Mä luulin pitkään, että olen joskus ollut vapaa syömishäiriöstä. Mä luulin, että mun syömishäiriö tuli kuvioihin vasta siinä kasiluokalla. Ei. Se tuli jo aikaisemmin. Eri muodossa vaan.
Mulla oli sairauden luomisen kaikki osat olemassa. Perfektionismi, kaltoinkohtelu, alempiarvoisuus, vaatimukset. Mut oli myös laitettu urheiluharrastukseen jo ennen ala-asteikää. Jo alakoulun puolivälissä treenittömät päivät oli mulle harvinaisia. Niinä vapaapäivinäkin äiti käski tehdä jotain aktiivista.
Mä olen kasvanut ympäristössä, jossa halveksuttiin ylipainoisia, huonokuntoisia ja muuten vaan "huonompia ihmisiä". Ajan myötä aloin pelkäämään, että entä jos musta tulee ylipainoinen ja huonokuntoinen. Pelkäsin katsoa peiliin. En halunnut nähdä millainen olen. Joskus näin vilauksen, mutta koitin keksiä itselleni tekosyitä, että miksi näytän siltä kuin aina näytin. En halunnut kohdata totuutta.
Vääristynyt suhde ruokaan mulla on ollut aina. En osannut annoskokoja tai ruokaympyrää muuten kuin teoreettisesti. Toteutus oli aina väärin, ainakin jonkun toisen mielestä. Herkkuja sain erittäin harvoi ja silloinkin vähän, joten aloin himoamaan makeisia. Salaa saatoin ottaa palan lisää kakkua tai karkkikätköstä muutaman karkin. Ja siitä se lähti.
Makeiset laajenivat muihinkin ruokiin ja vain muutama palanen ei enää riittänyt. Mä söin salaa ja paljon. Alussa äiti näki muutaman kerran, että mitä tein. Sen jälkeen pidin huolen, että äiti ei saa tietää mitään syömisistäni.
Ruokamääräni olivat suuret. Kotitaloustunnilla mä olin porukan "jäteastia". Söin muiden ylimääräiset ruuat. Kaverit ihmettelivät, että miten jaksan syödä niin paljon. Mä en välittänyt vielä. Uskottelin itselleni, että en tule lihoamaan, koska urheilin niin paljon. Mä olin silti väärässä.
Sitten kerran treenien jälkeen näin vilauksen itsestäni kylpyhuoneen peilistä ennen suihkua. Järkytyin. Huomasin lihonneeni. Jotenkin kaikki kävi järkeen. Olin edellisellä viikolla joutunut ostamaan suuremman kokoiset farkut kuin ennen. Vika ei ollutkaan farkuissa vaan minussa. Sinä iltana aloin laihduttamaan.
Seuraavana aamuna latasin kalorilaskurin puhelimeen. Ruokamäärä väheni olemattomiin. Viikon päästä yhtenä iltana istuin keittiön lattialla treenien jälkeen syömässä iltapalaa. Se oli mulle päivän toinen "ateria". Nakersin yhtä kuivaa ruisleivänpalaa ja laskin päivän kaloreita yhä uudelleen ja uudelleen. Sen päivän kalorit jäivät muutamaan sataan. Katsoin ruisleipääni ja kirosin. "Vittu mulla on syömishäiriö." Ja silti en kertonut kenellekkään vielä pitkään aikaan.
Ennen kasiluokan terveystarkastusta olin ehtinyt laihduttaa noin kuukauden. Vaaka näytti liian suurta lukemaa silti, vaikka olin näännyttänyt itseäni. Muut vertailivat painojaan ruokailussa. Mä en kertonut omaani. Mä häpesin. Kuuntelin silti kaikkien muiden painolukemat ja kotiin päästyäni laskin kaikkien heidän painoindeksit. Halusin olla kaikkia kevyempi.
Pian tuon jälkeen sorruin ahmimaan. Inhosin itseäni. Näännyttämisjaksot ja ahmimisjaksot vuorottelivat tiuhaan. Paino jojoili, mutta pysyin aina normaalipainossa. Terveestä olin silti kaukana.
Kesän rippileirillä ahmin koko leirin ajan. Viimisenä leiri-iltana istuin suihkussa ja itkin hysteerisesti. Muut luulivat, että itken, koska leiri loppuu. Mä itkin, koska en halunnut mennä kotiin katsomaan, että kuinka paljon olin lihonnut.
Tuona kesänä mulla ei ollut menkkoja kertaakaan.
Syksyllä opin oksentamaan.
Talvella katkaisin välit kavereihini.
Keväällä jäin kiinni.
Matematiikanopettaja oli keskustellut kuraattorin kanssa. Opettaja oli huolissaan, kun en käynyt enää syömässä ja olin aina yksin. Kuraattori haki minut kesken musiikintunnin juttelemaan. Kuraattori pakotti terkkarille. Terkkari pakotti koulupsykologille. Psykologi kertoi äidille ja pakotti nupolle.
Lopetin syömisen lähes kokonaan.
Nupolta lähetettiin väkisin lasten somaattiselle. Lääkäri uhkaili letkulla. Paino oli laskenut muutamassa viikossa hurjasti. Verenpaine oli huolestuttavan matalalla. Verensokerit olivat erittäin matalat. Veriarvot olivat täysin sekaisin. Vastustuskykyni ei toiminut enää lähes ollenkaan.
Mun oli pakko syödä.
Tosta on kulunut nyt reilu kolme vuotta. Mä vieläkin taistelen, mutta nyt mä syön muutenkin kuin pakosta.
