Sekaista

Mä oon nyt koulusta sairaslomalla. En vaan kestänyt sitä stressiä. Sairasloman takia luultavasti saan hylätyn äikästä, koska en pääse tekemään kaikkia suorituksia. Muista aineista on hirveesti tehtäviä ja kokeet tulee kusemaan. Mä tiedän sen jo nyt. Tänäänkin vaan itkin samalla kun koitin tehdä matikkaa. En mä sitä osannut. Oli vaan silti pakko tehdä, koska laitos pakottaa "tavotteelliseen toimintaan". Ne luulee, että mulla on normaalin nuoren jaksaminen. Oikeesti oon vakavasti masentunut ja mun jaksaminen on nolla. Silti ne pakottaa mut tekemään kaikkea mitä muutkin. Mun pää hajoo tästä. Pitäis puhua omaohjaaja Hopeasydämelle. Onkohan se huomenna töissä?

Mulla on päiväosaston kanssa sukset pahasti ristissä. Halusin lopettaa siellä käymisen, koska en koe siitä yhtään hyötyä. Enemmänkin haittaa, eikä mulla oo siellä ketään kelle puhua. MUTTA mun sossu pakottaa jatkaa siellä käymistä. Muuten laitos heittää mut kotiin. Elikkäs oon sitten päiväosastolla pakotetusti vapaaehtoisessa hoidossa. Mun asenne tulee olee sen mukanen. Ei mua huvittais olla siellä. On vaan pakko. Kaikkea on aina pakko. Mistä mä edes saan päättää enää nykyään?

Mulla on semmonen aavistus ollut jo pitkään, että multa viedään yksikkömahdollisuus. Mä luulen, että se käy pian toteen. Mun piti olla kuukausi "kuivilla" ennen yksikköön menoa. Se kuukausi on kulunut jo aikoja sitten ja voitte vaan kuvitella kuinka monta kertaa oon kussut asiat sen jälkeen. Oon raapinut kättä. Oon rikkonut sheiverin ja terottimen. Oon hakannut itteäni mustelmille. Oon nukkunut lattialla itteäni kiduttaakseni. Mitä vittua lääkärit edes ajatteli, että mä pystyisin olee koko ajan "kuivilla". Mä sovin, että jaksan sen kuukauden, mutta en mitään sen jälkeisestä ajasta. Mä vetoon siihen, jos ne uhkaa viedä multa yksikön.

Mun syömiset menee päin helvettiä. Syön joko liikaa tai liian vähän. Useimmiten liikaa. Oon mä laihtunut alimmasta painosta, mutta en tiedä paljonko ja lähipäivinä oon vaan kyllä lihonnut. Haluaisin mun vaakani takas. Mutta en saa päättää siitäkään, en tietenkään.

Laitoksessa ollaan niin sokeita mun huonolle ololle. Tänäänkin ne huomas mun oloni vasta sitten kun itkin ja tärisin ja en saanut henkeä. Muutenkin jos pyydän tarvittavaa, niin kukaan ei kysy mun olosta mitään. Ne vaan antaa lääkkeen ja jättää mut yksin kärsimään. Mä haluaisin sinne yksikköön. Siellä ne huomas pahat olot. En kuitenkaan pääse sinne. Ne ehtii vielä perumaan sen. Mä tiiän sen ja oon jo henkisesti varautunut siihen.

Mä oon vaan niin toivoton nyt. Mä oon ihan yksin, ei ketään kelle puhua. Hopeasydän olis, jos sillä vaan olis aikaa. Se sanoo kuitenkin aina, ettei se ole psykiatrian hoitaja ja niin edelleen. Se on silti hyvä kuuntelija. Mä mietin, että jos mä antaisin mun tunnevihkoa sille luettavaksi. Saisin edes jotain purettua. En tiiä.

Mä oon miettinyt itsemurhaakin. En mä varmaan mitään tee, ellei tuu mikään suuri vastoinkäyminen kuten laitoksesta kotiin joutuminen tai suljetulle meno. Mulla on silti pieniä suunnitelman poikasia pahan päivän varalle.

Ja kaikille kavereille; anteeks, etten oo ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut nähdä tai pitää yhteyttä. Mun täytyy yrittää korjata itteni eka. En tiiä miten sen teen, mutta kyllä mä vielä vähän yritän 💖

Ei menny hyvin

Viikonloppu meni sitten niin penkin alle kuin olla ja voi. Rikoin 25 päivää ahmimatta -putkeni syömällä kaks karkkipussia... Oli niin järkee ostaa ne. Laitoksen ohjaajakin oli vaan "osta vaan sitä karkkia". Ei se tiennyt, että kuinka paha olo mulle tulis. Heti kun olin vetänyt ne karkit, mua pyydettiin leipomaan. Hell no! En mennyt leipomaan ohjaajan kanssa vaan menin raapimaan käteni rikki. Siinäkin oli ihan helvetisti järkeä. Onneks ohjaaja ei suuttunut.

Nyt oon taas päiväosastolla. En mä saa tästä ees mitään hyötyä. Vois lopettaa tänkin. Maata vaan sängyssä 24/7. Koulussa käyn tyyliin vaan sillon kun on pakko.

Läksyt jää tekemättä ja koeviikko kauhistuttaa jo nyt. Piti tehdä läksyt viikonloppuna. En tehnyt. Piti nähdä kavereita. En nähnyt. Stressi on kamala ja mulla ei oo ketään kelle puhua. En nauti.

Sydän hakkaa tuhatta ja sataa. Voimat on loppu. En meinannut jaksaa kävellä edes tänne päiväosastolle. Mä oon niin toivoton...

Burn out

Mä oon ollut koulun suhteen jo vähän aikaa loppu. Mä oon jo parilta päivältä kirjottanut tunnevihkoon, kuinka en jaksa koulua ja niitä sosiaalisia tilanteita. Eilen mä sitten romahdin laitoksessa. Sain hirveen ahdistuskohtauksen pari tuntia ennen koulua ja vaan itkin hiljaa huoneessani. Pyysin tarvittavaa ja kysyin, että oliko mun pakko mennä kouluun. Siinä kohtaa oleva ohjaaja oli pakottamassa mua kouluun. Pyysin sitten mun omaohjaajaa tulemaan juttelemaan (se oli siinä kohtaa vielä muualla) ja vähän ajan päästä hän tuli mun huoneeseen. Mä vaan itkin ja itkin ja vuodatin, kuinka loppu oon. Se ymmärsi, thank god... Se ei pakottanut mua kouluun. Juteltiin pitkään ja muutenkin sain vuodatettua mun sydäntä painaneet asiat. En ollut uskaltanut puhua niistä päiväosastolla tai nupolla. En luota niihin ihmistä siellä tarpeeksi, koska ne on satuttanut mua tietämättään vähän. Omaohjaajaan luotan jostain tuntemattomasta syystä. Se jotenkin ymmärtää.

Me puhuttiin vielä illalla lisää ja tultiin siigen lopputulokseen, ettei mun tarvi loppuviikona mennä kouluun. Tänään laitokselta soitellaan koululle, kotiin, päiväosastolle ja sossulle ja mietitään mun koulunkäyntiä. Kyllä mä tehtävät teen, mutta en jaksa raahautua kouluun. Tai no, niitten tehtävienkin tekeminen on aika rankkaa.

Mä kysyin jos mun omaohjaaja lukis mun tunnevihkoa. En velvottanut sitä mitenkään, koska se ei ole psykiatrian alan asiantuntija. Se kuitenkin ihan lupautui lukemaan sitä yövuorossaan. Oon jotenkin helpottunut, että vihdoinkin saan mun ajatuksia purettua. Minkä nimen mä antaisin mun omaohjaajalle täällä blogissa? Saa laittaa ehdotuksia kommentteihin

98 lukijaa!

Mä oon koulun suhteen ihan loppu. Eilenkin lähdin kesken äikäntunnin, kun en pystynyt olee ryhmäkeskustelussa. Sanoin vaan opelle, että nyt ei pysty. Kukaan laitoksella ei kysynyt, että kui oon niin aikasin jo takaisin. Ei niitä kiinnosta. Ajattelin tänään lintsata matikantunnin. Mä teen ne tehtävät joka tapauksessa ilman opettajan apua. Ei mun tarvi istuu tunnilla. Toivottavasti laitoksella on iltavuorossa joku joka ymmärtäis.

Mulla on viime päivinä tullut tunnevihkoon ihan hirveesti tekstiä, mutta en oo uskaltanut antaa kenenkään lukea. Oon miettinyt, jos antaisin mun laitoksen omaohjaajan lukea sitä. Se vois ymmärtää mua. Se on sen olonen. Se ei vaan oo ollut töissä silleen, että oltais ehditty kunnolla jutella.

Musta tuntuu, että mä oon ihan helvetin yksin. Ihan yksin mun ajatusten kanssa. Mua pelottaa nykyään mennä nukkumaan, kun jään yksin mun ajatusten kanssa siksi pieneksi hetkeksi, joka mulla kestää ennen kun nukahdan. Haluisin jonkun ihmepillerin, joka nukuttais sekunneissa. En oo tästäkään puhunut kenenkään kanssa. En luota keneenkään tarpeeksi. Tai no, ehkä omaohjaajaan luotan. Se ei vaan oo psykiatrian alan hoitaja. En mä varmaan voi velvottaa sitä kantamaan mun murheita. Mä en tiedä mitä teen.

Radiossa soi Todella kaunis ja mulle tulee mieleen se aamu kun A tuli kitaran kanssa herättämään mut ja laulo tota <3. Tarkottikohan se niitä sanoja oikeesti? Mä oon miettinyt sitäkin pitkään. Mulla on niin ikävä yksikköä. Muutamia hoitajia oon nähnyt sieltä, mutta en oo kunnolla päässyt juttelemaan. A:lla on varmaan hirveesti kysyttävää multa. Mä haluisin antaa sille vastauksia.

Mulla on nyt tällä hetkellä 98 lukijaa. Mitä ihmettä?!? Mistä te kaikki ootte löytänyt tänne? En sano tätä kovin usein, mutta kiitos teille kaikille! Kiitos kun ootte jaksanut seurata mun matkaa ja kiitos kaikista kommenteista. Vaikka mä en vastaakkaan niihin aina, mä luen ne huolella ja saan niistä syyn jatkaa tätä. Kiitos!

Mä kuulen sut

A on käymässä täällä päiväosastolla. Se on kansliassa ja mä kuulen sen äänen. Mua ahdistaa. Se tietää että oon nyt laitoksessa. En silti ehtinyt selittää. Sekin kaipaa vastauksia.

Eilen illalla ahdisti yllätys yllätys kaikki mahdollinen. Rikoin sheiverin, mutta heitin sen roskiin ennen kuin ehdin tekemään mitään. En uskaltanut mennä sanomaan yökölle. Se olis varmaan suuttunut. Ei se olis ymmärtänyt.

Eilen oli palaveri laitoksessa. Lopputuloksena on että sain ulkoilut eikä mua pakoteta kotilomille. Oon tyytyväinen. En ees haluu lomille tuolta. Mulla on siellä turvallista. Ja plussaa on, että mulla on kiva omaohjaaja ja meijän keskustelut on tosi syvällisiä. Tykkään.

Ei kai mulla nyt hirveesti muuta. Tulin vaa ilmottamaan, että oon hengissä.

En keksi otsikkoa

Mistä alottais?

Eilen sossut tosiaan soitti takaisin äidille ja ne jutteli puhelimessa äidin ja mun kanssa. Ne päätti tulla ihan meillekkin. Mä olin siinä kohtaa niinkuin zombie. Mä en enää tuntenut muuta kuin kipua. Tosi awkward sossukeskustelun jälkeen päätettiin lähteä vastaanottokotiin. Mä pakkasin nopeesti. Halusin vaan pois.

Vanhemmat heitti mut sinne ja ensin oli tulohaastattelu, missä kysyttiin ihan perusjuttuja. Lääkkeet takavarikoitiin, muuten sain pitää tavarani. Järjestin huoneeni, kävin suihkussa ja rauhotuin. Mä jopa söin iltapalaa, vaikka olin uhkaillut vaa'an takia jättää syömättä.  Mun on pakko syödä nyt jotain vähän, koska muuten mut heitetään takasin kotiin. Sen uhrauksen mä oon valmis tekemään.

Toi laitos on ns.kuntouttava ja mun ei kuuluis olla siellä. Sillä puolella mihin mun olis pitänyt mennä, oli täyttä, joten mä oon nyt tuolla kuntouttavalla puolella toistaseksi. Tänään selvii ehkä joitain asioita paremmin ja noin viikon päästä on palaveri missä selvii loput asiat.

Laitos on kyllä ihan kiva. Mulla on oma rauhallinen huone. Ohjaajat (oon nähnyt niistä kyllä vasta neljä) on tosi kivoja. Nuoretkin vaikuttaa ihan ok:lta. Mut otettiin hyvin vastaan, ja muut autto mua kun olin ihan hukassa kaikista asioista.

Mulla on eka viikko semmonen, etten saa mennä oikeen mihinkään yksin. Se on joku käytäntö eikä se mua haittaa. Päiväosaston ja koulun välin saan kyllä kävellä itse niinä päivinä kun meen suoraan täältä kouluun, kuten tänäänkin.

Mä oon jotenkin tosi helpottunut. Enää ei tarvi sinnitellä kotona. Mä oon turvassa jossain, eikä mun tarvi pelätä. Hiukan muutos ahdistaa, mutta muuten oon ok. Kiitos kaikille mun kavereille, jotka oli mun tukena eilen 💖

Nyt tosiaan oon ihan normisti päiväosastolla ja illalla meen kouluun. Äsken hiukan kirpasi, kun A kävi täällä ylhäällä. En mä silti kehdannut ruveta itkemään. Siinä oli muitakin nuoria. Olis vaan niin paljon sanottavaa sille. Ehkä vielä joskus meillä on aikaa.

Laitokseenko?

Jo toinen postaus tänään, mutta on pakko tulla selittää. Tää päivä ei menny ihan putkeen...

Aamulla hoitokokouksen jälkeen olin ihan rikki. Menin sitten käymään nupolla juttelemassa Transumiehelle. Mä olin siinä kohtaa niin loppu enkä välittänyt enää mistään, niin se kysykin, että oonko aineissa. No en ollut. Vaan ihan helvetin masentunut. Me puhuttiin paljon ja mä tajusin siinä kohtaa kuinka loppu mä oon mun kotioloihin. Mä oon joutunut asuu kotona ihan liian pitkään ja tosiaanhan mulla ei saa olla kotona oireilua, muuten kaatuu yksikkö. Transumies lupasi soittaa päiväosastolle ja puhua vähän mun asioista. Noh, päiväosastolla ei tehty mitään... Mä itkin vaan koko päivän siellä hoitajille, että kuinka loppu mä oon kotona olemiseen. Ainoo vastaus minkä sain oli "kyl sää viä jaksat". Entä jos en jaksa? Tosiaan yksikköön on vielä kaks kuukautta. En mää jaksais, mä tiesin sen ja koitin kertoa, mutta kukaan ei uskonut. Sitten kun piti lähteä kotiin, niin yksi hoitaja toivotti mulle tsemppiä ja tottakai siinä minä pieni ja hauras olento hajosin pieniksi palasiksi. Itkin vaan eteisen lattialla huutoitkua. Sinne soitettiin lääkäri ja mun äiti paikalle ja koitettiin miettiä mulle vaihtoehtoista paikkaa nyt edes täksi yöksi. Mä sain tunnin vänkäyksen jälkeen vihdoin jonkun soittamaan sosiaalipäivystykseen ja sinne on jätetty nyt soittopyyntö. Sitten kun sieltä soitetaan niin asiat selvii enemmän. Joka tapauksessa mä en nuku kotona tätä yötä. Meen joko laitokseen tai kummeille yhdeks yöksi. Mä haluaisin laitokseen. Siellä mä voisinkin kestää sen kaks kuukautta, mitä yksikköön pääsy vie. Kotona en vaan nyt jaksa enää sinnitellä.

Tulipas romaani... Kiva jos joku jakso lukea. Päivittelen varmaan huomenna tai ylihuomenna jatkosuunnitelmia.

Taas vaihteeks vituttaa

Mulla oli hoitokokous. Meni niin penkin alle ku olla ja voi.
1. En saa vaakaani takasin, vaikka se on ollut jo 1,5 vuotta jemmassa. Vaaka oli mun ainoo toive, mut ei tietenkää. Vitun lääkärit.
2. Yksikkö menee joulun jälkeen. Ei onneks vituta.

Päätin sitten olla syömättä niin kauan kunnes saan vaakani takasin. Ihan sama vaikka oltais letkussa ja sairaalassa. Mä en enää välitä. Jos ne viä multa yksikkömahdollisuuden tän takii, niin mä tapan itteni, koska sitten mulla ei oo enää mitään syytä elää.

Eka balettitunti!

Olin eilen ekalla aikuisbalettitunnilla ikinä. Hiki lensi alusta asti ja oli aika vaikeeta, mutta tykkäsin silti! Pohkeet on nyt aivan jumissa. Pitäis venytellä.

Syömiset on mennyt mun mielestä loistavasti. Oon joka päivänä syönyt vähemmän kuin edellisellä.  Paino on laskenut, huomaan sen reisistä. Mulla ei oo vaakaa silti vielä ni en tiedä yhtään paljon oon laihtunut. Saan vaakani ehkä maanantaina. Silloin on hoitokokous ja lääkäri sanoi, että siellä voidaan keskustella mun vaa'asta.

Tein ittelleni muuten laihdutusmoti-instan (@thinn.ballet). Laitan sinne kaiken laihdutukseen ja tanssiin liittyvän ja pidän mun normi-instan arkisille kuville ja blogipostauksille vapaana.

Suunniteltiin, että nähtäis sunnuntaina taas Pipsan ja Keijulapsen kanssa. Koitetaan pitää joka sunnuntaina ns. sunnuntailenkki ja mennään jonnekkin tanssimaan ja pitämään hauskaa. Keijulapsi harrastaa balettia, joten hän saa opettaa minua ja Pipsaa.

Ei mulla oikeen muuta oo tänään.