajan apua. Ei mun tarvi istuu tunnilla. Toivottavasti laitoksella on iltavuorossa joku joka ymmärtäis.

Mulla on viime päivinä tullut tunnevihkoon ihan hirveesti tekstiä, mutta en oo uskaltanut antaa kenenkään lukea. Oon miettinyt, jos antaisin mun laitoksen omaohjaajan lukea sitä. Se vois ymmärtää mua. Se on sen olonen. Se ei vaan oo ollut töissä silleen, että oltais ehditty kunnolla jutella.

Musta tuntuu, että mä oon ihan helvetin yksin. Ihan yksin mun ajatusten kanssa. Mua pelottaa nykyään mennä nukkumaan, kun jään yksin mun ajatusten kanssa siksi pieneksi hetkeksi, joka mulla kestää ennen kun nukahdan. Haluisin jonkun ihmepillerin, joka nukuttais sekunneissa. En oo tästäkään puhunut kenenkään kanssa. En luota keneenkään tarpeeksi. Tai no, ehkä omaohjaajaan luotan. Se ei vaan oo psykiatrian alan hoitaja. En mä varmaan voi velvottaa sitä kantamaan mun murheita. Mä en tiedä mitä teen.

Radiossa soi Todella kaunis ja mulle tulee mieleen se aamu kun A tuli kitaran kanssa herättämään mut ja laulo tota <3. Tarkottikohan se niitä sanoja oikeesti? Mä oon miettinyt sitäkin pitkään. Mulla on niin ikävä yksikköä. Muutamia hoitajia oon nähnyt sieltä, mutta en oo kunnolla päässyt juttelemaan. A:lla on varmaan hirveesti kysyttävää multa. Mä haluisin antaa sille vastauksia.

Mulla on nyt tällä hetkellä 98 lukijaa. Mitä ihmettä?!? Mistä te kaikki ootte löytänyt tänne? En sano tätä kovin usein, mutta kiitos teille kaikille! Kiitos kun ootte jaksanut seurata mun matkaa ja kiitos kaikista kommenteista. Vaikka mä en vastaakkaan niihin aina, mä luen ne huolella ja saan niistä syyn jatkaa tätä. Kiitos!

Mä kuulen sut

A on käymässä täällä päiväosastolla. Se on kansliassa ja mä kuulen sen äänen. Mua ahdistaa. Se tietää että oon nyt laitoksessa. En silti ehtinyt selittää. Sekin kaipaa vastauksia.

Eilen illalla ahdisti yllätys yllätys kaikki mahdollinen. Rikoin sheiverin, mutta heitin sen roskiin ennen kuin ehdin tekemään mitään. En uskaltanut mennä sanomaan yökölle. Se olis varmaan suuttunut. Ei se olis ymmärtänyt.

Eilen oli palaveri laitoksessa. Lopputuloksena on että sain ulkoilut eikä mua pakoteta kotilomille. Oon tyytyväinen. En ees haluu lomille tuolta. Mulla on siellä turvallista. Ja plussaa on, että mulla on kiva omaohjaaja ja meijän keskustelut on tosi syvällisiä. Tykkään.

Ei kai mulla nyt hirveesti muuta. Tulin vaa ilmottamaan, että oon hengissä.

En keksi otsikkoa

Mistä alottais?

Eilen sossut tosiaan soitti takaisin äidille ja ne jutteli puhelimessa äidin ja mun kanssa. Ne päätti tulla ihan meillekkin. Mä olin siinä kohtaa niinkuin zombie. Mä en enää tuntenut muuta kuin kipua. Tosi awkward sossukeskustelun jälkeen päätettiin lähteä vastaanottokotiin. Mä pakkasin nopeesti. Halusin vaan pois.

Vanhemmat heitti mut sinne ja ensin oli tulohaastattelu, missä kysyttiin ihan perusjuttuja. Lääkkeet takavarikoitiin, muuten sain pitää tavarani. Järjestin huoneeni, kävin suihkussa ja rauhotuin. Mä jopa söin iltapalaa, vaikka olin uhkaillut vaa'an takia jättää syömättä.  Mun on pakko syödä nyt jotain vähän, koska muuten mut heitetään takasin kotiin. Sen uhrauksen mä oon valmis tekemään.

Toi laitos on ns.kuntouttava ja mun ei kuuluis olla siellä. Sillä puolella mihin mun olis pitänyt mennä, oli täyttä, joten mä oon nyt tuolla kuntouttavalla puolella toistaseksi. Tänään selvii ehkä joitain asioita paremmin ja noin viikon päästä on palaveri missä selvii loput asiat.

Laitos on kyllä ihan kiva. Mulla on oma rauhallinen huone. Ohjaajat (oon nähnyt niistä kyllä vasta neljä) on tosi kivoja. Nuoretkin vaikuttaa ihan ok:lta. Mut otettiin hyvin vastaan, ja muut autto mua kun olin ihan hukassa kaikista asioista.

Mulla on eka viikko semmonen, etten saa mennä oikeen mihinkään yksin. Se on joku käytäntö eikä se mua haittaa. Päiväosaston ja koulun välin saan kyllä kävellä itse niinä päivinä kun meen suoraan täältä kouluun, kuten tänäänkin.

Mä oon jotenkin tosi helpottunut. Enää ei tarvi sinnitellä kotona. Mä oon turvassa jossain, eikä mun tarvi pelätä. Hiukan muutos ahdistaa, mutta muuten oon ok. Kiitos kaikille mun kavereille, jotka oli mun tukena eilen 💖

Nyt tosiaan oon ihan normisti päiväosastolla ja illalla meen kouluun. Äsken hiukan kirpasi, kun A kävi täällä ylhäällä. En mä silti kehdannut ruveta itkemään. Siinä oli muitakin nuoria. Olis vaan niin paljon sanottavaa sille. Ehkä vielä joskus meillä on aikaa.

Laitokseenko?

Jo toinen postaus tänään, mutta on pakko tulla selittää. Tää päivä ei menny ihan putkeen...

Aamulla hoitokokouksen jälkeen olin ihan rikki. Menin sitten käymään nupolla juttelemassa Transumiehelle. Mä olin siinä kohtaa niin loppu enkä välittänyt enää mistään, niin se kysykin, että oonko aineissa. No en ollut. Vaan ihan helvetin masentunut. Me puhuttiin paljon ja mä tajusin siinä kohtaa kuinka loppu mä oon mun kotioloihin. Mä oon joutunut asuu kotona ihan liian pitkään ja tosiaanhan mulla ei saa olla kotona oireilua, muuten kaatuu yksikkö. Transumies lupasi soittaa päiväosastolle ja puhua vähän mun asioista. Noh, päiväosastolla ei tehty mitään... Mä itkin vaan koko päivän siellä hoitajille, että kuinka loppu mä oon kotona olemiseen. Ainoo vastaus minkä sain oli "kyl sää viä jaksat". Entä jos en jaksa? Tosiaan yksikköön on vielä kaks kuukautta. En mää jaksais, mä tiesin sen ja koitin kertoa, mutta kukaan ei uskonut. Sitten kun piti lähteä kotiin, niin yksi hoitaja toivotti mulle tsemppiä ja tottakai siinä minä pieni ja hauras olento hajosin pieniksi palasiksi. Itkin vaan eteisen lattialla huutoitkua. Sinne soitettiin lääkäri ja mun äiti paikalle ja koitettiin miettiä mulle vaihtoehtoista paikkaa nyt edes täksi yöksi. Mä sain tunnin vänkäyksen jälkeen vihdoin jonkun soittamaan sosiaalipäivystykseen ja sinne on jätetty nyt soittopyyntö. Sitten kun sieltä soitetaan niin asiat selvii enemmän. Joka tapauksessa mä en nuku kotona tätä yötä. Meen joko laitokseen tai kummeille yhdeks yöksi. Mä haluaisin laitokseen. Siellä mä voisinkin kestää sen kaks kuukautta, mitä yksikköön pääsy vie. Kotona en vaan nyt jaksa enää sinnitellä.

Tulipas romaani... Kiva jos joku jakso lukea. Päivittelen varmaan huomenna tai ylihuomenna jatkosuunnitelmia.

Taas vaihteeks vituttaa

Mulla oli hoitokokous. Meni niin penkin alle ku olla ja voi.
1. En saa vaakaani takasin, vaikka se on ollut jo 1,5 vuotta jemmassa. Vaaka oli mun ainoo toive, mut ei tietenkää. Vitun lääkärit.
2. Yksikkö menee joulun jälkeen. Ei onneks vituta.

Päätin sitten olla syömättä niin kauan kunnes saan vaakani takasin. Ihan sama vaikka oltais letkussa ja sairaalassa. Mä en enää välitä. Jos ne viä multa yksikkömahdollisuuden tän takii, niin mä tapan itteni, koska sitten mulla ei oo enää mitään syytä elää.

Eka balettitunti!

Olin eilen ekalla aikuisbalettitunnilla ikinä. Hiki lensi alusta asti ja oli aika vaikeeta, mutta tykkäsin silti! Pohkeet on nyt aivan jumissa. Pitäis venytellä.

Syömiset on mennyt mun mielestä loistavasti. Oon joka päivänä syönyt vähemmän kuin edellisellä.  Paino on laskenut, huomaan sen reisistä. Mulla ei oo vaakaa silti vielä ni en tiedä yhtään paljon oon laihtunut. Saan vaakani ehkä maanantaina. Silloin on hoitokokous ja lääkäri sanoi, että siellä voidaan keskustella mun vaa'asta.

Tein ittelleni muuten laihdutusmoti-instan (@thinn.ballet). Laitan sinne kaiken laihdutukseen ja tanssiin liittyvän ja pidän mun normi-instan arkisille kuville ja blogipostauksille vapaana.

Suunniteltiin, että nähtäis sunnuntaina taas Pipsan ja Keijulapsen kanssa. Koitetaan pitää joka sunnuntaina ns. sunnuntailenkki ja mennään jonnekkin tanssimaan ja pitämään hauskaa. Keijulapsi harrastaa balettia, joten hän saa opettaa minua ja Pipsaa.

Ei mulla oikeen muuta oo tänään.

Haluun mun vaakani takas

Mä oon ollut nyt kuus päivää ahmimatta ja muutenkin suht vähillä ruuilla. Kalorit pyörii 1300-1800 ja koitan edes hiukan päästä sängystä ylös. Mulla on taas se voimakas olo mikä on aina kun laihdutus alkaa sujumaan hyvin.

Mikä tähän nyt on ajanut? Mulla on kaksi laihdutuskaveria, joiden kanssa meillä on whatsapp-ryhmä. Me tsempataan toisiamme, kuitenkin terveellisissä rajoissa. Tää ryhmä ja nämä ihmiset on saanut pidettyä mut ahmimatta. Plussaa on sekin, että asutaan suht lähekkäin kaikki. Toisen kanssa näinkin sunnuntaina ja käveltiin melkein 13km. Kiitos tsempistä Pipsa ja Keijulapsi!

Me mennään varmaan Pipsan kanssa aikuisbalettiin. Mennään huomenna toimistolle kyselemään onko tilaa ja ehkä keskiviikkona mennään kokeilemaan ekan kerran ja jos tykätään niin aloitetaan virallisesti kevätlukukaudella. Mä oon aina tykännyt baletista ja siitä miltä se näyttää, mutta en mä ole uskaltanut kokeilla ikinä, mutta nyt kun Pipsakin haluaa aloittaa niin sovittiin, että mennään yhdessä. Oikeesti en malta odottaa! Haluisin joskus vielä kärkkärit...

Pelkkiä pettymyksiä

Mulla oli tänään lääkärintapaaminen. Meni ihan huonosti. Kuulemma yksikköön pääsyyn kestää vielä kauan. Kauemmin kun oli sanottu. Mulle on valehdeltu. Taas. Itkin ihan hulluna siellä tapaamisessa. Kaiken lisäksi ennen tapaamista olin tähnyt nopeasti A:n ja olin hajonnut sisältä pieniksi palasiksi eikä lääkärintapaaminen todellakaan auttanut.

Lääkäri antoi mulle lopuksi kyselylomakkeen. Siinä oli kaikkea käyttäytymiseen ja ajatuksiin liittyvää. Laitoin kaikkiin niihin itseäsyytteleviin ja masentaviin aina että se kuvaa mua täydellisesti. Hajosin sitten siinäkin kun ajattelin kuinka paskaa mun elämä on.

Koko päivä on ollut yhtä hajoomista ja itkemistä. Aivan kamala päivä. Mä inhoon näitä päiviä. Muut lähti päiväosastolta keilaamaan ja mä jäin vaan itkemään.

Ainiin, ja mulla on tänään synttärit... Vitun kiva

Miten meni viikonloppu?

Viikonloppu oli yllättäen ihan kiva. Lauantaina kävin Ancaten kanssa Tampereella pokemonjahdissa ja sunnuntaina nähtiin vielä uudestaan. Oli tosi kiva nähdä 💖

Huono puoli viikonlopussa oli, että vedettiin mätöt molempina päivinä... Painoa en tiiä. Liikaa kuitenkin. Hyi

Tänään päiväosastolle tuli kaks uutta jotka mä tiiän. Niitten kanssa on ollut ihan kivaa.

Joku sano kauempana, että A saattaa tulla käymään täällä päiväosastolla. Nyt oon pienoisessa paniikissa. Hajoon jos nään sen. Täytyy vetää "hei oon ilonen" -vaihde päälle. Mä inhoon tätä. Haluun takas yksikköön.

Oon sitten päiväosastolla

Noh, otsikossa on asia jota tulin nyt tännekkin ilmottamaan. Oon eilisestä lähtien ollut päiväosastolla. Siellä on aika tylsää ja yksinäistä. Noh, ainakaan en oo kotona sitä aikaa.

Sitten se ahdistavin osuus. Tänäänkin tuli hoitaja yksiköstä (paikan alakerrassa on yksikkö) juttelemaan mulle extemporesti ja meinasin vaan itkeä. Mulla on niin ikävä yksikköä ja niitä ihmisiä. Itkin psykallekkin, että kuinka mulla on ikävä A:ta ja mun pitäs pyytää siltä anteeksi face to face. Sitten vielä kuulin toisen hoitajan ääniä kun lähdin sieltä ja meinsin soittaa niitten ovikelloa, mutta mulla on kielto sinne, ja ne olis suuttunut jos olisin tehnyt niin. Lähdin sitten kouluun, paitsi että matkalla kävin kaupassa ja ostin karkkia. Ne meni alas tosi nopeesti. Nyt istun koulussa enkä viitti mennä tonne vessaan oksentaa kun joku voi kuulla. Enkä mä kyllä pureskellukkaan kunnolla niin olis varmaan aika epämiellyttävä oksentaa. Miks mä taas ahmin? Saatana! Perkele! Vittuuuuh.... Pakko rankasta jotenkin.

Sain muuten tietää, että oon vasta kolmantena yksikköjonossa, eli en pääse vielä piiiitkään aikaan yksikköön. Menee vähintään kaks kuukautta. Luultavasti pitempäänkin, ellei ihmeitä tapahdu. Ja niitähän ei mulle tapahdu.

Mun jaksaminen on taas äärirajoilla. Elänköhän mä enää kauaa?

Päiväosastollekko?

Viime nupokäynnin jälkeen mulle ehdotettiin päiväosastoa. Lähete sinne on lähtenyt tänään, mutta paikkatilanteesta mulla ei ole hajuakaan. Voi olla, että sinnekkin pääsyn kanssa kestää. Toivon silti, että pääsisin sinne pian. On se monta kertaa parempi kuin kotona möllöttäminen. Ahmimisetkin voisi vähentyä, kun en pääse siellä vetämään overeitä.

Syömiset on kussut tavalliseen tapaansa. Ahmin edelleenkin tai jos en ahmi, niin syön liikaa. Paino on varmaan korkeimmassa painossa ikinä. En tiedä. En uskalla vaa'alle.

Henkisesti oon edelleenkin loppu. Yksikköön pääsy vaan siirtyy ja siirtyy. Se rasittaa. Olisi nyt edes päivämäärä tiedossa, että koska varmasti pääsen sinne, mutta ei tietenkään ole.

Ravitsemusterapia on syyslomalla. En muista kerroinko siitä. Joka tapauksessa odotan jo sitä. Haluan eroon ahmimisista.

Jotkut kysyivät, että millainen paikka se yksikkö on. Teen siitä varmaan postausta lähiaikoina, sitten kun jaksan.

Jaksanko?

Mä kirjotin edellispäivänä ig pitkän tekstin. (@harm.aa) Tää olkoon jatkoa sille tekstille.

Mä en osaa pitää enää kavereihin yhteyttä. Pitäs nähdä monia tai edes laittaa viestiä, mutta en saa aikaseks mitään. Anteeksi kaikille mun kavereille. En vaan nyt jaksa.

Mä ahmin tänäänkin jo vaikka päivä on vasta aluillaan. Leivoin pellin puolukkapaistosta ja söin melkein kaiken plus eilistä pitsaa. Enkä edes oksentanut. Oon huono syömishäiriöinen. Mieli sanoo, että pitää rankaista jotenkin. "Viillä edes!", se huutaa.

Mun kuukausi kuivilla on nyt läpäisty, mutta hoitotahojen logiikalla en saa oireilla vieläkään. Muuten yksikkö kusee lopullisesti. Joku saattaa kysyä, että miten mä pystyn olemaan oireilematta. En mä pystykkään. Mä oireilen ihan helvetisti, mutta pidän kaiken salassa. Mä niin tarvisin jo yksikköä.

Perjantaina on nupoaika transumiehellä. Koitan saada sen viemään mun yksikköasioita eteenpäin. Siellä olis yks tyhjä paikka, mutta siihen ehkä tulee yks toinen. Oon koittanut kysellä yksikön tyypeiltä seuraavaa vapaata paikkaa, mutta ei kukaan edes vastannut mun viestiin. ELI JOS LUET TÄTÄ JA TIEDÄT YKSIKÖN PAIKKATILANTEESTA, LAITA VIESTIÄ! Kiitos.

Ainiin... Anteeks, jos en aina jaksa vastata teidän kommentteihin. Luen kyllä kaikki ajatuksella, mutta mun vastaustaidot kusee ja jaksaminen on lopussa. Anteeksi.

Koeviikko selvitty

Selvisin koeviikosta, tosin huonolla menestyksellä. Matikankoe oli sähkönen enkä osannut tehdä sitä hyvin. Hissankokeeseen luin reilun päivän vaan joten se meni sillälailla huonosti. Ens viikolla alkaa uus jakso (kevyesti tosin) ja siinä mulla on vielä enemmän kursseja. En tuu jaksaa tätä kotona. Haluun yksikköön...

Osastolta oli uloskirjaus keskiviikkona. Lääkäri sano, että yksikkö saattaa mennä jopa ens vuoteen! En kestä! 😭 Kaipaan yksikköä ja hoitsuja ja nuoria ja A:ta... Nään ig:stä kuvia mun vanhasta huoneesta ja mä hajoan sisältä. Miks mä olinkaan niin tyhmä?!? Mä inhoon itteeni.

Olin laittanut yksikköön A:lle anteekspyyntöviestin. Se koitti soittaa mulle takasin, mutta en kuullut sitä puhelua enkä uskaltanut soittaa takasin, koska sosiaalisten tilanteiden pelko. A laitto sitten aika tylyä viestiä takasin, ainakin mun mielestä. "Jos haluut puhua ni se hoidetaan puhumalla eikä viesteillä". Tai jotenkin noin... En olis edes halunnut puhua, sanoin kaikki sanottavani viestissä. Haluukohan ne mua edes sinne takas?

Pitäis tehä tukihakemuspapereita äitin kanssa. En haluais, koska en haluu et se tietää mitään mun asioista. Kärsin. Muutenkin porukoiden sietäminen käy mun hermoille. Haluisin vaan nukkuu 24/7 täällä kotona. En kestä noita. En kyllä kestä myöskään tätä paikkana.

Syömiset kusee. Syön liikaa ja lihon. Mulla ei oo yhtään kontrollia mun syömisiin. Vedän salaa ties mitä. Kuivia lasagnelevyjä ja palasokeria. Mitä vittua minä?!? Sain sentään ravitsemusterapia-ajan kuun loppuun. Haluaisin mun ruokasuunnitelman takas, että saisin jotain järkeä noihin syömisiin. Pitäis myös alkaa liikkua, mutta mun motivaatio on kadonnut. Aamusin nukun melko pitkään ja sitten vaan venailen koulun alkua.

Mä niin haluisin yksikköön. Se auttais kaikkeen. Ja siellä mä pääsisin puhumaan aina kun huvittaa. Nyt käyn nupolla kerran viikossa transumiehellä. En edelleenkään tykkää siitä, mutta kai se menee kun ei kerran muutakaan oo.

Koeviikko hajottaa

En varmaan tällä viikolla kirjoittele paljoa. Koeviikko on päällä ja pitäisi lukea. Mun tuntien luen kuitenkin viimisenä iltana vasta... Noh, aina sitä saa yrittää muuttua.

Ruokailuista senverran, että edelleenkin sala-ahmin. Paino on noussut, mutta en tiedä paljonko. Haluisin ravitsemusterapeutille ajan ja sieltä ruokasuunnitelma käyttöön. Tulis jotain kohtuutta tähän syömiseen.

Yksiköstä soitettiin, mutta en huomannut puhelua. Enkä kyllä olis uskaltanut vastatakkaan.

Ei mulla oikeen muuta ollutkaan... #tynkäpostaus

Kaikki menee huonosti

Syömiset menee ahmimiseksi, koulutehtävät jää tekemättä, tulee luvattua liikoja, pitäisi jaksaa elää, pitäisi jaksaa olla vaan...

Mä kärsin. Mä sala-ahmin tänäänkin. Paino nousee. Reidet kasvaa. Ahdistaa.

Koulu kärsii. Läksyt jää tekemättä. Ens viikolla on koeviikko. En jaksa lukea.

Tuli luvattua, että autan Hipsteriä matikassa. Jaksanko mä edes sitä? Viikonloppuna pitäs tehdä matikasta iso tiivistelmä Hipsterille. Kuka ottaa näin isoja paineita pienestä asiasta? Minä.

Halu yksikköön on kova. Laitoin A:lle viestiä. Se ei vastannut. Ne koitti soittaa, mutta en uskaltanut vastata. Itken ikävästä aina öisin...

Alamäkeä taas

Mut laitettiin lomille osastolta. Perjantaina on välipalaveri ja seuraavan viikon keskiviikkona on loppupalaveri ja uloskirjaus. Lomilla olen koko tämän ajan, vaikka olenkin kirjoilla osastolla. Lomien jälkeen alkaa reilun kuukauden ellei jopa kahden kuukauden odotteluaika kotona. Yksikköä on ikävä. Ja A:ta on ikävä.

Mä en tuu jaksamaan tätä. Mä tiiän sen jo nyt. Joko mä alan viiltelemään tai mä tapan itteni. Ensimmäinen voi tapahtua jo tänään. Mä tarvisin jonkun. Nupoaika on vaan kahden viikon välein, jos silloinkaan. Nyttenkin ne peruutti ajan. Mä tarviin apua. Mä en jaksa kotona. Miks meninkään kusee yksikön.

Laihdutuskaan ei onnistu. Kahtena viimeisenä päivänä oon lihonnut kaiken mitä olin aikaisemmin laihtunut. Mä sala-ahmin kotona. Onneks kotona ei oo niin paljoo ahmimisruokaa. Lihominen masentaa. Mä haluun taas kuolla.

Mitä mä teen? Osasto on vaan haitaksi, yksikköön en pääse ja nupolla on käynnit liian harvoin.

Olisko parempi vaan luovuttaa ja kuolla?

Uloskirjaus?

Sanoin torstaina lääkärille, että en halua olla enää osastolla. Pakkohoitoon kriteerit ei täyty, joten sovittiin maanantaiksi hoitokokous. Nyt olen lomilla. Voi olla, että maanantain jälkeen loma jatkuu , mutta uloskirjaus siirtyy hieman. Tällä tavalla mulla olis mahdollisuus palata osastolle ilman säätämistä, jos vointi laskee.

Nyt lomilla oon nähnyt Ancattea, yhtä osastokaveria ja tänään näen Enkeliluun. Tekemistä on siis riittänyt.

Enkeliluu on yksikössä ja olisin halunnut käväistä nopeasti siellä vaikka hakemassa hänet mukaan kaupungille, mutta se kiellettiin. En saa mennä yksikköön sisälle. Meinasin alkaa itkemään kun sain tietää. Tuntuu, että yksikön väki on hylännyt mut...

Syömisistä sen verran, että en ole pahemmin syönyt ollessani kavereiden kanssa. Zeroa on mennyt senkin edestä. Kävin aamulla vaa'alla ja olin laihtunut noin kilon. Tästä tää taas alkaa. Tavotteena on mahtua farkkuihin joihin mahduin noin 10kg sitten. Älkää huolehtiko, en mä laihduta liian alas, koska sitten hoitotahot voi kieltää multa yksikön. Yksikkö menee tän edelle. Mä laihdutan vaan niin, että mahdun farkkuihin.

Pakkospurtteja

Olin lihonnut maanantain punnituksessa. Sitä tää sokerin mässyttäminen tekee. Miksen mä vieläkään opi? Mun ajatukset on tosi syvällä syömishäiriössä, mutta teot ei oo. Haluun jo täältä osastolta kotiin, koska siellä on vähemmän houkutuksia ja enemmän tsemppikavereita. Enkä pääse liikkumaan paljoa. Mulla on vaan max puolen tunnin ulkoilut. Sillon meen aina juoksemaan.

Oksensin sitten muuten tänään taas. Ei ollut kivaa. En suosittele.

Muutin instanimeni

Tein vähän niinkuin siivouksen mun installe. Poistin kaikki joko liian triggeröivät tai tylsät tilit. En myöskään halunnut olla recovery-tili enää. Enhän mä kunnolla ees haluu parantua. Muusta kyllä joo haluaisin parantua, mutta en sh:sta. Uusi instanimi on siis @harm.aa .

Mä suunnittelin jo sitä, kun joudun kotiin tän osastojakson jälkeen. Ryhdyn silloin varmaankin vegaaniksi, koska silloin hoitotahot eivät voi kieltää. Rajotan myös muutenkin syömisiä ja liikun paljon joka päivä. Mulla on kotona kuukaudesta eteenpäin aikaa toteutta mun suunnitelmaa ennen yksikköön pääsyä. Tosiaan yksikköön pääsen vasta joskus lokakuun jälkeen. Päivästä ei ole ollut vielä puhetta.

Osaston jälkeen haluan sitten tsemppikavereita laihdutukseen. Muutaman kanssa olenkin jutellut, mutta ne ovat jääneet tauolle osaston takia. Pistäkää muistiin, jos haluat musta tsemppikaverin. Ilmoittelen sitten lähempänä ajankohtaa mun kik-nimen yms. Plussaa olis, jos asuisit lähellä mua (satakunnassa) niin voitais lenkkeilläkkin yhdessä.

Pullansiivu liikaa

Mun syömiset menee niin ja näin. Tekis niin mieli ahmii, mutta onneks en täällä pääse. Syön sitten ruuilla aina liikaa omasta mielestä. Monena päivänä mennyt jälkiruokaa, kakkua tai pullaa välipalalla sekä liikaa kaikkea muuta. Kalorit jossain 1200-1600. Liikuntaa mulla on, mutta ei se riitä, koska istun suurimman osan päivästä paikallani. Kohta saan ulkoiluluvat. Sitten menen aina vartiksi juoksemaan läheiselle polulle tai futiskentälle. Tulee sitten niin poltettua niitä kaloreita.

Tänään on ollut huono kroppapäivä. Makasin suihkun lattialla ja kauhistelin mahaani. Haluan liikkumaan kunnolla. Täällä osastolla on laihoja syömishäiriöisiä. Mä en kuulu niihin. Oon edelleen lähempänä ylipainoa kun alipainoa, vaikka olin laihtunut jonkun kilon. Paastota en saa, mutta saisinkohan skippailtua pari ruokaa? Sitten ne kalorit vois pysyä alle rajan.

Haluaisin jo yksikköön. Kuukaudesta karenssissa on mennyt vasta puoli viikkoa jos sitäkään. Päivät matelee hitaasti eteenpäin. Mä vaan istun ja kudon sukkia. Oon tehnyt nekin jo melkein valmiiksi.

Satuttaa kun kaveri laittaa ig kuvia mun vanhasta huoneesta. Haluisin itkee, mutta en pysty. Omahoitajat tulee yöhön. Paljonkohan niille uskaltaa puhua? Kuitenkin kertoo lääkärille ja lääkäri totee mut liian huonokuntoseks yksikköön. Huoh...

Kuukausi alkaa NYT

Kuukauden joudun vielä olemaan osastolla. Lääkäri ei usko mua ollenkaan. Suostuin silti ns. vapaaehtoiseen hoitoon. Liikunta ja toiminnallinen terapia alkaa huomisesta. Jotain tekemistä päiviin sentän.

Mun yksi kaveri pääsi yksikköön ja se on nyt mun huoneessani. Näin sen instasta. Tuli melkein tippa linssiin.

A:lta täytyy pyytää anteeksi, kun mä taas mokasin. Se on kyllä lomilla nyt. Koskakohan se tulee töihin?

Alla mun tekemä Doge

Tulin vaan ilmottamaan

Tajusin just, että oon liian masentunut kattomaan mun toiseks lempi sarjaa Netflixistä... Mä inhoon tätä

Lääkärit ei ymmärrä

Lääkäri haluu pitää mua täällä ainakin kuukauden. Maanantaina selviää varmaksi kuinka pitkään joudun olemaan täällä. Lääkärit ei ymmärrä mua. En mä haluu tehdä enää mitään ittelleni. Ne ei usko. Mulla on ikävä yksikköä...

Laihdutus sujuu ihan hyvin kun en pääse ahmimaan. Liikuntaa ei ole miltei ollenkaan kylläkään. Syön päivässä 800_-1200 kaloria, mutta en ole nälkäinen. Mun ruokahalu on kadonnut. Hyvä niin. Koitan saada painon terveellisissä rajoissa niihin lukemiin, jossa vaatteet taas mahtuisivat päälle. Mulla on ikävä mun lempifarkkuja...

Täällä osastolla on ollut aikaa miettiä kaikenlaista. Oon värittänyt aika paljon, pelanut wiitä ja kattonut tv:tä. Jos mä joudun jäämään tänne niin haluan vapaaehtoiseen hoitoon, koska silloin saa helpommin ulkoiluja plus muita aktiviteetteja. Mä kaipaan tekemistä.

Ancatten exä on ehkä täällä, mutta en ole varma siitäkään. (Laita mulle viestiä Ancatte!)

Postailen taas joskus kun jaksan. Viimeistään seuraavan hoitopalaverin jälkeen!

Osastolla taas

Mä olin idiootti eilen illalla. Mä tein jotain tyhmää, mistä on jäljet mun kaulassa. Tänään sitten tuli pakkohoitolähete osastolle. Oon täällä ainakin maanantaihin tai noh, jos ihme tapahtuu niin vaan huomiseen. Ahdistaa tää paikka.  Huomenna otetaan verikokeet. En nauti. Haluun vaan äkkiä pois...

Mites se laihdutus? Tänään mennyt joku 600kcal ja iltapala täytyy vielä syödä. Täytyy syödä vähän enemmän illalla, koska yksi hoitaja katteli vähän mun syömisiä. En saa herättää huolta nyt siihen suuntaan. Laihdutus kuitenkin jatkuu.

Silmiin sattuu itkeminen. Miks tässä piti käydä näin taas? Miksen mä vaan osaa olla kunnolla? Mulla ei oo enää motiivia elää. Miks mä sitten olen vielä täällä?

Äiti tuo tavaroita illemmalla. En haluis nähä sitä. Pelottaa sen reaktio.

Haluun pois täältä.

Mua triggeröi nyt

Hipster on täällä yksikössä aloittanut jonkun "healthy lifestyle" jutun. Se liikkuu joka päivä, ei syö herkkuja ja syö alle puolet tarvittavasta kalorimäärästä. Me laskettiin yhdessä. Tai mä laskin, koska olen huolestunut. Pidin hänelle pienen saarnan. Tarviikohan mun kertoa hoitajille mun huolesta? Hipster on perfektionisti, joten alttiutta syömisongelmille löytyy sieltäkin. Hipster varmaan suuttuu mulle tästä postauksesta ja tutuilta voi tulla paskaa niskaan. "Mitä sää nyt Hipsteriä ahdistelet?" "Pidä kiinni omista asioista!" "Saatanan tunkeilija!" Mä kuvittelen noi jo mielessäni.

Mun syömiset menee päin persettä. Saarnaan Hipsterille, mutta itse laihdutan, katson thinspoa ja syöksyn muutenkin alemmas. Tällä hetkellä mun recovery taitaa liittyä vain masennukseen, jos siihenkään. En ole ahminut pariin päivään. Yökkö tulosti mulle suuntaa antavan ruokaohjeen. Pitäisi vielä itse tehdä kunnollinen ja teipata se oveen. Haluaisin seinät täyteen thinspoa. Sitä ei varmaan sallita. Haluan laihtua, että mahtuisin takaisin vaatteisiini. Plus 13kg jätti jopa rintsikat liian pieniksi. Jopa normaalipainon alaraja sopisi nyt tähän tilanteeseen. Mitäköhän mun paino on nyt?

Mä kaipaan laihdutuskaveria. Hyödytön ei ole ottanut yhteyttä pitkään aikaan ja itse en uskalla. Haluaisin lenkkiseuraa ja motivaattoria lähelle. Tulisiko sinusta aktiivinen tsemppaaja mulle? Ota yhteyttä vaikka instassa (@recovering_saara).  Täytyy ottaa nyt itseä niskasta kiinni!

Miksen mä vaan vois olla iloinen?

Mä latasin kaikkia masennuskuvia koneelle, jotta saan ne tulostettua kollaasia varten. Hoitaja vähän niinkuin antoi luvan, mutta en tiedä tykkääkö se mun kuvista. Meinasin ladata myös kasan thinspoa, mutta en kehdannut. Se olisi jo varmaan ollut kiellettyä. Haluaisin tehdä thinspo-kollaasin motivoimaan huoneen seinälle. Eilenkin ahmin... Kolme pussia karkkia. Vitun läski! Mä en enää osaa syödä. Haluaisin selkeän ruokasuunnitelman. Sen avulla voisin vähän saada syömisiä kuntoon. Mä haluan parantua ja laihtua samaan aikaan. Mutkikasta...

Mä taidan pyytää korvaavaa hoitajaa soittamaan mun ravitsemusterapeutille jos saisin mun osastoaikasen suunnitelman käyttöön. En muista sitä ulkoa enää. Sillä mä laihduin hitaasti, mutta varmasti. Liikuntaa pitäisi lisätä. Muute oon kohta läskimpi kuin koskaan ennen. Viime punnituksessa olin alle kilon päässä mun suurimmasta painosta. Oikeen hävettää. Koska mä otan itteeni niskastaa kiinni?

Koulu menee päin persettä. En jaksa enää istua hissan tunneilla, koska ei ole läsnäolopakkoa. Teen sitten tehtävät yksin. Käyn sitten kokeessa. Ensi jaksossa olisi tarkoitus ottaa  vielä yksi kurssi lisää. Kauhistuttaa jo valmiiksi. Se on silti vähemmän kuin ns. normi-ihmisillä. Oon loppu jo nyt. Masennus vaan nousee.

A on ollut vasta alle viikon lomalla ja mä oon ahminut jo kolme kertaa, lopettanut kurssilla käymisen, aikonut lopettaa nupokäynnit ja masentunut huomattavasti. Mä tarviin A:ta. En tykkää puhua mun korvaavan kanssa. Se on liian pirteä. Mietin jopa viiltelyä, mutta en uskaltanut viiltää. Pelkään potkuja täältä yksiköstä. Yökkö on tänään ihan kiva joten koitan varmaan puhua sille. Ahdistaa...

Mitäs vielä? Olisin lähtenyt pokemonjahtiin vähän kauemmas, mutta kuulemma autossa oli liikaa tavaraa. Mun päässä se kääntyi heti, ettei mua haluta mukaan. Miksei niitä tavaroita voi siirtää? Olisin vaan halunnut seuraa ja tekemistä. Mut jätetään täällä yksikössäkin yksin aika usein tai siltä se ainakin tuntuu. En myöskään kehtaa mennä mukaan, jos muut ovat jo tekemässä jotain. Olen siis yksin ja tylsistyn mikä johtaa siihen, että ajatukset kasaantuu ja alkaa ahdistamaan. Huoh... Miksen mä vaan vois olla iloinen?

Tyhjä olo

A jäi lomalle tällä viikolla. Se pysyy poissa liian kauan. On vaan kestettävä. Sattuu...

Oon nyt kotilomilla. Tänään on tylsä päivä. Ulkonakin sataa. Ahdistaa...

Huomenna näen Ancattea! Can't wait! Hän lähti yksiköstä vähän aikaa sitten. On ollut ikävä. Tein hänelle läksiäislahjaksi virkatun Charmanderin ihan itse. Joo piti sekin mainita...

Sekalainen postaus, äääääääk!

Nupohenkilö vaihtui. Nyt mulla on joku transumies. Tai siis se on nainen, mutta näyttää ja kuullostaa mieheltä. Mulla ei oo mitään transuja vastaan, älkää niin luulko. Käytän hänestä nyt vaan tuota nimeä. Haluaisin lopettaa nupon heti... Meillä ei oikeen suju.

Sekalainen postaus, anteeksi...

Mä inhoon iltalääkkeitä

Mä meinasin eilen tehä jotain tosi pahaa ittelleni, mutta en tehnyt, koska iltalääkkeet nukutti mut. Koulu stressaa. Tein tänäänkin monta tuntia läksyjä. Huoh... Vegaanipostaus tulee sitten kun jaksan. Tää oli vaan tämmöinen "olen hengissä"-postaus...

Koulua

Koulu alkoi eilen perehdytyksellä ja tänään on toinen perehdytyspäivä. Eilen ainakaan ei tullut uutta infoa ja oli aika tylsää. Pää kiehui vaan tyhmien ihmisten tyhmille kysymyksille. Olen siis nyt aikuislukiossa. Ajattelin vetää lukion läpi neljässä vuodessa. Opettajat vaikuttaa tosi mukavilta! toivottavasti se ensivaikutelma pysyy.

En oikeen tiedä mitä kirjottaisin... En ole ahminut (wohoo!) ja muutenkin menee oikeesti ihan hyvin. Välillä ahdistaa varsinkin jos Enkeliluu pelleilee ruuan kanssa. mä ahdistun siitä aina. Se piilotti ruokaakin tossa joku päivä ja vaan mä huomasin sen. Olin vaan hiljaa ja ahdistuin. Täytyisi puhua siitä A:lle. Onneksi se tulee yöhön.

Ahmimattomuudesta vielä se, että tulen saamaan jokun palkinnon, kun olen vähentänyt ahmimisia suunnitelman mukaan. Mä toivon että pystyn pitämään tän näin, että se painokin tasaantuisi. Haluan laihduttaa ja syödä samaan aikaan. Hmmm...

PS: Seuratkaa instassa blogiprojektiamme @tuomitutmielet !

Lisää hyvästejä

Mun polihenkilö vaihtuu tässä nytten ja mulla oli viiminen kerta entisellä viime viikolla. Mä olin noin vuoden käynyt sillä ja meillä oikeesti suju hyvin. Hän oli ollut mun tukena osastojaksoilla ja nähnyt mun pahimmat ajat. Mä tiesin ton kerran olevan viiminen, mutta mä itkin vasta lopussa. Me itkettiin vasta lopussa. Mä inhoon hyvästejä. Hän kuitenkin kysyi jos nähtäisiin pari extrakertaa syksyn aikana. Toivon, että sellasseet saadaan sovitettua molempien kalenteriin. Mä annoin hänelle luvan lukea tätä mun blogia. Ensimmäinen hoitohenkilö jolle annoin luvan. A oli kyllä mukavahingossa törmännyt tähän blogiin, mutta lupasi olla lukematta enää. Toivottavasti pitää lupauksensa.

Ei mulla ollut muuta sanottavaa tänään. Kotilomat mennyt ihan ok. Illalla olen kyllä vetänyt tarvittavia. Mennyt silti paremmin kuin oletin. Nyt kun pääsis pokemonjahtiin vielä niin olis kiva. Oon koko päivän vaan venannut pokeseuraa. Tai no, kävin mä ostaas uudet farkutkin.

Pitkästä aikaa

Täällä taas ollaan! Miten on mennyt? Tosiaan ennen taukoa tulin yksikköön arviointijaksolle ja se meni ihan hyvin. Alamäkiä oli, mutta en viiltänyt. Selvisin sen jakson läpi ja oon nyt oikeella paikalla niin kauan kuin on tarve (ellen riko sääntöjäni).

Instassa (@recovering_saara) mua seuranneet tietävätkin jo mun reilun päivän paastosta ja sen jälkeisestä vegaani-yrityksestä. Elikkäs olin sunnuntaina ahminut ja maanantaina syönyt liikaa joten päätin fiksuna tyttönä alkaa paastoamaan. Paastosin sitten koko tiistain ja osan keskiviikosta. Päätin sitten, että haluaisin vegaaniksi ja en suostunut syömään muuten. A ei tykännyt tästä ajatuksesta ja soitti lääkärille. Lääkäriltä tuli samantien paastokielto ja vegaaniuskielto tai muuten lennän ulos yksiköstä. Eli siihen loppu se vegaanius... Haluatteko, että teen erillisen postauksen että miksi haluan vegaaniksi?

Olin ihan hajalla illalla kun kerran mut oli lytätty alas (myös A lyttäsi). Itkin ja olin ihan valmis tappamaan itteni. Olin jo lähdössä ulos, mutta A suuttui pahasti ja silloin mä romahdin ja itkin vain pahaa oloa hysteerisesti. A pyyteli anteeksi ja mä lupasin etten lähde pihalle ja junan alle tai mitään. Olin kuitenkin vihainen kaikille ja erittäin itkuinen. Yökkö ja A "pakottivat" ottamaan iltalääkkeet ja nukahdin lopulta huoneeni lattialle. Aamulla oli jo ok olo.

Että sellainen episodi...

Mulla on nyt yksikössä seuraavat säännöt. Jos niitä rikotaan ni se on sitten kotiin ja se ei oo hyvä.
1. Ei paastoa eikä vegaanisuutta.
2. Lääkkeet otetaan sovitusti eikä jemmata lomalääkkeitä.
3. Ei yhtään itsetuhoista käytöstä.

Koti on kamala. Se ahdistus pitää mut noissa säännöissä. Lomia on kyllä (nytkin taas vklp) ja niitä pelkään. Entä jos mä kusen kaiken?

Kauheen pitkä postaus jo nyt...

Ainiin! Koulu alkaa mulla ens viikolla. Menen siis aikuislukioon. Tänään oli koululla avoimet ovet -päivä ja näin siellä osaston aikaista kaveria. Ollaan ainakin yhdellä samalla kurssilla. Vähän pelottaa koulun alku kun viimeksi kaikki kusi siihen stressiin. Oon kuitenkin innoissani. Toivottavasti tää innostus kestää.

Mitäs muuta piti sanoa. Tosiaan heitelkää toivepostauksia kommenttiboxiin. Toteuttelen niitä voinnin mukaan. Alan nyt taas kirjoittelemaan useammin (toivottavasti). Uusille tervetuloa seuraamaan matkaani tuntemattomaan!

Tauko

Mun on pidettävä vähän taukoa tältä blogin puolelta. Mun on nyt kunnolla keskityttävä vaan itteeni. En tiiä kuinka kauan tauko kestää, mutta palaan kyllä!

Yksikköön takas

Mä pääsin yksikköön. Oon helpottunut. Tää pelasti mun hengen.

Lääkärintapaaminen

Lääkäriä ei kiinnosta mun huono olo. Se vaan tarjoo lihottavaa lääkettä. Kotona mitkään lääkkeet ei auta. Täällä on liian paha olla. Itkettää, mutta ei saa itkeä. Muuten iskä huutaa mulle. Mun kipuraja on perjantaissa. Jos ei sillon rupee tapahtuu asioita yksikön suuntaan, niin mä tapan itteni. Lääkäri ei ottanut sitäkään todesta vaikka sanoin senkin. Yksikössä olis paikka, mutta kukaan ei halua kirjata mua sisään. Auttakaa mua! En kestä!

Mä mokasin taas kaiken

Mä viiltelin eilen illalla. Olin viillellyt jo kotilomilla. Mä olin idiootti ja kerroin kuntoutumisyksikölle ja palaverissa päätettiin, että jouduin kotiin. Ei olis pitänyt kertoa. Ahdistaa ja sattuu. On ikävä A:ta. Voi olla, että pääsen takasin tai sitten en. Torstaina on lääkärin aika. Mä koitan puhuu sen ympäri, että se päästäis mut takasin yksikköön. Muuten tapan itteni. En jaksa enää tätä paskaa.

Iskä oli myös palaverissa. Kun me lähdettiin sietä ni se vaan huusi ja valitti mulle, että kuinka mun pitäs olla hiljaa ja "rauhottua". Okei en sitten näytä tunteitani jos siitä ragetaan. Iskä ajo kotiin jotain kamalaa kiertotietä ja mä pelkäsin, että se ajaa suutuspäissään päin rekkaa tai jotakin. Oon nyt kuitenkin kotona. Ja mua ahdistaa...

Jätetty

Käytiin äsken kattomassa yksikön kanssa Kerro minulle jotain hyvää -leffa. Itkin kuin vesiputous. Ehkä myös leffan takia, mutta myös sen takia, että samaistuin naiseen niin voimakkaasti.

SPOILER ALERT! Eli lyhyesti sanottuna mies jättää naisen yksin ja ne ei voi enää koskaan tavata. Naiselle jää vaan muistot. Ja kaikki itkee...

Mä oon kokenut sen tunteen niin monta kertaa. Jo ala-asteella kaks kaveria jätti mut eri vuosina. Osastolla kaikki hoitajat, varsinkin Enkeli. A jättää mut ehkä syksyllä. Miten mä enää kestän sen???

Se tunne painaa sut sänkyyn. Se ei anna sun hengittää. Se sekottaa sun mieles ja se kestää loputtomiin. Aina kun sä luulet, että helpottaa niin se tulee takasin kahta kauheampana. Se on maailman raskain tunne; kun rakastamasi henkilö jättää sut yksin, ihan yksin...

Kuinka monta kertaa ihminen kestää sen? Kuinka monta kertaa mulla on jäljellä? Onko mulla lupa hajota taas?

Mä oon hajoomassa taas

Kotilomat viä mua alaspäin koko ajan. Sattuu olla täällä. Liikaa muistoja. Ei ole tekemistä. Ahdistaa. Tarvittavia on liian vähän. En pysty menee edes nukkumaan. Haluun viiltää. Kotona en voi. Oikeesti pitäs keksiä ratkasu tähän asumiseen. Tuleekohan A maanantaina. Haluun puhua sille.

Mä oon vajoomassa taas syvemmälle. Mä tunnen sen. Mulla on ollut tää sama tunne ennen osastojaksoja. Pelottaa. En halua osastolle. Viime kerta oli tarpeeks kamala. Haluun päästä jo eteenpäin osastosta ja  niistä ihmisistä. Sattuu, jos joutuu palaamaan. Ihan liikaa kipua.

Mä tein jotain tyhmää eilen yksikössä. Ei mitään vaarallista tai hoitajille välittömästi kerrottavaa, mutta jotakin joka voi johtaa huonoihin asioihin. Mä tunnen, että se tulee johtamaan hyvinkin pahoihin asioihin. Mä tiesin mitä tein, mutta en voinut lopettaa. Enkä uskaltanut vielä kertoa hoitajille. Ainoo mikä vois pysäyttää tän lumipalloefektin olisi A:lle kertominen. Mä vaan en tiiä, että pystynkö mä siihen.

Nyt meen vetämään tarvittavia vähän reilummalla kädellä (ihan turvallisesti silti) ja meen kai nukkumaan...

Koita jaksaa

Mä oon huolissani Hyödyttömästä. Sillä on paha olla. Pelkään, että se tekee jotain ittelleen. Koita jaksaa rakas ♡ .

Oon ittekkin aika hajalla. Huomenna kotilomille. En kestä. Mitä mä teen koko viikonlopun? Ahdistaa jo valmiiksi. Olispa mulla joku muu paikka johon karata. En voi puhuu hoitajille. Vaan tyhmiä vuorossa. A:kin tulee vasta joskus ens viikolla. En kestä.

Stressaan. Sattuu.

Mä oon niin helvetin ulkopuolinen

Mä en kuulu mihinkään kaveriporukkaan. Täällä yksikössä on kaks pientä porukkaa. Mä oon niitten välissä. Kuulun osittain molempiin, mutta kumpaankaan en kunnolla. Haluisin niin osata olla jommassa kummassa. Haluaisin saada olla jommassa kummassa. Ei ne aina pyydä mua mukaan. Ne puhelee keskenään ja mä oon ulkona. En tiiä mistä ne puhuu ja en uskalla kysyä. Mä en uskalla ees kysyä, että saanko olla niiden mukana. Nytkin ne meni huoneeseen juttelee. Mä seisoin oven takana ja mietin, että koputanko. Noh, en koputtanut. Tulin vaan kirjottaa tätä. Haluisin kuitenkin kertoa Ancattelle tai Enkeliluulle mun tunteista. Haluisin kuuluu niitten porukkaan. Me puhutaan niistä asioista mistä mä tykkään. En mä kuitenkaan uskalla puhua niille. Mä vaan kärsin tuskissani. Ja ketään ei kiinnosta. 

Ihan liikaa jäätelöä

Mun syömisille pitäs oikeesti tehä jotakin. Syön niin paljon. Hoitajia ei kiinnosta. Viikon päästä on palaveri. Täytyy kysellä asiasta. A tulee myös yöhön. Voi sillekin valittaa.

Tää on nyt vaan tynkäpostaus. Ei jaksa nyt enempää. Aattelin vaan ilmottaa, että sama paska jatkuu.

Läskiiiiiiiii!

Söin tänään kolme jäätelöä ja hampurilaisen ranskalaisilla sekä paljon muuta. Paino nousee ja ahdistaa. Yövuorossa ärsyttävä hoitaja. Haluun viillellä.

A ei jutellut mulle tänään vaikka sanoi niin. Ei sitä kiinnosta. Se vaan heittää läppää ja pelleilee. Mulla on paha olla ja kukaan ei nää sitä. Mä esitän jotain ihan muuta. Syön kuin pieni sika ja näyttelen ettei se satu. Oikeesti sattuu.

Oon lihonnut noin 4kg per kuukausi noin kahden kuukauden aikana. Yhteensä ainakin 9kg. Näiden mättöjen jälkeen en ihmettelekkään vaikka olisi enemmänkin. Oon kohta ylipainonen tätämenoa. Vittu.

Pitikin vielä mainita, että luen kyllä teidän kaikkien kommentit ajatuksella, mutta en jaksa vastata aina niihin. Anteeksi. Oon huono tässäkin.

Tynkäpostaus taas. Ei vaan jaksa...

Smurffikädet ja ahmimista

Eilen mä luulin, että mulla menee hyvin. Sitten tuli ilta. Lähdettiin Marian ja Hipsterin kanssa kauppaan. Ostin sitten kaksi litraa jäätelöä ja vedin ne melkein kaikki. Itkin vaan huoneessani. Hoitaja vei loput jätskit pois, mutta joutui jättämään mut tyhmemmälle hoitajalle. Itkin vaan kunnes nukahdin. Olin ollut niin kauan ahmimatta. Harmittaa. Oon kyllä ylisyönyt, mutta en ahminut. En todellakaan suostunut punnitukseen tänään.

Mitä positiivista? Tänään laitoin sinisen colormaskin hetkeksi päähän. Nyt mun hiukset on täydelliset. Ja mun kädet on siniset. Siinä oli positiiviset asiat...

Mökkeilyä

Oltiin maanantaista tiistaihin yksikön kanssa mökillä. Oli ihan kivaa vaikka vähän ahdistikin. Uitiin vaatteet päällä, pidettiin leikkimieliset olympialaiset ja syötiin lettuja ja pullaa.

Syötiin lettuja ja pullaa... Oon lihonnut varmaan kolme kiloa. Mätin sitä ruokaa niin ahnaasti. Miksen mä vaan osaa syödä normisti? Tästä parantumisesta ei tuu mitään jos vaan ahmin ja lihoon ylipainoseksi.

En mä edes haluu parantua. Voisin laihduttaa, mutta en jaksa sitä rumbaa täällä yksikössä. Voi kumpa mulla olis se oma kämppä.

Juhannustouhuja

Oon ollut hiljaa tässä hetken aikaa. Käytiin linnanmäellä perheen kanssa, kuten ig:stä saattoi huomatakin (@recovering_saara). Oli kiva päivä. Paljon oli kyllä väkeä, mutta pärjäsin. Siskon kanssa käytiin kaikki laitteet läpi. Ukkokaan ei ollut pelottava.

Söin linnanmäellä ensimmäisen hodarin ikuisuuteen, kanahodarin. Olin vähän pettynyt. Roskaruoka ei ole niin hyvää. Pidän enemmän terveellisemmistä vaihtoehdoista. Olo oli jotenkin raskas sen jälkeen.

Eli kiva päivä oli. Ainoa poikkeus oli automatka takaisin. Väsytti enkä voinut nukkua, koska muuten piilarit jämähtää päähän. Ja oksensin kans autossa. En tiiä mikä nestehukka/lämpöhalvaus oli, mutta oksensin eikä ollut kivaa. Toivottavasti iltalääkkeet pysyi sisällä.

Lääkkeistä puheenollen en ole tarvinnut tarvittavaa ollenkaan nyt kotilomilla!

Ja niin, värjäsin sitten hiukset violetiksi/lilaksi, instassa lopputulos. Kauhea instamainostus...

Tulipas positiivinen postaus kerrankin. 😊

Asiaa instagramista

Mä käänsin mun instan ympäri. Mä tajusin, etten mä tarvi turhia mukakavereita ja niitten tykkäyksiä. Maailmassa on muutakin kun seuraajaluvut ja tykkäykset. Poistin kaikki turhat ihmiset ja säästin vaan ne, joiden kuvat oikeesti kiinnostaa mua. Muutin tilini myös parantumistiliksi. Seurailen tyyppejä, jotka kans koittaa parantua. Mä en enään kuvillani hae tykkäyksiä vaan mä koitan pitää sitä vähän kuin toisena blogina.

En tiiä oliko tää kaikki viisasta. Enhän mä koita 100% varmuudella parantua. Mä oon vasta puolivaloilla mukana koko parantumisjupakassa. Täytyy A:n kanssa puhua. Jos mä sille voisin luvata parantua sataprosenttisesti. Sille jos jollekkin mä voin luvata.

Mulla on niin ristitiitaset tunteet. Haluan laihtua, että mahtuisin taas farkkuihini, mutta haluan myös syödä terveellisesti. Mä haluan edes osan niistä yhdeksästä lisäkilosta pois. Ravitsemusterapeutti kielsi laihduttamisen. Entä jos mä teen sen tällä kertaa terveellisesti?

Ps. Seurailkaa instassa @recovering_saara

Mä en osaa päättää, että parannunko.

Mä kyllä päälleppäin näytän, että olisin parantumassa sh:sta, mutta tää kaikki läskiahdistus! Paino on ihan järkyttävä. Mä haluan syödä, mutta samaan aikaan laihtua. Liikunta ei kiinnosta. Masennus on niin paha. Siitä mä en edes yritä parantua. En mä edes tiiä miten se ois mahdollista. Vaikka mä yritän olla ilonen ja positiivinen niin viimeistään illalla on jäätävä ahdistus ja masentaa. Eilenkin oli kiva päivä, kunnes tuli ilta ja ahdistuin. Mikä tää tämmönen ilta-ahdistus oikeen on? Lääkkeillä koitetaan saada mua nukahtaa ennen ahdistusta, mutta ne ei auta. Lääkkeet on musta turhia. En mä edess tiiä onko niistä apua mun kohdalla.

Onpa sekavaa tekstiä. Vähän niin kuin mun ajatukset aina.

Oon nyt kotilomilla maanantaihin asti. Ahdistaa ja stressaa. Mulla on paha olla täällä. Mä haluun pois. Haluisin niin viiltää. Ei saa. A pettyy.

Mun jutut ei kiinnosta ketään...

Mä niin yritän olla sosiaalinen. Mä oikeesti yritän. Liityin myös yhteen "recovery"-whatsapp-ryhmään. Siellä on liikaa vieraita ihmisiä ja mua ahdistaa se. Mä yritin jutella vähän, mutta mä oon ihan pihalla niitten jutuista. Ketään ei kiinnostanut mun jutut ja mun kysymykset jäi ilman vastauksia. Sama muissakin whatsapp-ryhmissä. Mä vaan höpötän yksinäni ja jälkeenpäin häpeen. Oon myös kai ottanut tän Tuomitut mielet -jutun ehkä vähän liian vakavasti. Mä oon innostunut ja yritteliäs ja koko ajan ideoimassa lisää, mutta muut on vaan hiljaa. Kai munkin pitäis. Turpa kiinni Harmaa!

Mun piti tänään pyytää myös yhdeltä toiselta hoitajalta anteeksi mun hölmöilyjä, mutta se ehti lähtemään jo kotiinsa. Tuleekohan se huomenna?

Siirrytään sitten päivän positiivisiin asioihin. Oltiin yksikön kanssa pelaamassa lasersotaa. Se oli kivaa! Olin myös paras pelaaja. Olen vähän kai ylpeä siitä. Saanko mä olla ylpeä ittestäni?

Tein myös koodausapublogin, jos ketään kiinnostaa. Aion postailla sinne aina kun on tylsää. Osoite on http://koodauksenalkeet.blogspot.fi .

Takaisin yksikössä

Palasin tänään kuntoutumisyksikköön. Alussa oli pieni palaveri, jossa käytiin pelisäännöt läpi. Muuten oon vaan hengaillut täällä. Ei ole ollut mitään erikoista. Joku ehdotti postausta kuntoutumisyksiköstä. En ole unohtanut. En ole vaan saanut vielä aikaan tehdä sellaista.

Niin. Kuntoutumisyksikkö. Munhan pitäis sitten kuntoutua, eikö? Mutta ei... Mä en edelleenkään halua parantua. Kuulunko mä tänne ollenkaan? Potkitaanko mut kotiin? A sanoi, että sen halun etsiminen tulee olemaan tällä jaksolla se juttu. A halasi mua ♡. Oli ikävä. Mutta tosiaan. Haluun kuolla edelleen enkä vittu saa sanottua kuinka paha olo mulla on.

Hoitaja toi äsken lääkkeet. Sanoin sillekkin, että oon ihan ok nyt. Totuus on, että tekis mieli viiltää. Olo on kamala. Mun on pyydettävä tolta hoitajalta myös anteeksi. Mä rikoin osastojaksollani mun lupauksen sille. Huoh...

Syömiset on mennyt penkin alle. Söin tänään viisi pullaa, kun osa leipoi. Ei hyvä. Mun painon ei tarvis enää nousta. Tällä menolla kuitenkin oon kohta ylipainonen. Keskiviikkona on ravitsemusterapia. Toivottavasti sieltä tulee jotain järkevää ohjetta syömisiin. Tuskimpa...

V*tut parantumisesta

Mä en haluu tehdä sitä. Mä en halua parantua. Tai haluan mä mutta vaan muiden takia. Muut haluu sitä. En minä. Mä haluun vaan miellyttää muita ja tehdä niin kuin ne haluaa. Mulla on paha olla. Ja mulla ei saa olla paha olla. Ei kotona, ei yksikössä... "Vaatii liikaa hoitajaresursseja". Mä kuuluisin suljetulle, lepareihin. En parantumisyksikköön, missä ei saa tarvita hoitajaa liikaa. Niin mulle sanottiin. Jos tarviin hoitajaa liikaa, oon taas suljetulla. Se sterssaa mua helvetisti.

Mä vähän niinkuin lupasin yhdelle hoitajalle osastolla, että mä parantuisin. Sinä iltana mulla oli uskoa siihen. En tiiä mihin se usko on kadonnut. Sinä iltana mä ihan oikeesti halusin parantua itteni takia. Seuraavana aamuna se tunne oli poissa eikä oo näkyny sen jälkee. Mä haluun "parantua" , koska A haluaa niin. Mä välitän A:sta liikaa. Mä välitän sen mielipiteistä liikaa. Mä aina välitän vääristä ihmisistä liikaa. Mä tuun menettää kaikki ihmiset ympäriltäni. Niin kävi myös Enkelin kanssa. Vitun ikävä sitäkin ♡.

Mä oon silti vieläkin sitä mieltä, että kun mä täytän 18, mä joko laihdutan itteni kuoliaaks tai tapan itteni. Mä en vaan jaksa tätä paskaa elämää. Mikään ei mee hyvin. Mun elämä on jo pilalla. Oon opiskeluistakin jo jäljessä. Mut tuntien mä en valmistu ikinä. Syksyllä pitäis alottaa aikuislukio. Luultavasti se johtaa romahtamiseen. Eli osastoon.

Lasketaanko se viiltelykiellon rikkomiseks jos viiltelee kotilomilla? Voi kun olis jotain millä viiltää.

Tulipa avautuminen...

Mä inhoon olla kotona

Koko ajan ahdistaa. Mulla ei oo ees tarvittavia. Mä inhoon tätä. Miksen vaan olisi voinut jo mennä yksikköön? "Vasta maanantaina voit...". Vittusaatana en kestä.

Purin paskaa oloa myös Tuomittujen mielien wa-ryhmässä ja varmaan suututin kaikki. Sorry guys... Mä en vaan voi tälle mitään.

Ahminkin taas tänään pitkän tauon jälkeen. Heti kun olin hetken yksin kotona niin vedin ruokaa kaksin käsin. Ahdistaa sekin. Ei mun tarvi enää lihota. Oon normaalipainossa ja reilusti.

Kattelin äsken viiltelykuvia. Tiiän, ei pitäis. Niin paljon tekis mieli viiltää. Ei oo vaan mitään millä viiltää. Haluun vaan heti yksikköön ja turvaan. Mulla on paha olla täällä.

Se sattui kun olin yksikön DKT-ryhmässä enkä voinut jäädä sinne, vaikka pyydettiin. Halasin kahta hoitajaa (mä tykkään halailla). Oli ollut ikävä. A:ta en vielä nähnyt. Näen sen heti maanantaina. Tarvii halata sitäkin. On ikävä. Viimeks juteltiin kun se soitti mulle osastolle sen jälkeen kun mä olin lähettänyt sille anteekspyyntöviestin. Helvetti kun on ikävä.

Meen nyt kohta nukkuu et unohdan hetkeks kaiken...

Säätämistä

Kauheen säädön jälkeen sain lähteä lomille jo tänään, koska halusin katsoa futista illalla. Osastolla tämä ei ole mahdollista noin myöhään. En siis nähnyt enää Enkeliä, mutta ihan hyvä näin kun kerran jo hyvästit jätettiin. Jouduin hyvästelemään taas myös HH:n. Meinasin itkeä, mutta jotenkin sain pidettyä itseni.

Eli oon nyt tosiaan kotona oottelemassa yksikköön pääsyä. 3 yötä yksikköön. Ahdistaa vähän, kuten aina kotona. Kai mä pärjään. Huomenna on DKT-ryhmä yksikössä, johon saan osallistua. Muuten viikonloppu on varmaan pitkä ja tuskallinen. Onneksi on Netflix.

Enkeli tulee takaisin

Lääkäri myöhensi lomiani päivällä, joten näen Enkelin vielä kerran ♡

Ja muihin asioihin. Tosiaan lomalle pääsen lauantaina ja maanantaina on yksikköön paluu. Pääsen kyllä käymään yksikön DKT-ryhmässä lauantaina. Pitää myös muistaa ottaa tietokone sieltä mukaan. Ihmeempiä viikonloppusuunnitelmia mulla ei ole. Katson varmaan OITNB:n uusimman tuotantokauden ja parantelen kipeetä kurkkua.

Hei, olenkohan mä jopa vähän positiivinen?

Vielä loppuun mainos tästä blogista. Nyt instagram on myös edustuskunnossa. Voitte seurailla meitä. Olemme nimellä @tuomitut_mielet .

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

Jouduin tänään hyvästelemään ex-opiskelijaomahoitajani eli Enkelin. Itkin koko hiljaisen tunnin ja vähän päälle. Kaksi muutakin hoitajaa kävi jututtamassa ja mä vaan porasin. Sattuu vieläkin, mutta meillä on lupaukset, jotka me pidetään toisillemme hautaan asti ♡. Mä koitan muistella hyviä hetkiä, mutta tällä hetkellä se on vaikeeta.

Sitten muihin asioihin. Paino oli noussut yli 2kg... Oon nyt sit virallisesti lihonnut yli 9kg alimmasta painosta. Hävettää. Ei haluais parantua vaan laihduttaa, mutta mä en osaa enää. En tiiä mitä teen tän kanssa. Motivaatio on kaiken suhteen tällä hetkellä pohjamudissa. Kaikki niin lupailee, että sille painolle aletaan tekemään jotain, mutta ne on vaan turhia lupauksia hoitohenkilökunnalta.  Odotan yksikköön pääsyyn asti ja sen jälkeen jos mitään ei painolle tehdä, niin alan taas laihduttamaan ominpäin. Siitä tulee mulle huonompi olo vaan joten mä toivon että edes joku pitäis lupauksensa.

Sitten päivän positiiviset asiat. Maailmanparantajat-ryhmä muuttui "Tuomitut mielet"-ryhmäksi. Idea on sama, mutta nimi eri. Blogi löytyy osoitteesta http://tuomitutmielet.blogspot.fi . Instagram on myös, mutta se on niin alkutekijöissä, että kerron sen nimen myöhemmin. Toki tietenkin jos joku on salapoliisi ja löytää sen niin saa seurata.

Tosiaan blogiin tulee tietoa, kokemuksia, kampanjoita, projekteja, tsemppiä, vertaistukea jne. Joten käykää seuraamassa! Vaikka blogissa on tällä hetkellä vain yksi viesti niin lisää on tulossa!

Mä kärsin

Mulla ei oo täällä osastolla mitään tekemistä. Tänäänkin oon vaan nukkunut ja kattonut futista. Hereilläolo on täysin tuskaa. Mä haluun pois täältä. Vielä seitsemän yötä...

Juttelin eilen sen omahoitajani kanssa. Juteltiin liian vähän ja juttukin jäi kesken. Eikä se tietenkään oo töissä tänään. Toivottavasti edes huomenna.

Ja loppuun kysymys: Pitääkö mun parantua nyt kun oon mukana Maailmanparantajat-projektissa?

Maailmanparantajat

Kiitos Marian pääsin whatsapp-ryhmään mukavien ihmisten kanssa. Me koitetaan yhdessä levittää sanaa mielenterveyden häiriöistä. Nyt mä tarviin teijän apua. Miten me tää tehdään? Vinkkejä kaivataan ja parhaat ehdotukset menevät pohdittaviksi. Kommentoikaa vapaasti. Ollaan mietitty yhteistä blogia ja jos joskus sellainen ilmestyy, niin linkkaan sen myös tänne.

Ja sitten niihin arjen asioihin. On tullut ylisyötyä, koska mä en enää osaa syödä normaalisti. Viiltelyhimoa on ollut, mutta mitään en oo tehnyt. Ei täällä osastolla voikkaan oikeen. Onneksi sentään toinen omahoitajistani tuli töihin. Tuli tämä ex-opiskelijaomahoitajani joka nykyään on täällä töissä. Mainitsin hänet olikohan edellisessä postauksessa...? En ole vielä päässyt kunnolla juttelemaan, mutta käytiin pihalla yhdessä potkimassa palloa ja se oli ihan kivaa.

Vielä kahdeksan yötä yksikköön. Ehkä tää tästä.

Parannunko?

Haluanko parantua? Masennuksesta luultavasti en ikinä parannu koskaan. Se on ollut mulla koko elämän. Mä en osaa elää ilman sitä. Mutta entä syömishäiriö?

Mä oon miettinyt paljon ja oon yrittänyt syödä hyvin. Ehkä vähän liikaakin liikkumattomuuteen nähden. Olisiko parempi parantua? Pystynkö mä siihen? Seuraava punnitus silti hirvittää. Pelkään lihoomista ihan kauheesti.

Toisaalta ihailen kaikkia jotka parantuvat/yrittävät parantua sh:sta. Katson instasta #recovery -kuvia ja mietin onko musta siihen. Kestääkö mun pää sen kaiken lihoomisen? Kenen takia mä tekisin sen? A:n? Osaston omajoitajien? Itselleni en tavallaan uskalla tehdä sitä. Mähän en ansaitse mitään hyvää...

Omahoitajista puheenollen mä jouduin hyvästelemään HL:n eilen. Se oli yössä. Mä itkin paljon ja se koitti sanoa, että kyllä me vielä nähdään. Mä en vaan satu uskomaan siihen. Mä sentään sain sanotuksi kuinka paljon mä välitän hänestä, mutta jäi vähän semmonen olo, että tunne on vain yksipuolinen. Onneksi HH:n hyvästelemiseen on vielä vähän valmistautumisaikaa.

Mulla on tällä toivottavasti pienellä jaksolla kans kivat omahoitajat. Toisen kanssa oon tehnyt jo ennen vähän töitä ja toinen oli mun entinen opiskelijakorvaavahoitaja viime jaksolla ja mä tykästyin häneen tosi paljon. Jälkimmäinen ei ole ollut vielä töissä. Ootan innolla hänen näkemistään, koska luulin etten enää koskaan näe häntä ♡

Nyt puhelintunti loppuu...

Mä jouduin jäämään vielä osastolle

Inhokkilääkärini tuli töihin ja napsautti mulle viikon lisää. Yksikön väki ei ollut valmis ottaa mua vielä takaisin. Toinen lääkäri olis päästänyt mut pois mutta ei... Vielä 10 yötä yksikköön. Ja mä lasken tunteja...

Mä oon pettänyt A:n ihan perusteellisesti. Hyvässä omahoitajasuhteessa jos nuori tekee jotain tyhmää, se sattuu hoitajaankin. Mä laitoin A:lle pitkän anteekspyyntöviestin. Mä toivon, että me voitais jatkaa hyvissä väleissä.

En kirjoita enempää. Haluan käyttää puhelintuntiani muuhunkin kuin blogin kirjoittamiseen.

Vankilassa ja palaveria

Tää seurantahuone on aivan saatanan perseestä. Täällä ei oo mitään. Siis oikeesti ei mitään. Ainoo väripilkku on palapeli, jonka toin ajankuluksi. Tylsää on ollut. Päivän kohokohdat on puhelintunnit. Niitäkin on liian vähän.

Huomenna olis palaveri, jossa sovitaan jatkosta. A tulee ehkä siihen. Myös inhokkilääkärini tulee paikalle... Näyttäisi siltä, että pääsen takaisin yksikköön, mutta palaveri on pidettävä ennen, kun pitää sopia käytännön asioita.

Sain taas tänään itkuraivarit lääkärin tapaamisen jälkeen. Mä olin niin kyllästynyt, että koko ajan tungetaan päiviä lisää mulle kärsittäväksi. Juttelin kuitenkin omahoitajan kanssa ja sain tarvittavaa niin rauhotuin.

Vielä olisi 20 tuntia palaverin alkuun. Ehkä 21,5 tuntia siihen, että pääsen kävelemään ovesta ulos, ilman kenkiä... Kyllä, mulla ei oo vieläkään kenkiä.

Jännittää, jos A tulee palaveriin. Mä oon pettänyt sen niin perusteellisesti. Mä tuun hajoo kun nään sen. En tiedä mitä sanoa sille.

Taidan soittaa yksikköön nyt. Olis pari asiaa kysyttävänä. Huoh...

Oon osastolla... vol.2

Kaikki alkoi sunnuntai-iltana. Paha olo vaan kasvoi ja inhokkihoitaja oli vuorossa. En voinut puhua sille. Yöhön tuli kiva hoitaja, mutta olo oli siinä kohtaa jo niin paha, etten saanut sanaakaan sanottua. Avasin sitten torstaina tekemäni haavan hiuspinnillä ja koitin jopa kuristaa itseäni tietokoneen laturin johdolla. Menin tämän jälkeen paniikkiin. Kaulassa oli jäljet, käsi vuosi verta ja ahdistus ei lakannut millään. Itkin ja tärisin, mutta sain avattua huoneen oven ja hoitaja huomasi sen ja tuli apuun. Sain vaivoin sanottua itkun keskeltä mitä olin tehnyt ja sen jälkeen lähdettiin kansliaan paikkailemaan kättä. Olin vielä aivan hysteerinen. Tiesin jo joutuvani osastolle. En halunnut sitä. Hoitaja soitti osastolta neuvoja ja sen jälkeen ambulanssin paikalle. Pitkän suostuttelun jälkeen suostuin lähtemään päivystykseen. Mukanani oli vain yövaatteet ja silmälasit. En edes saanut ottaa kenkiä.

Päivystyksessä mut laitettiin huoneeseen oottamaan lääkäriä vartijan kanssa. Lääkäri jutteli ensin mun kanssa ja meni sitten juttelemaan psykologin kanssa. Mä vaan itkin hysteerisesti. Lopulta lääkäri tuli siihen tulokseen, että M1-lähetteellä lähdin poliisisaattueessa ambulanssilla osastolle. Itse kun en ollut lähtemässä vapaaehtoisesti. Olin lääkkeistä väsynyt ja torkuin osan matkasta.

Osastolla mut tungettiin seurantahuoneeseen (kamerahuone). Pikaisen lääkärin tapaamisen jälkeen pääsin vihdoin nukkumaan. Kello oli tällöin noin kaksi yöllä. Nukuin myös melkein yhteentoista.

Seuraavana päivänä en saanut tavata lääkäriä, joten sain hysteerisen itkuraivarin, jonka jälkeen sain tarvittavaa ja nukuin melkein loput päivästä.

Tänään sentään tapasin lääkärin. Kaikki niin oli sanonut, että pääsen pois täältä, mutta lääkäri päätti, että tarkkailua jatketaan. Vedin tästäkin hysteerisen itkuraivarin, mutta tämänkertainen omahoitajani sai mut jotenkin rauhoiteltua. Otin silti tarvittavaa. Melkein heti sen jälkeen isä toi mulle tavaroita. Nyt sain puhelimen käyttöön.

Huomenna tapaan taas lääkärin ja toivon mukaan pääsen pois. Teen melkein mitä vaan, että pääsen pois. Täytyy varmaan koittaa rukoilemistakin. Noh, toivotaan parasta.

Ps. Huulirasva tuntuu ihanalta parin korppuhuulipäivän jälkeen.

Oon osastolla...

Kirjotan nyt iskän puhelimella. Kirjotan paremmin kun saan puhelimen puhelintunnilla. En jaksa nyt vastata kommentteihin. Anteeksi...