Onko tää oikeesti tällästä?

Aamu meni ihan ok. Mulla oli toiminnallisen avohoidon ryhmä ja siellä oli ihan siedettävää. Lounaan jälkeen kuitenkin nousi koestressi, koska mulla oli koe illalla. Enkä ollut vielä lukenut yhtään. Yritin kyllä lukea, mutta siitä ei tullut mitään. Ahdistus kasvoi vaan, kunnes otin tarvittavan ja sain jotenkin luettua puoli tuntia.

Koe meni yllättävän hyvin. Tein sen nopeasti, koska mikään kohta ei ollut jumittavan vaikea. Siitä tulee varmaan joku seiska, mikä on mulle ja mun kunnolle ihan tarpeeks hyvä.

Sitten me tehtiin Myrskyn kanssa mulle itsenäistymissuunnitelmaa. Kirjotettiin se puhtaaksi. Mua alko ahdistaa tulevaisuus ja aikuistuminen ja omilleen muutto. En mä tuu pärjäämään. Lisäksi mua kohdeltiin epäreilusti. Mulle on sovittu, että saan laitokselta viikonloppuherkuksi pullon zeroa (muut saa karkkipussin), mutta muut mässytti jo limsaa ja sipsejä, joten pyysin kans mun viikonloppupullon ja ne tarjos VAJAATA pulloa, mistä muut nuoret oli jo juonut. Siis kiitos vaan. Muut saa limsaa, sipsiä ja karkkipussin ja mulle tarjotaan vajaa pullo zeroa. Mä huomautin siitä ja tarjouduin hakee itte laitoksen rahoilla kokonaisen pullon, ettei kenenkään ohjaajan tarvis vaivautua, mutta "jos ei toi kelpaa ni voi voi". Kiitoksia paljon Myrsky ja yks toinen ohjaaja.

Siinä kohtaa ahdistus oli iso. Olisin halunnut jutella Myrskyn kanssa mun itsenäistymisahdistuksesta ja epäreiluuden tunteista, mutta se lähti kotiin sanomatta mitään tunteja ennen sen työvuoron loppumista. Niinko mitä vittua? Menin sitten huoneeseen vaan poraamaan mun paskaa oloa ja yksinäisyyttä.

Mä tajusin, ettei mulla oo yhtään tervettä tapaa käsitellä noita tunteita, joten päätin sitten ahmia, koska se on mun ainoo tapa käsitellä asioita. Ohjaaja kuitenkin kielsi mua lähtemästä vedoten johonkin tyhmään viikonloppusääntöön ja mä raivostuin totaalisesti. Mä oon pyytänyt niitä estämään mun ahmimisia sata kertaa ja koskaan niillä ei kuulemma oo ollut oikeutta estää koska laki sanoo sitä ja tätä, mutta nyt sitten mua kuulemma sai estää, koska on viikonlopun alku ja ulkoilut on "sovitusti". Muille sovitaan kyllä, että ne saa hillua kaupungilla puoleen yöhön, mutta mä en saa lähteä yhdeksän jälkeen minnekkään. Mua siis kohdeltiin taas epäreilusti verrattuna muihin ja hermostuin ja raivosin tästä.

Saatiin kuitenkin yhden ohjaajan kanssa sovittua, että se laittaa vajaa zeropullo -episodista tulikivenkatkuista palautetta Myrskylle ja sille toiselle ohjaajalle. Se lupas myös mulle, että saan täyden zeropullon huomenna. Se episodi selvisi siis ihan ok.

Nyt mä oon silti ihan hukassa, että mitä teen ton toisen epäreiluus-jupakan aiheuttamien tunteiden kanssa. Siihen soppaan kun lisätään vielä se itsenäistymisahdistus. Mun parantumisfiilis kaikkosi jonnekkin kauas. Mun niin olis pitänyt päästä puhumaan Myrskylle ja purkaa näitä tunteita sille. Mä oon aivan romahduspisteessä nyt. Ensimmäinen kokonainen päivä parantumisyritystä ja nyt jo ensimmäinen kunnon alamäki. Se menee vielä alemmas, jos yököksi tulee joku kusipää ja en saa puhuttua kenellekkään tänään. Mun pitää saada puhua jollekkin nyt tässä ja heti kasvotusten. Muuten luultavasti käyttäydyn tuhoavasti itseäni kohtaan, koska mulla ei helvetti oo keinoja.

Onko tää parantuminen aina näin vaikeaa?

Mä tein päätöksen

Mulla oli aamulla ensimmäinen kunnon psykoterapia. Siitä jäi ihan hyvä fiilis. Mä olin toiveikas ja positiivinen sen jälkeen. Teki hyvää vähän puhua asioista. Kunnolla ja ammattilaisen kanssa. Myrsky ei oo ammattilainen. Sekin on hyvä puhumaan, mutta sillä ei oo aina selitystä siihen, miksi tunnen jotain. Terapeuteilla saattaa olla.

Muttajoo... Mä selasin tossa Tumblria ja WeHeartIttia ja muutenkin ajattelin asioita. Mä ajattelin hyvin pitkään ja hartaasti. Onko mulla mitään hävittävää? Uskallanko mä? Mun oli pakko päättää.

Mä päätin yrittää parantua. Oikeasti.

Mä kirjotin sen konkreettisesti koneelle (tunnevihko oli käden ulottumattomissa). Mä kirjotin pieniä asioita, mitä mun pitää muistaa. Sitten mä pyysin Myrskyn juttelemaan, ennen kuin muuttaisin mieleni. Eli nyt Myrskykin tietää. Se ei anna mun perääntyä, vaikka haluaisinkin.

Tää ei tarkota söpöjä #recoverywin kuvia instaan tai positiivisuutta muutenkaan. Tää on pieniä epätoivon askelia kohti tuntematonta. Tää tulee olee helvetin hankalaa. Mua pelottaa ja ahdistaa aivan hurjasti. Mä koitan lähteä pienistä jutuista liikkeelle. Enkä mä oleta, että tuun koskaan olee 100% parantunut. Mua pelotti niin paljon, että itkinkin jo Myrskylle mun ahdistusta. Yksin mä en silti oo tän asian kanssa. Mulla on hyvä tukiverkko ja Myrsky muistuttaa siitä joka käänteessä.

Me sovittiin Myrskyn kanssa jutella vielä kunnolla asiasta tän päivän aikana ja tehdään vähän suunnitelmaa, että miten edetään. Sunnuntaina mennään varmaan käymään kahvilla juhlistamassa asiaa. Tänään mietitään mulle pieniä tavotteita. Saa nähdä mitä tästä tulee...

Ps. Käykää äänestämässä mun kyselyyn, jos ette oo vielä vastannut :)

Askel parempaanko? Epäilen...

Mä alotin mun Tumblrin alusta. Samalla nimellä kylläkin. Syy oli, että kun kerran puhun täällä blogin puolella parantumismietteistä, niin ei mun entinen Tumblr sitä näyttänyt. Se oli vaan täynnä thinspoa. Poistin ne kaikki kuvat ja editoin muutenkin profiiliani. Koitan aloittaa vähän iloisemman Tumblr-tilin. Mun WeHeartIt-tiliä en aio silti alottaa alusta, vaikka siellä on vähän kyseenalaisiakin kuvia. Mä pidän sitä vähän niinkuin mielialapäiväkirjana itselleni. Sieltä voin aina katsoa, että tähän aikaan elämästäni ajattelin näin ja näin. Plus mulla on yli 2000 hearttia, joten en aio niitä kaikkia poistaa, koska siihen ei riitä kenenkään kärsivällisyys.

Vaikka poistinkin thinspokuvat, tää ei tarkota sitä, että en ihannoisi superlaihaa kroppaa. Sen ihannekuvan muuttamiseen tarvitaan ihme. Mä oon jo kakarana tykännyt enemmän laihoista ihmisistä. En osaa muuttaa mun ihanteita. Pitääkö mun muuttaa mun ihanteita?

Mitä tarkoittaa iloisempi Tumblr-tili? Oonko mä nyt parantumassa? En ainakaan sataprosenttisesti. En oo vielä päättänyt, että mitä teen. Jos totta puhutaan, mulla ei oo hajuukaan mitä tuun tekemään. Mua ahdistaa olla tällässeessä välivaiheessa. Ketä vastaan taistelen? Mua niin pelottaa parantua. Mitä mä sitten teen elämälläni? En haluaisi elää "tavallista" elämää. Se on tylsää. Toisaalta oireilu vaan sattuu. Mä oon ihan sekasin... Koska mun pitää tehdä päätös?

Yks asia mikä nostatti ahdistusta oli eilen, kun tehtiin Myrskyn kanssa mulle itsenäistymissuunnitelmaa omilleen muuttoa ajatellen. Siinä on tasot, joilla noustaan pikkuhiljaa ja sen mukaan saa enemmän vastuuta ja hommia hoidettavaksi. En mä halua muuttaa omilleni. En mä tuu pärjää yksin. Ahdistaa aikuisuus. En mä osaa hoitaa asioita. Ainoo mitä osaan niin onm ahmia ja oksentaa. Tottakai niitä nyt opetellaan, mutta en mä halua. Toisina hetkinä suunnittelen omilleenmuuttoa innolla ja toisaalta, niin kuin nytkin, pelkään sitä helvetisti. Mulla on ollut itsemurhasuunnitelmat sitä varten kun täytän 18 jo monta vuotta. Mikä sais mut tekemään toisin? Oon niin kauan odottanut, että saan "rauhan" tappaa itseni, mutta entä jos mä aionkin parantua. Mitä mä sitten teen? Tylsistyn elämäänkö? Nyt iski oikein kunnon epätoivo. Ei tästä tuu mitään. Elämästä siis...

Mulla olis koe perjantaina, enkä oo lukenut ollenkaan, enkä tiedä tulenko lukemaankaan. Mun koulu kusee ja urakalla. Mä harkitsen kovasti, että jos olisin viidennen jakson taas sairaslomalla. Mä en vaan jaksa koulujuttuja.

Huomenna olis psykoterapian ensimmäinen kunnon kerta. Toivottavasti siitä on jotain hyötyä. Mä oon vaan niin hukassa. Mä tarviin suunnan. En tiedä minne.

Mä olin hurja

Tein jotain mitä olin miettinyt jo kauan. Länttäsin oman naamani tonne sivupalkkiin! Kaikki alko jo eilen, kun julkaisin bloggaajien fb-ryhmässä oman blogini linkin omalla naamallani ja omalla nimelläni. Olin sitäkin miettinyt jo kauan, että uskallanko, koska ryhmässä oli entisiä tuttuja yläasteelta, joilla ei luultavasti ollut haluakaan mun pääni ongelmista. Enkä mä ollut hirveän innokas sitä niille paljastamaan. Päätin kuitenkin julkaista linkin mun uusimpaan postaukseen, koska jos joku saa mun kirjoituksista vertaistukea, mä oon täyttänyt omat tavoitteeni blogin suhteen. Näyttökertoja ja kivoja kommentteja tuli eilen niin paljon, että kai se oli kannattavaa.

Tänään olin sitten vielä rohkeampi ja päätin laittaa oman naamani myös tänne blogiin. Instassa mua seuraavat on nähnyt kyllä noita naamakuviakin, mutta mun insta on yksityinen, eli stalkkerit ei ihan heti pääse haukkumaan mua. Mä pelkäsin kommentteja mun ulkonäöstä, niin siksi en ollut laittanut kuvaa tänne blogin puolelle. Mulla kun on anonyymeillekin vapaat kädet kommentointiin. Päätin kuitenkin ottaa askeleen eteenpäin ja kertoa ihan rohkeasti, että hei, mulla on ongelmia ja en enää halua hävetä niitä. Mä oon hävennyt ja pelännyt paljonkin, että vanhat tutut sais tietää mun ongelmista. Nyt päätin olla vaan välittämättä. Ihan sama, jos joku mut tunnistaa. Koko nimeäni en ala silti kovin aktiivisesti huutelemaan. Jos joku stalkkeri sen facesta löytää niin löytäkööt. Etunimi löytyy instasta, jos jotakuta kiinnostaa. Mä en vaan jaksa enään salailla mun henkilöllisyyttäni kovin aktiivisesti. Myöskin mun tarkka asuinpaikka jääkööt vielä tietoon vain harvoille ja valituille.

Mä en tee tätä liikettä huomion takia, eli anonyymit voitte olla hiljaa siitä. Mä en todellakaan halua huomiota, vaan mä haluan auttaa muita kärsiviä. Mä luin monia blogeja ennen kuin alotin omani, koska tarvitsin vertaistukea. Muitten blogit autto mua, joten päätin alottaa myös oman blogini. Kirjottaminen auttoi myös mua purkamaan mun ajatuksia ja saamaan niitä järjestykseen. Mä jatkan vieläkin kirjottamista vaan sen takia koska minä saan tästä apua ja teidän kommenttien mukaan myös te saatte tästä jotain irti. Eli en kirjoita vaan huomion takia. En laittanut kuvaa huomion takia.

Mä oon jo kauan tiennyt, että haluan elämälläni auttaa muita. Myrsky sano mulle pari päivää sitten, että voisko bloggaaminen olla se juttu millä auttaisin muita. Se sai mut oikeesti harkitsemaan bloggausta uudesta näkökulmasta. Mä panostan mun blogiin nykyään ihan eri tavalla. Mä haluan saavuttaa tällä blogilla jotain. Mä haluan vähentää ennakkoluuloja ja stigmaa mielenterveysongelmien ympäriltä. Mä haluan nostaa blogini samalle tasolle kaikkien lifestyle/fitness/sisustus-blogien kanssa ja herättää ihmiset ajattelemaan mielenterveysongelmia. Mä haluaisin olla kasvot mielenterveysongelmille ja niistä selviytymiselle. Tarkottaako tää sitä, että alan 100% parantumaan. Mä en tiedä.

Pitkä teksti tuli. Mikäköhän se pointti oli? Jos teille heräsi kysymyksiä, niin mun ask.fm löytyy Somet-sivulta. Tein myös kyselyn tonne sivupalkkiin, saa mielellään vastata. Ja postausideoita saa heitellä mulle. Mä aattelin, että teen huhtikuussa bloggaushaasteen eli kirjoitan joka päivä postauksen. Tarvitsen ideoita siihen.

ps. Nyt kun tarkistusluin tän postauksen niin tuntuu, että tää on tosi sekanen. Toivottavasti saatte jotain selvää mun ajatuksista.

Minne mun matkani vie?

Siitä viime päivystysreissusta oon miettinyt paljon parantumista. Vaikka Myrsky ei paljoa puhunut silloin, se sai mut ajattelemaan. En mä halua tätä kaikkea kipua ja tuskaa, mutta samalla tää on niin tuttua ja turvallista. Syömishäiriöstä etenkin pelottaa parantua. Kuinka paljon mä lihon, jos parannun? Mua pelottaa kaikki. Parantumiseen sataprosenttisesti lähteminen on kuin hyppäisi pimeään rotkoon, eikä tietäisi kuinka syvä se on. Myrsky aina sanoo mulle että laitetaan hyvät ja huonot asiat vertailuun ja katotaan, että kumpi jää voitolle.

Parantumisen plussat:
-ahmiminen vähentyis (toivottavasti)
-saisin ehkä luvan olla vegaani, jos parannun
-saisin muuttaa syksyllä omaan kämppään ja hommaisin koiran
-hoidolla olis tarkoitus
-ei tarvis aina oksennella (se on tuskaa)
-saisin syödä vapaasti
-en ahdistuis 24/7
-ei masentais aina niin pahasti

Parantumisen miinukset:
-miten mä sen teen?
-pelko tuntemattomasta
-lisäkilot
-takapakit
-kuinka kauan parantuminen kestää? (luultavasti KAUAN)
-mistä mä saan apua?
-osaanko mä parantua?

Mä koitin silloin joskus parantua, mutta en sataprosenttisesti. Siitä ei yllättäen tullut mitään... Ahmimiset räjähti käsiin, kunnes lopulta olin masentuneempi kuin koskaan. Mistään ei tullut mitään. Mä pelkään, että se menee taas tohon. Mä tiiän, että pitäis lähtee sataprosenttisesti tähän prosessiin, mutta uskallanko tehdä sen. Mä oon miettinyt ja tuskastellut tätä joka päivä koko ajan sen päivystysreissun jälkeen. Mitä mä teen?

Mä tiiän, että kaikki haluais, että yrittäisin parantua. Mä en vaan tiiä, että pystynkö olee niin positiivinen ja rohkea. Toisaalta en jaksa tätäkään. Mun elämä on jo nyt ihan perseellään. Koulu menee huonosti enkä varmaan ikinä valmistu. Mulla ei oo sosiaalista elämää. Mä vaan makaan sängyssä päivät pitkät. En jaksa tehdä mitään. Tän postauksen aikaansaaminenkin oli urakka.

Onko teillä tarinoita siitä, että mikä sai teidät haluamaan oikeesti parantua? Haluaisin kuulla niitä. Saa kertoa kommenteissa tai ottaa yhteyttä muhun somessa (löytyy somet-sivulta). Myös postausehdotuksia saa laittaa tulemaan. Mulla on vähän ajatusblokki näitten postausten kanssa. Kyselin postausehdotuksia myös muissa someissa ja oon saanut jo pari hyvää ehdotusta, mutta lisääkin kaipaisin. Kiitos jo etukäteen, jos jaksat kommentoida!

Mä nyt sitten tästä menen pohtimaan, jos keksisin, että mitä aion tehdä elämälläni.

"Tähän joku kiva otsikko"

Ruokailut kusee nyt toiseen suuntaan. Mua ei enää kunnolla vahdita, koska kenelläkään ei oo aikaa, eli mättöilen joka aterialla. Mä en saa syödä enää edes yksin ohjaajan kanssa, vaan joudun syömään muitten nuorten kanssa vaikka halusin toisin. Siinäkin sama ajanpuute. Paino ei oo tykännyt ja oon lihonnut vähän. Ruokailut seurassa on helvetin ahdistavia. En nauti, mutta ei mulle anneta vaihtoehtoja. Haluaisin vaikka mielummin kokata yksin itselleni, mutta en saa, koska sossu ja Myrsky kieltää. Ottaa päähän.

En oo vielä ehtinyt jutella Myrskyn kanssa, koska silläkin on yllätys yllätys kiire. Tänään meidän pitäs ehtii juttelemaan. Asioita Myrskylle:
-Mitä helvettiä tehdään mun ahdistavien ruokailujen kanssa?
-Mitä me tehdään noin muutenkin mun kanssa?
-Mitä palaverissa sovittiin sen jälkeen kun lähdin itkien pois?

Nytkin ottaa päähän, koska yksi ohjaaja valitti mulle mun erikoisruokavaliosta ja kun en syö tiettyjä ruokia (ravitsemusterapeutin kanssa kylläkin sovittu asia). Valitti myös kuinka en keksi itselleni ruokia tai en auta ruuanlaitossa. Siis mää en edes tiennyt, että mun pitäs kehitellä aina ittelleni korvaava ruoka tai auttaa ruuanlaitossa. Ei noi oo ennen puhunut mitään. Sanoin, etten oo kuullutkaan tämmösestä vaatimuksesta ja siitäkin se valitti. Sitten se sai mulle paskan omantunnon, koska se sanoi, että muhun käytetään enemmän resursseja kuin muihin. Anteeksi saatana, että oon vaivaksi. Voin mä ne ruuat tehä yksin, jos saisin, muttakun siinä sossu ja Myrsky laittaa vastaan. Tai voin mä muuttaa kadulle asumaan, etten oo vaivaksi. Tai voin mä myös kuolla. Onko sitten hyvä? Perkele... Tappelin sen kanssa hyvän tovin. Ja itkin. Kaikki aina valittaa mulle. En tee mitään oikein. Tulee oikeen lapsuustraumat mieleen, kun joku valittaa.

Olipas taas positiivinen postaus. Ainiin, tein myös snäpin. (@harmaamaailma) saa seurata tai laittaa snäppiä. Se löytyy nykyään myös Somet-sivulla.

Miten meni noin niinku omasta mielestä

Laitos soitti eilen sen ambulanssin ja lähdettiin Myrskyn kanssa päivystykseen. Myrskyä otti päähän. Sen näki selvästi. Mä vaan porasin siinä vaiheessa, koska pelkäsin osastoa. Jouduttiin kuitenkin odottamaan lääkäriä kaksi tuntia ja ehdin rauhoittua siinä ajassa.

Lääkäri haastatteli mua ja vaikka olin jo rauhallinen ja kaduin uhkailujani, se ei antanut mulle kivoja vaihtoehtoja. Joko osastolle suoraan tai jäisin päivystykseen yöksi ja aamulla arvioitaisiin tilannetta uudelleen. Mä olisin vaan halunnut laitokseen takasin heti, mutta Myrsky ei suostunut edes harkitsemaan sitä. Pelkäsin kuitenkin osastoa niin paljon, että jäin päivystykseen yöksi. Vedin kyllä uudestaan pienimuotoisen itkukohtauksen, kun mun piti jäädä sinne ihan yksin. Porasin vaan loppuillan. Onneksi hoitajat oli ihan mukavia.

Mä en halunnut vetää itteäni suurempiin ongelmiin, joten luovuin mun paastoprotestista. Söin kiltisti iltapalan, jonka hoitajat toi. Söin myös koko tarjotun aamupalan seuraavana päivänä.

Mä nukuin tosi huonosti. Mä pelkäsin aamua ja panikoin. Nukuin myös mummojen ja pappojen kanssa samassa huoneessa ja niiltä tultiin aamu kuudelta ottamaan verikokeita. Valot laitettiin päälle sillon tottakai. Hyvästi viimeisetkin unenrippeet.

Aamulla mä juttelin ihan mukavan psykiatrisen sairaanhoitajan kanssa. Mä olin jo tosi rauhallinen ja osasin ajatella eilistä järkevästi. Se jutteli sen jälkeen lääkärille ja lääkäri keskusteli vielä mun kanssa ja ne ei nähnyt mitään syytä laittaa mua osastolle. Hyvä niin. Pääsin siis takasin laitokseen.

Tää päivä on mennyt ihan ok. Oon kyllä syönyt ihan liikaa. Nyt mä värjäilen hiuksia, kun jo eilen piti, mutta sitten vähän kusi.

Myrsky tulee huomenna. Se varmaan inhoo mua ja mitä kaikkee ikävää se joutuu tekee mun takia. Tää oli jo toinen kerta sen kanssa päivystyksessä. Mä näin siitä, että se olis vaan halunnut kotiin. Pitää pyytää siltä anteeksi mun mokailuja. Mä oon vaan vihasena niin kiihtynyt, että heittelen ilmoille ties mitä itsariuhkauksia, mikä ei todellakaan auta mua. En vaan ymmärrä sitä siinä tilanteessa. Mä sanoin Myrskylle päivystyksessä, että kyllä se voi jo luovuttaa mun suhteen. Se ei aikonut vielä luovuttaa. Mä ihmettelen, että miten se jaksaa mua.

Mä oon sanonut monta kertaa Myrskylle, että mun on käytävä tarpeeks pohjalla ennen kuin mä haluun parantua. "Toivottavasti tää on se pohjakosketus", Myrsky sanoi mulle eilen. Mä en tiedä mitä mä teen. Yritänkö mä oikeesti parantua ja ottaa apua vastaan täysin. Mä oon tehnyt sitä vaan puolilla valoilla jos sitäkään. Mitä mä ees oon ilman mun masennusta tai syömishäiriötä? Ahmimisesta mä haluaisin eroon. Siihen mä oon valmis, mutta entä ne muut osa-alueet. Mitä helvettiä mä teen?

Palaveri kusi

Mä niin tiesin, että se menee huonosti. Mä pelkäsin ihan syystä. Mä vihaan mun sossua. Kielsi kaiken mitä toivoin. Tai no, melkein. Puhelimen saan pitää 24/7. Muuta hyvää ei sitten tullutkaan.

En saa olla vegaani.
En saa alottaa itsenäistymisohjelmaa niin kuin halusin.
En saa lopettaa toiminnallisen avohoidon ryhmiä heti.

Sitten ne valitti mun huonosta voinnista ja oireilusta. Mikään ei mennyt niinkuin halusin. Pelkkää paskaa tarjotaan.

Myrsky jutteli äsken mun kanssa. Se näkee vaan hyvät puolet. Olisin halunnut sanoa sille, että kyllä, harkitsen vakavasti itsemurhaa, mutta joutuisin osastolle, jos sanoisin niin. Sinne en halua. Se vasta onkin kidutusta.

Mä päätin, etten syö ennen kuin saan olla vegaani. Protestoin paastolla.

Myrsky meni juttelemaan vielä johtajan kanssa. Saa nähdä mitä ne keksii mulle. Paskaa kuitenkin. Mitään hyvää ei ikinä tapahdu.

Näköjään ne soittaa ambulanssin, joka vie päivystykseen ja sieltä varmaan osastolle. Vittujee. Kaikki kusee.

Mennään aikajärjestyksessä

Elikkäs mun oli pakko alottaa neljä kertaa päivässä syöminen ja se meni alussa ihan ok. Annokset oli hyvän kokosia ja kaikki oli hyvin. Kunnes tuli eilinen...

Mulla oli erittäin paska päivä. Mulla ei ollut aktiviteetteja ja ajatukset oli tosi synkkiä. Ahmimishalutkin tuli ja jatkoi kasvamistaan. Mä olisin ahminut eilen, mutta sitten Myrsky kielsi oksentamisen, koska viime oksennus johti päivystysreissuun. En uskaltanut ahmia sinä iltana enää, mutta kerroin kyllä Myrskylle, että ihan satavarmana ahmin sitten pahasti seuraavana päivänä.  Mun ahmimishimot lähtee vaan ahmimalla, ikävä kyllä. Kaikki ohjaajat, myös Myrsky, oli erittäin vittumaisia mulle ja ketään ei kiinnostanut mun paha olo joten kusin mun sopimuksen sitten eri tavalla ja raavin käteni verille. Se ilta meni silleen...

Seuraavana päivänä eli tänään ne ahmimishalut oli vieläkin. Sain niitä hetkeksi pois, koska juttelin yhden ohjaajan kanssa, joka kertoi mulle sen omasta syömishäiriötaustastaan. Se ymmärsi mua ja sain osan pahasta olosta purettua. Ahmimishalut oli silti vielä läsnä. Mä luovutin ja menin kauppaan ja ahmin oikeen kunnolla. Oksensin kyllä suurimman osan pois, mutta tuun kyllä lihoomaan niin paljon. Mä tiiän sen. Ohjaaja sano, että mun ahmiminen oli ehkä ihan hyväkin juttu. En tajunnut mitä se sillä tarkotti. Mun mielestä tää ei oo yhtään hyvä asia. Mä inhoon tätä...

Mä oon niin helvetin yksin mun ahmimisten kanssa. Sopimus ei tehoa niihin. Myrsky haluaa, että mä pidän ahmimisruuat sisällä eli lihon. Se ei tajua ollenkaan mua. Toinen ohjaaja sano mun ahmimisia hyväksi jutuksi. Mä en tajua sitä. Elämä on paskaa enkä mä jaksa. Yksinäisyys tappaa mua sisältä. Kuuleeko kukaan mun avunhuutoani?

Miten helvetissä mä jaksan? Mikä on mun syy elää? Koska mun kidutus loppuu?

Uskallanko mä kuolla tänä yönä?

No ei menny enää hyvin

Mä sitten ahmin ja oksensin oikein kunnolla eilen. Olin idiootti, tiedän sen. Myrsky oli pettynyt. Kusin meidän sopimuksen, taas. Menin kuitenkin kertomaan Myrskylle, että oksensin verta ja siitä lähdettiin huutoitkun saattelemana päivystykseen. Mä pelkäsin siinä kohtaa, että mut potkittais osastolle.

Päivystyksessä otettiin pikaverikoe ja sen jälkeen psykiatrinen sairaanhoitaja haastatteli mua. Se olis halunnut mulle Nupoajan jo lähipäiville, mutta sanoin, etten tarvi sitä. Pärjään kyllä ens tiistain Nupokäyntiin asti. Kai... Muttaniin, verikokeet oli ok ja veri oksennuksessa johtu ärtyneistä limakalvoista eli ne päästi mut pois. En joutunut osastolle, vaikka kyllä ne sitäkin ehdotti. Pakkohoitokriteerit ei kuitenkaan täyttynyt. Sairaanhoitaja oli huolissaan mun syömättömyydestä ja Myrskykin sano, ettei asiat voi jatkua enää näin.

Tää tarkottaa nyt sitä, että mun on syötävä useemmin ja enemmän, että vältän sairaalan ja pakkoruokinnan. Laitos on siinä ja siinä, että laittaako ne mut heti jonnekkin, jos en syö. Aamupalaa en silti ahdistukseltani saanut alas ja nyt mua pelottaa mitä kaikki sanoo. Myrskyn pitäis jutella mulle vielä, mutta sillä on muitakin hommia.

Tuntuu, että kaikki on turhautuneita muhun ja mun syömättömyyteen, mutta mä en vaan saa enää ruokaa alas. Myrsky ei tunnu ymmärtävän sitä. Oon ihan helvetin yksin ruokataistelun kanssa ja oon aivan loppu henkisesti. Mä haluisin vaan itkeä silmät päästä. Mulla ei oo oikeen ketään kelle puhua, koska Myrskyäkin vaan vituttaa mun touhu. Mä en tiiä mitä mä teen? Jos en syö, joudun pakkoruokintaan, mitä en halua. Jos syön, lihon, mitä en myöskään halua.

Mun pää ei kestä tätä...

Ei ne potki mua ulos

Mä juttelin sekä Myrskylle että laitoksen johtajalle maanantaina. Molemmat sano, ettei mua voida laittaa kotiin syömisten takia. Oon helpottunut. Pelkäsin sitä. Myrsky olis halunnut, että syön neljä kertaa päivässä, mutta mä en suostunut. En mä enää pysty! Meillä oli kyllä Myrskyn kanssa hyvä keskustelu. Me jatketaan sitä varmaan tänään.

Mua mietityttää mitä sossu ja Nupo sanoo mun syömisistä ja mitä ne tekee. Ens viikon tiistaina on Nupokäynti Myrskyn kanssa sekä sossupalaveri. Ihan hirveesti yhdelle päivälle. Toivottavasti selviin siitä. Sillon olis myös sirkustreenit, mutta sovittiin jo Pipsan kanssa, että jätetään väliin. Parempi niin.

Pipsa oli mulla yötä viimeyön, koska treenit oli niin myöhään, että se oli Pipsan kannalta parempi järjestely. Meillä oli kivaa ja tehtiin myös itte ruokaa (vähäkalorista). Menkää myös lukee Pipsan blogia tästä.

Tänään mulla on ohjelmassa vaan siivous. Tai noh, on isosiivous eli täytyy tehdä kaikki mahdollinen mitä keksii siivota ja siinä kestää. Koitan jostain kaivaa energiaa siihen. Piti siivota jo eilen, mutta en saanut aikaan...

Syömiset on aika samallalailla kuin ennenkin. Syön sen 2-3 kertaa päivässä hiukan. Paino ei oo kyllä laskenut viime päivinä, vaikka sen kaiken järjen mukaan pitäis. Enkai mä oo säästöliekillä? Haluan vaan niihin vuoden takasiin lukemiin takasin...

Mä puhuin niille

Mietin viime postauksessa, että kerronko Myrskylle mun syömättömyydestä. Mä kerroin sinä samana iltana tai annoin sen lukea mun tunnevihosta ne kirjotukset. Se sano, että se tiesi jo ilman mun sanomista. Tietenkin... Sillä on joku tutka aivoissa. Se näkee kaiken heti. Mä olin siinä kohtaa tosi masentunut ja olisin halunnut jutella, mutta sitten Myrsky sano jotain mikä sai mut hermostumaan. "Ehkä tää ei sit oo oikee paikka sulle."

Mä romahdin siinä kohtaa. Mun suurin pelko on, että mut heitetään täältä kotiin. Mä en tyyliin kuulu mihinkään mun oireilun takia. Ryntäsin vaan itkien pois mun huoneeseen. Päästin myös pari vihaista kirosanaa kohti Myrskyä, koska se tiesi, ettei mulle saa sanoa sillälailla.

Myrsky tuli jonkin ajan päästä perässä mun huoneeseen ja me saatiin jotenkin sovittua. Se sanoi kuitenkin, että ne heittää mut ulos, jos oon itsetuhonen tai paastoon monta päivää. En aatellut tehdä kumpaakaan. Sovittiin, että me juteltais kunnolla kun se tulee taas maanantaina iltaan. Se Myrsky-episodista.

Tänään mä juttelin tän laitoksen johtajan kanssa, vaikka meidän sovitusti piti keskustella vasta huomenna aamulla. Tai noh, kyllä me nyt jatketaan vielä juttelua huomennakin. Se halus tietää miten mulla menee ja mä valitin mun paskaa oloani. Sanoin myöskin jotain mun olemattomasta syömisestä ja siitä kuinka mä pelkään, että kaikki puuttuu liikaa, koska sitten luultavasti menen protestimoodiin ja kieltäydyn kokonaan syömästä. Sitten ollaan tyyliin taas osastolla. Se kuitenkin lupas, että jos mä syön joka päivä jotakin, ne ei laita mua ainakaan ihan heti sairaalaan. Vasta sitten kun mun terveydentila on oikeesti kunnolla suuressa vaarassa. Mä en tiedä uskonko sitä. Myrsky voi silti vetää hepulin huomenna. Tai sitten laitos ottaa Nupoon yhteyttä ja Nupo saa hepulin. Huomenna selvii kuinka iso jupakka tästä nostetaan. Mä aattelin kyllä silti syödä joka päivä jotakin pientä, että välttäisin poispotkimisen. Enkä usko, että oon vielä lähelläkään hengenvaarallista terveydentilaa. (Eli vielä aikaa laihduttaa, toivottavasti...)

Mä oon laihtunut aika paljon viimisissä kahdessa viikossa. Tai itse asiassa hiukan alle kahdessa viikossa. Mä syön vaan 2-3 kertaa päivässä (lounas-päivällinen-aamupala/iltapala). Pääruuilla syön ns. "normaalin ihmisen annoksen". Aamu-/iltapalalla syön tuskin mitään. Ja joskus oksennan osan tostakin. Kalorit maksimissaan tuhat. Olo on mitä kauhein, mutta mä en pysty syömään ilman paniikkia. Painon on aina oltava aamulla pienempi kuin eilen. Tää on täyttä helvettiä ja mä inhoon tätä, mutta mä en pysty muuhunkaan. Mä en haluan muutakaan. Sairasta. Tiedän. En voi sille mitään. Älkää koskaan halutko ittellenne syömishäiriötä.

Nyt mä meen jatkaa panikointia huomisesta johtajan ja Myrskyn kanssa pidettävistä keskusteluista. Mä niin pelkään mitä ne tekee. Mä pelkään, että ne potkii mut ulos. Mä pelkään helvetisti...

Mä en tiedä, mitä aattelen tästä

Mä en oikeesti tiedä. Asia koskee mun syömisiä. Tai syömättömyyttä. Miten sen nyt ottaa.

Sen mä tiedän, että normaalien ihmisten mielestä mä syön erittäin huonosti. Itte en tiiä omaa mielipidettäni tähän. Toisaalta syömättömyys on hyvä, toisaalta huono asia.

Mitä hyvää? Mä laihdun. Pitkästä aikaa. Paino saiskin tulla alas, koska lihosin vuosi sitten niin paljon, eikä se oo laskenut siitä kovin paljoa. Ahmimisia ei oo ollut. Sekin on hyvä, koska niitten jälkeen oon usein itsetuhoinen. Ehkä mun farkutkin mahtuis kohta.

Mitä huonoa? Mulla on hirvee nälkä koko ajan. Pää särkee ja tärisen. Salailen mun syömättömyyttä kaikilta, jopa Myrskyltä ja meidän piti olla rehellisiä toisillemme. Mä rikon sitä lupausta. Tuntuu, että oon yksin tän asian kanssa.

Tää on helvettiä, mutta mä myös rakastan tätä. En osaa päästää irti. En tiiä, onko tää nyt hyvä vai huono juttu kokonaisuudessaan. Oon sekasin. Ja koska tulee seuraava ahmimisputki? Pelkään sitä, koska pelkään lihoamista. Oon jo tarpeeks iso.

Mä oon tullut siihen tulokseen, että koitan jatkaa mun olemattomia syömisiä niin kauan kuin pystyn. Miksi? Sitä minäkin ihmettelen. Mulla on nyt tämmönen vaihe syömisten kanssa, enkä mä taida voida tälle mitään.

Mitä kaikki tää on todellisuudessa? En oo ahminut nyt kymmeneen päivään. Painoa lähtenyt sinä aikana reippaasti. Skippaan tai oksennan aina aamu- ja iltapalat. Kalorit korkeintaan tonnin. Tänään ei sitäkään.

Mua sattuu aivan helvetisti tää touhu, mutta pelkään niin paljon seurauksia, jos kerron. Mä en tiedä miten Myrsky reagoi. Mua pelottaa.

Mä en tiedä kauanko mä kestän...

Ask.fm

Tein tilin ask.fm:iin koska mulle on tullut postauksiin kysyviä kommentteja, mutta ei ole ollut aikaa vastata. Nyt voitte kysyä multa mitä haluatte. Koitan vastata kaikkeen asialliseen. HUOM! Asialliseen. Eli ei kiitos kysymyksiä mun kainalokarvoista (kiitos yksi anonyymi tästäkin kommentista...). Päivitän askini tonne somet-sivulle heti kun oon kirjottanut tän postauksen. Käyttäjänimeni askissa on @harmaa_ ja pääset sinne myös tästä.

Alamäestä vauhtia viikonloppuun

Tosiaan torstaina kävin vanhassa laitoksessa käymässä. Mä tiesin jo etukäteen, että se tulee olee vaikeeta, koska siellä oli Hopeasydän. Me juteltiin kuulumisia ja onnistuin jo siinä tipauttamaan pari kyyneltä. Varsinainen romahdus tapahtui, kun mun oli lähdettävä sieltä. Hopeasydän halas mua ja mä vaan itkin. Itkin myös koko kävelymatkan takaisin nykyseen laitokseen. Meinasin sillä matkalla hakea teriä ja kusta kaiken, mutta en jaksanut. Tiesin, että Myrsky ei tykkäis siitä. Ja mä tiesin, että Myrsky odotti mua laitoksella (se oli töissä sillon) ja mä tiesin, että me jutellaan vielä sinä iltana asioista. Laitoksella otin tarvittavan ja mentiin heti juttelee Myrskyn kanssa, koska se itku ei vaan loppunut. Mä tiiän, että aika parantaa tämänkin. Se vaan sattuu vielä ja lujaa.

Me juteltiin ensin, että kuinka vaikeeta mun on erota ihmisistä joihin oon kiintynyt. Itkin siinä aikani, kunnes en enää saanut itkettyä. Myrsky osasi myös sanoa oikeita sanoja aina väliin, mikä sai mut rauhottumaan. Mä koitan olla kiintymättä Myrskyyn ja Myrsky myös tietää mun kiintymisongelmasta paljon. Mä en halua kokea erokipua enää kenenkään kanssa.

Joku kommenteissa viittasi lauseessaan, että olisin jo kiintynyt Myrskyyn. En mä vielä ainakaan ole. Mä tykkään jutella sen kanssa, koska se ymmärtää ja osaa auttaa. Muut täällä ei oo samanlaisia. Mä pystyn puhumaan parhaiten Myrskyn kanssa. Se on eri asia kuin kiintyminen. Ja oikeesti mä en halua kiintyä Myrskyyn. Mä koitan pitää itteni järkevänä, koska jos alan kiintymään, multa katoaa todellisuudentaju.

Me juteltiin myös Myrskyn kanssa koulusta. Ei me mitään mullistavaa keksitty niihin ongelmiin. Käyn koulua edelleen vaan pakolliset tunnit ja lopuista tehtävistä koitan räpiköidä läpi. Kokeeseen tuun menemään joko ihan täysin lukematta tai sitten luen pää hiessä. Aika näyttää, että kumpi.

Perjantai oli sitten jo parempi. Aamulla olin yhdessä ryhmässä missä näin A:n. Mä luulin ensin, että romahtaisin siinäkin, mutta mä oon näköjään päässyt A:aan kiintymyksestä yli. Mä jopa ihmettelin, että miten olin voinut kiintyä siihen. Todellisuudentajua löytyi siinä tilanteessa. Mun piti puhua joskus sen kanssa nyt jo menneet asiat läpi, mutta en mä enään halua ja tuskimpa haluaa sekään.

Viikonloppu oli ihan hyvä. Pipsa oli mulla yötä ja treenattiin molemmat päivät vaan sirkustemppuja. Syömisetkin meni hyvin, kunnes nyt iltapalalla oli pitsaa. Ne pääty pönttöön. Mulla piti olla, ettei mulle tarjota herkkuja. Noitten mielestä sitten pitsa ei vissiin ollut herkku. Mulle se oli herkku. Oksensin sen takia, koska en halunnut pilata mun syömisten kannalta hyvin mennyttä viikonloppua. En tiiä pitäiskö mainita pitsa-oksennus -jutusta Myrskylle. En haluais, että mua aletaan vahtimaan ruokailujen jälkeen. Se vaan on vaarana jos kerron Myrskylle. Haluun vaan noi pitsantarjoamiset pois. Siksi pitää ehkä mainita. En tiedä.

Huomenna täällä laitoksella on joku mysteerijuttu, mistä mulla ei oo enempää infoa, mutta ohjaajia pitäis olla paljon. En tiiä mitä ne täällä kaikki tulee tekee. Kuulin vaan sivulauseessa ton tiedon. Mä en tykkää jos on kauheesti ihmisiä ja kaikki säätää. Stressaan jo valmiiksi sitä, että kuinka paljon se tulee stressaa mua. Pitää varmaan pysyä pois jaloista ja keksiä tekemistä yksin. Myrsky tulee myös huomenna ja mulla olis pari pikkuasiaa, mutta en tiiä ehtiikö se kaikelta säätämiseltä hetkeks mun kanssa.

Ainiin ja "sopimusta" kuusi päivää suoritettu. 24 jäljellä. Ahmia ei tee ees mieli ja teriäkään ei ole. Toivottavasti tää kestää viä ainakin sen 24 päivää.

Vasta yksi "onnistunut" päivä

Kusin sen sopimuksen maanantaina. Menin kauppaan, hain ruokaa ja ahmin kunnolla. Ohjaajat vaan vittuili mulle kaikesta sen jälkeen. Ne mainitsi myös laitoksesta ulos potkimisen. Nyt pelkään sitä koko ajan. En halua kotiin. En kestä siellä. Mun pitäis puhua siitä Myrskyn kanssa. Se sanoo suoraan, että voidaanko mut potkia pihalle. Se tulee huomenna, mutta huominen on täynnä kiirettä meillä molemmilla. Pakko ehtii puhumaan ees jossain kohtaa. Mua vaivaa tää asia liikaa. Mutta tosiaan siis sopimusta on yksi onnistunut päivä takana. 29 jäljellä.

Viimiset pari päivää kaikilla ohjaajilla on ollut kiire/stressi ja se stressaa myös mua. Kenelläkään ei oo ollut aikaa jutella ja mulle kertyy asiat mieleen. Oon tunnevihkoon osan kirjottanut, mutta kukaan ei oo ehtinyt lukee niitä. Siks mä toivon, että mulla ja Myrskyllä olis aikaa huomenna. Kuinka paljon asioita mä jaksan kannatella?

Tänään mun on pakko mennä kouluun. Mulla on kuuntelutesti enkusta. Mä oon ihan hyvä enkussa niin toi ei stressaa. Kaikki uus kielioppi stressaa kylläkin. Ja sanat. En oo pystynyt keskittyy koulutehtäviin. Pitäis tehdä suurin osa itsenäisesti, mutta mä en vaan pysty. Istun korkeintaan viis minuuttia kirjan kanssa, totean etten osaa tehdä niitä ja heitän kirjan pois. Tääkin kurssi vaatii multa liikaa. Koulu ei oo mun juttu. Se oli joskus, mutta ei enää. Pää on hajonnut tässä välissä. Pitäis koulustakin puhua Myrskyn kanssa. Täytyis keksiä joku keino, millä pääsen nyt tästä kurssista ees läpi.

Me ollaan Myrskyn kanssa mietitty kahta juttua: 1. Seuraavassa palaverissa laitoksella voidaan jutella sossun kanssa, että jos saisin olla vegaani. Mun täytyy sossulle perustella se hyvin, ettei se voi kieltää multa sitä toisin kuin aina lääkärit kieltää. Myrsky nägee vegaanisuudessa pelkkää hyvää ja niin näen minäkin. Myrsky sano, että se on mun puolellani tässä asiassa. 2. Palaverissa myöskin puhutaan, kun haluaisin lopettaa toiminnallisen avohoidon ryhmät, koska niissä ei oo ikinä mitään kivaa. Menin niihin ryhmiin sillon joskus vaan kun sossu pakotti. Me koitetaan nyt ehdottaa sossulle, että jos siihen tilalle tulis jotain muuta tekemistä. Mulla on yks idea jo mielessä, mutta kerron siitä sitten kun se on varmempaa.

Tuntuu, että tää postaus hyppii asiasta toiseen. Hups...

Ainiin, huomenna meen entiseen laitokseen käymään yhden projektin päätösjuhlaan ja siellä pitäis olla Hopeasydän töissä. En oo nähnyt sitä pitkään aikaan. Mä oon jo onnistunut hiukan irrottamaan kiintymystäni siihen. En tiiä onko se hyvä vai paha juttu. Kuitenkin ootan, että päästään vaihtaa kuulumiset. Huomenna mulla on muutakin kaikkea (liikaa) ja se vähän stressaa. Plus se Myrskyn kaa jutteleminen pitäs tunkee johonkin. Huoh...

Viikonloppuna pitäis onneks olla rentoa. Mennään varmaan Pipsan kanssa treenaa sirkustemppuja. En muista oonko maininnut täällä, mutta alotin sirkuksen Pipsan kanssa. Se on joku aikuisten alkeisryhmä. En oikeesti muista, että oonko sanonut tän joskus aiemminkin. Ihan sama, nyt ainakin tiiätte. Mutta se on ihan kivaa ja se ryhmä on kiva. En mä kyllä mitään vielä osaa, mutta ei se haittaa. Kai...