En keksi otsikkoa

Mistä alottais?

Eilen sossut tosiaan soitti takaisin äidille ja ne jutteli puhelimessa äidin ja mun kanssa. Ne päätti tulla ihan meillekkin. Mä olin siinä kohtaa niinkuin zombie. Mä en enää tuntenut muuta kuin kipua. Tosi awkward sossukeskustelun jälkeen päätettiin lähteä vastaanottokotiin. Mä pakkasin nopeesti. Halusin vaan pois.

Vanhemmat heitti mut sinne ja ensin oli tulohaastattelu, missä kysyttiin ihan perusjuttuja. Lääkkeet takavarikoitiin, muuten sain pitää tavarani. Järjestin huoneeni, kävin suihkussa ja rauhotuin. Mä jopa söin iltapalaa, vaikka olin uhkaillut vaa'an takia jättää syömättä.  Mun on pakko syödä nyt jotain vähän, koska muuten mut heitetään takasin kotiin. Sen uhrauksen mä oon valmis tekemään.

Toi laitos on ns.kuntouttava ja mun ei kuuluis olla siellä. Sillä puolella mihin mun olis pitänyt mennä, oli täyttä, joten mä oon nyt tuolla kuntouttavalla puolella toistaseksi. Tänään selvii ehkä joitain asioita paremmin ja noin viikon päästä on palaveri missä selvii loput asiat.

Laitos on kyllä ihan kiva. Mulla on oma rauhallinen huone. Ohjaajat (oon nähnyt niistä kyllä vasta neljä) on tosi kivoja. Nuoretkin vaikuttaa ihan ok:lta. Mut otettiin hyvin vastaan, ja muut autto mua kun olin ihan hukassa kaikista asioista.

Mulla on eka viikko semmonen, etten saa mennä oikeen mihinkään yksin. Se on joku käytäntö eikä se mua haittaa. Päiväosaston ja koulun välin saan kyllä kävellä itse niinä päivinä kun meen suoraan täältä kouluun, kuten tänäänkin.

Mä oon jotenkin tosi helpottunut. Enää ei tarvi sinnitellä kotona. Mä oon turvassa jossain, eikä mun tarvi pelätä. Hiukan muutos ahdistaa, mutta muuten oon ok. Kiitos kaikille mun kavereille, jotka oli mun tukena eilen 💖

Nyt tosiaan oon ihan normisti päiväosastolla ja illalla meen kouluun. Äsken hiukan kirpasi, kun A kävi täällä ylhäällä. En mä silti kehdannut ruveta itkemään. Siinä oli muitakin nuoria. Olis vaan niin paljon sanottavaa sille. Ehkä vielä joskus meillä on aikaa.