Pääsin pois osastolta

Tänään oli uloskirjaus. Olisin halunnut jo eilen pois enkä ymmärrä, että miks lääkäri ei päästänyt vaikka olin vapaaehtoisessa hoidossa. Mulla oli aamulla haastattelu tehostetun avohoidon lääkärin kanssa ja sen jälkeen mut uloskirjattiin osastolta. Osastonlääkäriä en nähnyt ollenkaan, mikä on vähän outoa, koska se mut uloskirjasi pelkkien raporttien perusteella. Lääkkeitä lisättiin maksimiin ja tehostetussa alan käymään huomisesta alkaen. Vielä pitäis hommata bussikortti matkoja varten jollain rahalla  mitä mulla ei ole. Kukaan ei auta mua maksamaan, vaikka niin oli alunperin puhetta, että sossu tukee bussikortin... Tänäänkin jouduin maksamaan itse matkani takaisin laitokselle, vaikka en edes olisi halunnut lähteä koko osastoreisuun. Laitosta ei kiinnostanut ja käski mun hoitaa asian itse. Oli muuten aivan perkeleen kallis bussimatka ja huomenna ostan bussikortin joka on superkallis. Vituttaa kun sossun tosiaan piti auttaa maksamaan ne, mutta se peru puheensa.

Mä oon vihanen laitokselle. Ne soitti hätäkeskukseen, puhu sinne perättömiä ja vielä väitti mulle, ettei ne pakottanut mua lähtemään osastolle. Poliisitkin kävi ovella joten se tarkottaa aina sitä, että ne raahaa vaikka väkisin, jos ei mene "vapaaehtoisesti". Tänään ne väitti, ettei ne poliisit olis mua mihinkään vienyt. En kyllä usko siihen, mutta jos asia niin olisi, en olis lähtenyt minnekkään. Takana on pari erittäin pitkää ja tylsää päivää "psykoosiosastolla". Jäi traumat.

Mulla on ensi maanantaina yks haastattelu. Mahdollisesta tulevasta tuetusta asuinyksiköstä tulee joku tyyppi juttelemaan mun kanssa, eli toivottavasti nämä asumiskuviot alkais kans järjestymään. Täällä laitoksessa en halua olla ja ei nääkään vissiin halua mua tänne. Toivon, että pääsisin pian pois täältä.

Syömiset menee edelleen päin herlvettiä. Oksentanut en oo nyt muutamaan päivään, mutta ahmimisista en voi sanoa samaa. Mulla on aina hyvät ajatukset kauppaan mennessä, mutta kaikki kusee ennen kuin ehdin kassalle. Tehostetun takia mun ruokarytmit menee entistä sekasin ja se varmaan purkautuu ahmimisina, koska ateriavälit venyy ja ehtii tulemaan nälkä ja herkästi menee silloin pieleen.

Tänään oon osastolta selvittyäni siivonnut vähän, pessyt pyykkiä ja kattonut netflixiä. Siivous jäi kesken mutta enempään en nyt pystynyt. Roskat sentään jaksoin viedä ja tiskata. Oli jo syytäkin, koska en ollut koskenut kumpaankaan pariin viikkoon... Jos huomenna selviän tehostetusta kohtuuaikaan takaisin laitokselle, varmaan yritän jatkaa siivousta.

Meni ihan vitun putkeen

Mulla ei oo mennyt viime päivät ollenkaan hyvin. Oon ahminut, oksennellut, viillellyt, itkenyt ja maannut sängyssä. En oo jaksanut tehdä mitään arjen askareita. Laitos rupes valittaa mulle siivoamisesta. Miten vitussa jaksan siivota huoneeni, jos en pääse edes sängystä ylös? Sanoin niille, että en nyt vaan vittu jaksa. Laitos alkoi haukkumaan mua ylimieliseksi ja asennevikaiseksi ja kaikki mitä ajattelin tai sanoin oli niitten mielestä väärin. Mua vaan vitutti ja masensi. En olis halunnut kuulla ainaista "mee ulos jos se mieliala siitä virkistyis". Erittäin vittumaisen ja väkinäisen keskustelun jälkeen sain olla huoneessani hetken, kunnes oveen koputetaan ja takana seiso sekä ohjaajat että ambulanssihenkilökuntaa. Poliisit tuli vähän ajan päästä. Mulle ei sanottu, että ne soitetaan. Multa ei kysytty mitään. Tässä kohtaa mä luovutin. Mulla ei ollut mitään väliä mihin mua kuskataan tai mitä tapahtuu. Lähin ambulanssin mukaan ihan rauhassa, koska ei olis ollut hyödyllistä tapella ja nyt istun aikusten suljetulla osastolla. Mulla on tyyliin vaan puhelin, laturi, piilarivälineet ja yövaatteet. Ei mitään muuta. Ei ollut aikaa pakata. Oon itkenyt silmät päästäni täällä osastolla ollessani. Mä oon niin vitun luovuttanut kaiken suhteen. Mun mielipiteillä tai toiveilla ei oo mitään väliä. Mua vaan heitellään paikasta toiseen. Täälläkin mua aiotaan pitää vaan pari päivää tai silleen mä ymmärsin. Lääkäri puhu kyllä huonoa suomea ni ei siitä tiedä. Missään mua ei auteta kunnolla. En saa apua syömisiin tai mitään. Täällä osastollakin vaan tungettiin lääkkeet naamaan ja jätettiin huoneeseen. Tää tekstikin on vitun sekava, koska en jaksa ees ajatella kunnolla. Mun pitäis ilmottaa terapeutille, että missä oon. Pitäis myös puhua tehostetun kanssa ja maksaa pari laskua ja niin edelleen. Jos mä pääsen täältä parin päivän päästä, ni laitoksella odottaa sotkunen kämppä täynnä ruokakääreitä ja tiskejä. Erittäin houkuttelevaa palata sinne. Mä en tiedä yhtään, että miten selviin. Tää osastokin vaan ahdistaa. Oon ihan yksin ja en edes uskalla mennä yleisiin, koska siellä joku soittaa ilmakitaraa ja saarnaa hoitajien salaliitosta. Itken koko ajan ja haluun vaan pois, mutta ei mulla oo paikkaa minne voisin mennä kun laitoskaan ei halua mua. Miks elämä on näin vitun hankalaa?

Että mitähän vittua

Mulla oli eilen hoitokokous osastolla. Sossu ei onneks päässyt sinne, mutta laitokselta tuli kyllä ohjaaja ja opiskelija. Oli lisäkysymyksiä aiheuttava palaveri. Osastolta on tänään puhelinuloskirjaus eli olen jo laitoksella. Viikko-osasto tyrmättiin lopullisesti ja ravitsemusterapiaa en saa ainakaan vielä, koska "pitää hoitaa muut asiat kuntoon eka". Anteeks vaan, mutta mun syömiset on tän hetken ongelmien ydin, niin mitkä muut asiat pitäis saada maagisesti kuntoon? Psykoterapiaa sentään pääsen jatkamaan ja mulla on onneks aika jo tän viikon lopulle. Lisäksi käyn tehostetun avohoidon käynneillä muutaman kerran viikossa ja ne alkaa vissiin ens viikolla. En halunnut oikeen mennä tehostettuun, mutta ei oikeen ollut vaihtoehtoja. Ja laitos on sitä mieltä, että ne ei oo tarpeeks tukeva paikka mulle, joten mulle aletaan järjestämään psykiatriselta puolelta tuettua asumispalvelua. Siinä rumbassa tulee kestämään luultavasti erittäin pitkään ja sen ajan ainakin käyn tehostetussa, että mulla olis jotain tukea.

Ja sitten ongelmakohdat:
-Olisin tarvinnut sen ravitsemusterapian, mutta en saa sitä luultavasti ennen kuin mun asumispaikka muuttuu, eli siinä saattaa kestää kuukausia.
-Tehostettuun joudun menemään bussilla toiseen kaupunkiin ja mulla ei oo varaa bussikorttiin sekä sairaalamaksuun molempiin ja sossu ei suostu auttamaan enkä saa kelastakaan niihin apua. Tuun köyhtymään ihan kuiviin. Hyvästi mun olemattomat säästöt.
-Tehostettu on hätävararatkaisu, kun ei ollut parempaakaan. Kärsin siellä sitten jossain tekopyhissä positiivisuusryhmissä ja mun päivät tulee olemaan pitkiä ja stressaavia bussimatkojen takia. Luulen, että haittoja saattaa olla enemmän kuin hyötyjä, mutta laitos vetää herneen nenään, jos en ota sitä vastaan ja koitan pärjätä pelkällä psykoterapialla.
-Psykoterapiaa saan luultavasti liian harvoin mun tarpeeseeni nähden, koska tehostettu vie niin paljon aikaa viikosta.
-Psykiatrisen puolen tuettu asumisyksikkö olis hyvä verrattuna tähän laitokseen, mutta korkeintaan pääsen jonottamaan vasta joskus parin kuukauden päästä ja siihen vielä jonossaoloaika sun muut eli en saa tukea vielä pitkään aikaan.

Ahdistaa ja stressaa aivan helvetisti. Lisäks nää mun lääkemuutokset ja niistä johtuva unettomuus ei auta ahdistukseen ollenkaan. Siihen soppaan kun lisää vielä ahmimiset ja syömisoireilun mihin en saa apua, niin paketti on aikalailla valmis. Mä odotan vaan, että pääsisin psyk. puolen tuettuun asumiseen mahdollisimman pian ni voin lopettaa tehostetun ja alottaa ravitsemusterapian. Sitä ennen vissiin koitan pitää itteni kasassa. Ps. Ei oo muuten viime aikoina kovin hyvin onnistunut.

Lähdin osastolta

Mä lähdin edellispäivänä osastolta. Virallisesti oon lomilla maanantaihin asti, jollon katotaan jatkoa. Viikko-osasto on sittenkin vissiin mahdollinen. En tiedä, koska hoitohenkilökunta puhuu ristiin ja lääkäri on pihalla kaikesta. Ensin sanottiin, että en pääse sinne, mutta sitten lääkäri sano, että kyllä mä sinne voin mennä. Kysyin, että mitä vittua ja mikä on totta, ja lääkärin piti selvittää mulle ja soittaa, mutta en oo saanut mitään puhelua. Kaikki jatkohoitojutut on vitun sekasin ja mä en tykkää.

Osastolla asiat johti toisiin ja mun oli parempi lähteä. En viitti kaikkea tähän laittaa, koska kaikki se ei kuulu kaikille teille. Siihen liittyy myös muita ihmisiä ja en rupee huutelemaan täällä niitä asioita. Kuitenkin jos olisin joutunut jäämään osastolle, olisin luultavasti vaan itkenyt huoneessani ja tehnyt jotain tyhmää. Tajusin, että mun oli turvallisempaa olla jossain muualla erossa kipeistä asioista.

Laitoksellakaan ei oo mennyt mitenkään mahtavasti. Ne asiat mitkä suju osastolla, menee päin vittua ja toisinpäin. Esimerkkinä syömiset. Osastolla ne alkoi jo jotenkuten sujumaan, mutta täällä oon ahminut kaappini tyhjäksi jne ja bulimiahelvetti on täysillä päällä. Lähden huoneestani vaan ahmimisen jälkeisille pakkoliikuntalenkeille tai kauppaan hakemaan ahmimisruokaa. Muut ajat oon huoneessani joko ahmimassa, oksentamassa tai pakkoliikkumassa ahmimiskaloreita pois. Ohjaajilla ei vissiin oo hajuakaan mun toiminnasta, mutta ei niitä taida kiinnostaakkaan. Kukaan niistä ei oo mun lomille tulon jälkeen kysellyt ollenkaan kuulumisia tai muuta. Ne vaan istuu toimistossaan ja juoruu jostain uusista dieeteistä. Sanomattakin selvää, että triggeröi enkä halua viettää aikaa niitten kanssa. Kyllä mä koitin ekana lomapäivänä olla ulkona huoneestani, mutta heti ohjaajat alko päivittelemään mun lääkemuutoksia ja miettimään, että josko jokin muu paikka olis parempi mulle kuin tämä laitos. Mulle jäi sellanen fiilis, että noi on ihan hukassa mun kanssa ja haluu mut pois. Sen jälkeen oon ihan mielelläni pysytellyt huoneessani.

Toinen mistä en nauti on, että mun sossu tulee mun hoitokokoukseen maanantaina ja se ei tajua mun ongelmista mitään ja möläyttelee kaikkea paskaa. Viimeksi kun näin sitä, ni se oletti, että mun ahmimiset on hallinnassa ja mä mietin, että mikä vitun idiootti se on, kun kerran luulee noin. Ahmimisethan ei oo ikinä todellakaan hallinnassa. Koko ahmiminen on nimenomaan hallinnan menetystä. Innolla odotan, että mitä sossu möläyttelee mun palaverissa ja että kuinka pihalla se on kaikesta. Mä en oo ihan hirveen innokas kertomaan sille kaikkea draamaa mitä tässä on ollut, mutta tietenkin joku pistää asian pöydälle siellä palaverissa. Sit mä kuitenkin joudun selittää sille ja se pääsee möläyttelemään taas kaikkea tyhmää, mistä mä triggeröidyn. Aah, nautin.

Mietin, että pitäiskö pyytää jonkinlaista apua mun syömisiin ohjaajilta. Kuitenkin ne vaan voivottelee ja sanoo, ettei ne voi tehdä mitään. Silleen se yleensä täällä menee. Täytyy myös varoa, että kenelle ohjaajalle sanoo asiasta, jos sanon, koska jotkut näistä ei tajua paskaakaan mistään ja vaan pahentaa tilannetta triggeröimällä. Vitun hankala tilanne.

Mutta entä jos mun sydän särkyy?

Sain äsken kuulla, etten tuu pääsemään viikko-osastolle. En oikeen tiedä syytä, että miksi. Noilla oli lääkärinkierto ja siellä ne oli pohtinut mun jatkoa ja päätynyt semmoseen tulokseen. Mä en tiedä yhtään, että mitä teen. On ehdoteltu päiväosastoa, tehostettua avohoitoa ja kaikkea mahdollista. Mun pitäis nyt sitten päättää, että mitä teen. Tän viikon oon varmaan vielä täällä osastolla, mutta sitten mun on varmaan lähdettävä. Mä haluaisin lähteä, mutta samalla en halua lähteä. Pärjäänkö?

Mun olo on kyllä muuttunut osastolle tulon jälkeen. En ole enään samalla tavalla masentunut. Ei se masennus ole kadonnut. Pikemminkin muuttanut muotoaan.

Osastoaikana oon tuntenut eri tunteita, mitä en oo vuosiin tuntenut. Aluksi ne tunteet oli hyviä, mutta nyt ne vaan satuttaa. Tää on monimutkasta selittää. Enkä varmaan uskalla kertoa koko totuutta niistä tunteista, koska tätä blogia lukee sellasiakin ihmisiä, joiden en halua tietävän niistä tunteista ainakaan vielä.

Lähteminen täältä on väistämätöntä ja mä pelkään, että särjen sydäntäni entisestään. Mun sydän on jo tarpeeksi sirpaleina. Pitäis lakata toivomasta, koska mä aina petyn ja hajoan. Täällä ollessani menin toivomaan yhtä asiaa, väärää asiaa, joka hajotti mut. Nyt te mietitte, että mistä vitusta puhun. Tulkaa kysymään henkilökohtasesti, jos kiinnostaa. Tänne en voi puhua suoraan, koska vääriä ihmisiä lukee tätä. Miks menin päästämään ne ihmiset blogiini?

Miten sydän korjataan?

Ainakin vielä viikko odottamista

En oo pääsemässä viikko-osastolle tällä viikolla, niin kuin alunperin oli puhetta. Ainakin tämän viikon joudun odottamaan ja aikaisintaan ensi viikolla pääsisin sinne. Tuskimpa silloinkaan. Haluaisin jo pois tältä osastolta, vaikka toisaalta haluaisin jäädä. Oon jo tottunut tähän osastoon ja mulla on täällä juttuseuraa. En haluaisi alottaa kaikkea alusta uudella osastolla. Kuitenkin erilaiset asiat täällä ahdistaa ja muutenkin joskus mun on lähdettävä täältä ja mennä eteenpäin, vaikka se pelottais. Oon myös tosi tylsistynyt täällä ja haluaisin vähän enemmän normaalia elämää ja normaalia tekemistä.

Mulla on mahdollisuus myös mennä viikko-osastopaikan odotteluajaksi laitokselle, mutta en oo varma, että pärjäänkö siellä. Mulla on pari päivää aikaa miettiä, että mitä teen. Alustavasti ajattelen jääväni osastolle turvaan mielummin kuin turvattomaan laitokseen. Kuitenkin se vähän vielä riippuu asioista, joita en halua tähän nimetä.

Eka viikko osastolla

Lääkkeitä on vähennetty aika reippaalla kädellä. Vierotusoireet on välillä aika kamalat. Ens viikolla alotetaan mahdollisesti uus lääke, jonka pitäs auttaa myös ahmimisiin. Lähete viikko-osastolle on tehty ja ens viikolla pitäis selvitä sinne pääsemisen aikataulu. Mun piti jo torstaina saada tietää, mutta kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään aikatauluista. Nyt suunnitelmissa on sunnuntaina päiväloma ja selviytyminen.

Selviytyminen. Miten mä sen teen? Täällä on ollut vaikeeta. Vierotusoireet on vaan pieni osa niistä vaikeuksista. Mä oon tän viikon aikana ahminut kaksi kertaa ulkoiluilla, väärinkäyttänyt nuppineuloja, repinyt auki vanhoja haavoja, saanut pari paniikkikohtausta, kävellyt ympäri sairaalaa etsien itsemurhavälineitä (ei löytynyt), katsonut rekkojen ja junien pyyhältävän ohi, särkenyt sydämeni ja tajunnut ettei kukaan koskaan tuu valitsemaan mua. Viiminen noista aiheutti yhden niistä paniikkikohtauksista.

Täällä oli parilla tyypillä jonkinlaista säätöä. En oo ihan perillä sen säädön nykyisestä statuksesta, eikä sen ookkaan niin väliä. Kuitenkin näin kun ne salaa hoitajilta makas sohvalla kylki kyljessä ja tajusin, etten ikinä tuu saamaan mitään samanlaista. Mä pakenin huoneeseeni itkemään hysteerisesti ja saamaan yhden paniikkikohtauksen. Mutta oikeesti, kuka mut valitsis? Kukaan ei kato mua sillä silmällä. Mä oon aina kolmas pyörä, viimeinen vaihtoehto, se johon ei kosketa pitkällä tikullakaan, se joka istuu yksin ruokapöydässä... Mä elättelen toivoa aina välillä ja aina mun sydän murskautuu. Voisko joku valita mut? Mä tarviin prinssin.

Mä odotan pääsyä viikko-osastolle, koska haluun kauas pois kaikesta muitten romansseista, koska se vaan satuttaa mua. Mä niin toivon, ettei viikko-osastolla oo kenelläkään samanlaista säätöä. Enkä mä toivo mitään pahaa tän osaston romantikoille, päinvastoin. Kaikkea hyvää heille, mutta mä en vaan pysty olee sen kaiken ympärillä. Mä vaan masennun, ahdistun ja saan paniikkikohtauksia puhumattakaan itsemurha-ajatuksista.

Tää on tuskaa.