Osastolla kuudetta kertaa

Kuudes kerta osastolla. Eka kerta vapaaehtosesti ja aikusten puolella. Onhan tää ihan erilainen verrattuna nuorten puoleen, mutta ihan tyytyväinen oon tähän osastoon. Lääkkeitä alettiin laskemaan heti tulopäivänä ja maanantaina juttelen varsinaisen osastolääkärin kanssa lisää lääkityksestä. Tavotteena on niitten laskeminen ja sit mahdollisesti kokeillaan jotain uutta lääkettä. Tulohaastattelussa lääkäri puhui kahdesta viikosta, mutta silti mennään ihan päivä kerrallaan. Lääkkeitten säätäminen on nyt tän jakson se pääasia.

Motivaatio on löytynyt taas, ja se on ihan hyvä. En oo vahingoittanut itseäni tai "pelleillyt" ruuan kanssa. Mieli on kyllä tehnyt, mutta en oo sitten lähtenyt siihen touhuun. Oon syönyt terveellisemmin kuin pitkään aikaan, koska viime aikoina oon laiskuuttani turvautunut vaan halpaan valmisruokaan. On ihan virkistävä saada hedelmiä ja kasviksia sen valmisateriamössön sijaan. Toki syön muutakin kuin hedelmiä ja kasviksia, älkää huolestuko. Mun ateriat on täällä aika lailla lautasmallin mukaiset ja se on ihan hyvä. Ei ole tehnyt mieli ahmiakaan mikä on iso ihme. Ravitsemusterapiatoiveestani en oo vielä ehtinyt puhua, mutta eiköhän sekin järjesty.

Tää osasto millä oon, on avo-osasto eli ulkoilemaan pääsee kunhan vähän kertoo, että minne lähtee jos poistuu sairaalan alueelta. Eilen olin kävelemässä tän kyläpahasen keskustassa etsimässä leffanvuokrauspaikkaa parin muun potilaan kanssa. Oli ihan virkistävä reissu, vaikka vitutti kun ei meinattu löytää mitään paikkaa, mistä sais leffoja ja vähän eksyttiinkin. Muut potilaat on ihan mukavia suurin osa, mutta on täällä niitäkin, jotka vaan harhailee käytävällä. Tää on tosi ylipaikoitettu tällä hetkellä, eli tyyliin kaikilla on huonekaveri. Mun huonekaveri on ihan mukava ja silleen, mutta en saa nukuttua toisen kanssa samassa tilassa, eli en oo nukkunut mitenkään mahtavasti. Nyt se on kuitenkin lomilla ens yön, eli saan toivottavasti pitkät yöunet.

Mitään varsinaista terapiaa en luultavasti täällä tuu saamaan enkä edes tiedä onko mulla omahoitajia tai mitään. Mutta kuten jo aikasemmin jo sanoin, ni lääkkeitten kuntoon saaminen on nyt tän jakson pääasia. Odotan kyllä jo sitä, että pääsen täältä pois ja takasin laitokseen ja omaan sänkyyn nukkumaan. Tällä menolla siihen ei oo kovin pitkää aikaa enää. Täytyy vaan jatkaa tätä taistelua ja tsempata kunnolla ni kai tää tästä.

Palaveri ja pakkaamista

Mulla oli tänään se lääkärintapaaminen nupolla. Se suostu kirjottaa mulle lähetteen aikuisten avoimelle akuuttipsykiatrian osastolle. Meen sinne huomenna sen jälkeen kun oon saanut pankkiasiat hoidettua. Laitoksen ohjaaja kuskaa mut sinne, koska matkaa on autolla puolisen tuntia.

En tiedä, että tuunko olee tolla osastolla kovin kauaa. Lääkäri koitti kysellä viikko-osaston paikkatilanteesta, mutta ei saanut vastausta. Kuitenkin ainakin viikonlopun yli oon tolla akuuttiosastolla ja siellä katotaan sitten mun hoitokuviot ja että mille osastolle jään. Lääkkeitä luultavasti aletaan muuttamaan, mikä on ihan hyvä. Muusta hoidosta en ihan hirveästi vielä tiedä, mutta huomenna selvii enemmän.

Jännittää niin, että tuskin saan nukutuksi. Eilenkin jännitin tota palaveria niin, että en saanut nukuttua. Onneks palaveri sentään meni hyvin. Toivottavasti huomenna osastollakin kaikki sujuu. Pitää muistaa sanoa niille, että oon vegaani, niin sillä päästään jo pitkälle käytännön asioissa.

Mä oon pakannut jo melkein kaiken eli nyt vaan odotan huomista. En tiedä miten tuhlaan iltani. Olispa jo huominen...

Osasto ajatuksissa

Mä oon ihan tosissani miettinyt osastolle menoa. En nyt tässä heti samalla sekunnilla, mutta sitten kun on tullut 18-v mittariin, koska nuortenosastolle en mene saamaan yhtään enempää traumoja. Eli perjantaina aikasintaan ja aikuistenosastolle. Mulla on huomenna lääkärintapaaminen mihin tulee mun lisäks nykysen laitoksen omaohjaaja. Koitan sille lääkärille selittää mun tilanteeni ja toivon saavani lähetteen osastolle. Täällä missä asun on eri osastoja vähän erilaisille potilaille enkä oo ihan varma, että minne mä voisin mennä, mutta se selviää huomenna.

Suoraan sanottuna mulla on mennyt aivan päin helvettiä. Ahmin, viiltelen, koomaan, aina uudestaan ja uudestaan tota kierrettä. Yks ilta tuijotin kaks tuntia yhteen pisteeseen ja en jaksanut pitää päätäni ylhäällä ja nytkähtelin. En pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Terapeutti veikkas, että toi on mega-ahdistuksesta johtuvaa ja että jopa mun hermosto menee sekasin. Se oli helvetin pelottava kohtaus. Se ainakin sai heräämän, että kuinka paha olo mulla on.

Mahdolliselta osastojaksolta toivon, että mun lääkkeet katottais kuntoon, koska nykysistä ei oo mitään apua paitsi nukkumisessa. Avohoidossa lääkärit ei uskalla koskea mun lääkkeisiin, vaikka oon pyytänyt sitä. Lisäks osastojakso olis tietynlainen tauko mulle, mitä kaiken tän ahdistuksen ja stressin kanssa tarviin. En haluaisi olla osastolla mitään puolta vuotta mitä joskus olin. Vähemmänkin riittäis luultavasti. Kuitenkin jonkin aikaa olis ihan hyvä olla siellä.

Tottakai mua pelottaa kun kyseessä on aikuispuoli ja kokonaan uudet kuviot. Saanko mä olla vegaani? Millä mä maksan osastohoidon? Potkiiko lääkärit sielläkin ulos hoidosta? Onko henkilökunta mukavaa?

Jännitän eniten huomiselta sitä, että jos en saa lähetettä osastolle, koska sitten en tiedä mitä tapahtuu. Mä vähän pelkään itteäni. Ja tietenkin, jos lähetteen saan, mikä osasto, missä ja koska? Osastovaihtoehtoja on ainakin kuusi... Ajallakin on hiukan väliä, koska perjantaiaamuna mun olis päästävä käymään pankissa hoitamassa "aikusten asioita" eli sitä ennen en voi lähteä osastolle.

Tää koko soppa on iso miettimisen asia ja stressaan paljon. Haluaisin jo huomisen lääkärikäynnin olevan ohi, koska sitten olisin paljon viisaampi näitten osastoasioitten kanssa. 

#metoo ja pala mun tarinaa

Mä oon seurannut #metoo -kampanjaa eri someissa ja ehdin jo ajattelemaan, että onneks mua ei oo ikinä seksuaalisesti hyväksikäytetty. Sitten muistini syövereistä pulpahteli iloisesti eräs kiva tapahtuma. Kirosin. En olisi halunnut muistaa.

Mä olin ala-asteella se luokan "hikke", jolla oli aina nenä kiinni kirjassa, kokeista tuli kymppejä ja oli opettajan lellikki. Olin myös se nolo lapsi, jolla ei ikinä ollut muotivaatteita, hittileluja, uutta reppua tai svea-pipoa. En ollut todellakaan poikien suosiossa. Päinvastoin. Mä olin se viimeinen vaihtoehto niille.

Se oli kolmatta tai neljättä luokkaa silloin kun kävi ilmi, että yksi poika oli ihastunut muhun. Mä en ollut kiinnostunut ja tein sen myös selväksi. Muuten tää ei olis iso juttu, mutta sitä poikaa kiusattiin siitä, että se oli mennyt ihastumaan muhun. Kaikki kiusas sitä, koska ei ollut sopivaa ihastua luokan rumimpana ja ällöttävimpänä pidettyyn tyttöön. On sanomattakin selvää, että mun jo olemassa oleva itseinho vaan kasvoi. Jos kaikki pojat piti mua inhottavana, ni pakko sen oli kai olla totta, vai?

Pahimmat jutut tapahtui ala-asteen lopussa. Muut pojat yllytti tätä muhun ihastunutta poikaa koskettelemaan mua. Mä koitin olla varuillani ja pysyä kaukana. Mä en halunnut, että muhun kosketaan. Lopulta yhtenä välitunnilla mä istuin tangoilla ja tää poika tuli mua takaapäin ja läpsäsi nopeesti mun takapuolta. Muut pojat hurras tälle teolle ja kyseinen läpsäyttelijä tuuletti. Mä halusin vajota maan alle. Kun me tultiin välitunnilta sisään, tää poika koitti vielä koskea mun rintoihin. Mä pistin vastaan tottakai ja siitä tuli pienoinen painiminen. Muut pojat kannusti tätä ahdistelijaa, mutta kukaan ei puolustanut tai auttanut mua. Jälkeenpäin sain tietää, että ahdistelija oli saanut kymmenen jääkiekkokorttia muilta pojilta palkinnoksi saavutuksestaan. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen veto. "Kosket tota ällötystä sopimattomaan paikkaan, ni saat palkinnon." Mua itketti, mä muistan. Mä olin jopa niin kamala, että pojille piti maksaa ennen kuin ne uskalsi koskea muhun. En mä sitä kosketusta kaivannut, varsinkaan sopimattomille alueille, mutta mä olisin halunnut olla jokin muu kuin se ällötys. Mä olisin halunnut olla kuin mun luokan muut tytöt. Mä olisin halunnut olla ihan tavallinen.

 Yläasteella kattelin vierestä, kun pojat oli ihastuneita mun kavereihin. Kukaan ei ollut ihastunut muhun. Mulla oli vieläkin ala-asteelta jäänyt leima. Kukaan tuskin edes laski katsettaan mua kohti. Mun oli turha haaveilla mistään poikaystävästä. Mun kaverit sai osakseen ihailua ja kehuja. Ne oli myös sosiaalisia ja sai yläasteen aikana uusia kavereita. Mä olin erittäin epäsosiaalinen ja olin aikalailla ulkopuolinen myös mun silloisessa kaveriporukassa. Yläaste oli erittäin haastava mulle. Peruskoulun lopussa mä olin lähtenyt pois mun sen ajan kaveriporukasta ja mulla oli tasan nolla kaveria. Olin myös joutunut puolipakotetusti hoitoon mun syömishäiriöstä ja mielenterveys ei ollut kovin hyvä. Näin jälkeenpäin ajatellen yläaste tais olla hirveintä aikaa mun elämässäni.

Mä alotin lukion sillä nollalla kaverilla. Mä istuin hiljaa käytävällä välitunneilla. Kaikilla oli omat porukkansa. Mä olin kateellinen niille ja niitten sosiaalisille suhteille. Tässä vaiheessa porukka alkoi myös seurustelemaan ja mä olin erittäin yksin. Ketään ei kiinnostanut se nurkkapulpetissa istuva hiljanen tyttö. Mä kestin lukioa kuukauden, kunnes jouduin osastolle. Sen jälkeen en oo päivälukioon palannut.

Tää blogi alkaa mun silloisen osastojakson lopusta eli ahkerimmat lukijat on lukenut mun blogia sieltä asti ja tietää mun tarinaani siitä lähtien. Sen takia en tähän sitä laita.

Mun pointtina oli kertoa miten mua on seksuaalisesti ahdisteltu ja miten se on vaikuttanut muhun. Vähän asia lähti harhailemaan. Ihan sama silti. Jäljet se on jättänyt. Joskus toivon, että mun ala-asteen luokkalaiset pojat sais tietää, että minkälaisen jäljen ne on jättänyt. Vedonlyönti, ahdistelu, huuteleminen, jne... En sano, että he ovat ainoita syyllisiä mun tuskaani, mutta osasyyllisiä ovat kylläkin. Mun tuskani on aiheuttaneet monet ja monet ihmiset. Mukaanlukien  minä itse.

Mun aivot harhailee tosi paljon ja tää teksti on sen mukanen. Mulla on ollut vähän hankalaa viime ajat. Oon miettinyt jopa osastolle menoa, mutta mun terapeutti vähän niinkun lyttäs sen idean ni en oikeen tiedä. Plus mun tarvis saada kakkosjakso koulusta ekaksi taputeltua ennen mitään osastoja. Ja millä ihmeellä maksaisin osastojakson?

Ps. Huomenna tulee tasan viis vuotta siitä, kun ekan kerran koitin tappaa itteni. Sekin kauhistuttaa mua. Ja kuusi yötä, ni oon täysikänen. Jippii...

Mä pidän tauon täältä

Anteeksi. Mä nyt vaan tarviin taukoa

Mulla on bulimia

Toi on ihan helvetin vaikea myöntää ittelle. Mulla oli ennen "epätyypillinen laihuushäiriö" ja se lukee papereissa vieläkin, koska sitä diagnoosia ei ole päivitetty vuosiin. Nyt on ollut vaan pakko myöntää, että se on hitaasti mutta varmasti kääntynyt bulimian puolelle. Sana 'bulimiaoireet' on kuulunut terapeutin suusta jo muutaman kerran. Se aina kuullostaa mun korvissa oudolta. Kuitenkin mun syömishäiriön oireet on kuin suoraan oppikirjasta bulimian kohdalta.

Oon aina ajatellut bulimian epäonnistuneena anoreksiana. Liian vähän itsekuria jne. Leimaan itseni nyt siis epäonnistujaksi, vaikka koitankin parantua ja päästä eroon syömishäiriöstä. Epäonnistujan ajatus tulee silti väkisin mieleen, vaikka koitan ajatella paranemismyönteisesti.

Myöntämällä bulimian itselleni mun on myönnettävä myös muutakin kuten että musta ei tuu luultavasti koskaan sairaalloisen alipainoista nenämahaletkunjatketta. Kaikki syömishäiriöiset tietää, että sitä toivotaan salaa, vaikka se onkin erittäin sairasta. Teille jotka ootte säästynyt syömisongelmilta, mä en edes yritä selittää sitä toivetta, koska se on liian sairas teidän ymmärrykselle. Ton myöntäminen on yks askel kohti sitä, että päästän irti kaikista laihduttamistoiveista. Irti päästäminen on silti vielä vaikeeta eikä se tuu tapahtumaan ihan silmänräpäyksessä.

Mulla oli tossa kesän lopussa vaihe, jolloin en ahminut melkein ollenkaan ja söin tosi vähän ja silloin mä laihduinkin ihan reippaasti. Saatatte muistaa sen ajan. Nyt tällä hetkellä ahmimiset on jokapäiväisiä ja oon saanut sitä painoa takaisin aika paljon mikä kauhistuttaa mua. Toi paino on tullut aikamoista vauhtia takaisin ja mä pelkään, että lihon taas sen 13kg, järkytyn ja romahdan. Mä olisin erittäin tyytyväinen, jos jollain ihmeen kaupalla saisin lopetettua ahmimiset ja paino pysyis tässä verrattuna siihen, että jatkan ahmimista ja paino vaan nousee nousemistaan. Ikävä kyllä on pakko myöntää, että haluaisin silti niihin kesän lopun lukemiin. Edistystä on kyllä tapahtunut ajatusmaailmassa, koska nyt mä en yritä teoillani päästä niihin kesälukemiin, vaikka ajatukset huutaa. Sen sijaan yritän hyväksyä nykyisen painoni, mutta se on vaikeeta, koska sitä painoa tulee lisää ennen kuin oon sujut sen edellisen lukeman kanssa.

Terapiassa on käyty läpi mun ahmimisia paljon, mutta vieläkään ei oo keksitty mitään apukeinoa. Lähden aina terapiasta täynnä tarmoa, mutta se tarmo katkeaa aina heti kun nään ekan ruokakaupan. Mä niin inhoon tätä ja haluun lopettaa tän, koska mikään tässä ei oo nautinnollista. Mutta miten mä sen teen? Siinäpä pulma.

Surullinen on päivän sana

Mulla oli viikonloppunakin terapia, koska pärjääminen oli vähän heikolla kantilla. Ahmimiset on jokapäiväisiä ikävä kyllä. Viillellyt en oo nyt hetkeen, mikä on ihan hyvä. Ahmimisetkin on vähenemään päin. Silti joka päivä retkahdan ainakin kerran. Harmittaa, mutta koitan olla vihaamatta itteäni siitä. Terapeutti antoi mulle kotiläksyksi laskea, että kuinka monta kertaa päivässä haukun itteäni. Vielä ei oo ollut kovin paljon niitä, koska oon kieltänyt ne itteltäni. Ainakin vielä se kieltäminen toimii. Saa nähdä, että kuinka kauan jatkuu.

Mulla oli sossupalaveri aamulla. Puhuttiin enimmäkseen raha-asioista. Kyllä sossu silti kyseli syömisistäkin. "Eli sä osaat nykyään hallita ahmimisia, vai?"-sossu. Ajattelin, että mitä helvettiä sä ajattelet. En todellakaan hallitse, mutta annoin jonkun epämääräisen vastauksen. Kukaan täällä laitoksessa ei tiedä mun vaikeuksien laajuutta. Ne luulee, että menee hyvin. Jos mulla menis hyvin, ni mulla ei olis tiivistettyä terapiaa. Eipä ketään silti näytä kiinnostavan. Jotenkin oon tosi yksinäinen. Se on ehkä tässä vaikeinta. Ei oikeen oo ketään, paitsi tietenkin terapeutti, mutta sille maksetaan siitä, että se kuuntelee mua.

Mä tiedän, että mä en jaksa kovin kauaa tätä menoa. Pakko saada jotenkin käännettyä paremmaksi. En kyllä tiedä, että miten, koska kaikki triggeröi, kaverit unohtaa ja oon yksinäinen. Motivaation taso vaihtelee. Tarvisin taas motivaatiobuustin, mutta ei nekään tipu taivaasta sillon kun tarvis niitä. Mä niin haluisin jutella jollekkin muullekkin kuin terapeutille, mutta en tiedä, että ketä olis saatavilla. Kaikille kavereille en viitti kertoa kaikkea, koska se saattaa triggeröidä niitä, ja niille harvoille joille vois kertoa, niillä on kiire ja siks ne unohtaa. En syyttele unohtamisista, koska se on inhimillistä, mutta silti oon surullinen.

Mä oon aina surullinen.

Itsevihasta irtikö?

Mun ei olis pitänyt sanoa, että menee hyvin, koska ei se sitten lopulta mennyt niin. Muutosta aiheutuva ahdistustressipallo purkautui pari päivää myöhässä. Tiistaina kävin vanhassa laitoksessa yhdessä ryhmässä ja se tais laukasta purkautumisen. Tottakai koko muuttohässäkkä vaikutti asiaan. Oon nyt sitten täällä uudessa laitoksessa ahminut jo neljä kertaa, oksennellut ja viiltänytkin. Tää oli arvattavissa, mutta silti harmittaa.

Mulla oli onneks terapia eilen. Terapeutti sanoi, että vaikutan vähemmän vihaselta itteäni kohtaan ja enemmän vaan surulliselta. Surullinen mä olinkin ja itkinkin hiukan. Mä en vaan jaksanut olla siinä kohtaa vihainen. Tajusin myös, ettei se ehkä kannata. Oon yrittänyt tänään olla vähemmän vihainen ittelleni. Kyllä mä tänäänkin koulun jälkeen ahmin, mutta annoin sen ittelleni anteeksi enkä rangaissut itteäni niin kuin aina ennen. Tosiaan mun koulu alkoi taas ja en nauti siitä ja oon ahminut aina koulun jälkeen. Siihen täytyis keksiä jotain ratkaisua, johon ei kuulu itseviha.

Tuntuu jotenkin tosi tyhmältä, kun yritän olla vihaamatta itteäni. Tuntuu inhottavalta ja oudolta. Mä oon aina vihannut itteäni. Tää ei oo todellakaan helppoa. Mä silti yritän.

Muutto ohi! Melkein...

Eilen muutin virallisesti tänne uuteen laitokseen. Tai tämähän ei kai virallisesti oo laitos vaan tuettu asuminen, mutta lastensuojelun asiakkaille. Monimutkaista. Tää eroaa varsinaisista laitoksista sillain, että täällä asutaan vuokralla ja osa ruokailuista on maksullisia (omaakin ruokaa saa tehdä) ja osa ilmasia. Eilen tehtiin jo osa kaikista paperihommista omaohjaajan kanssa, mutta vieläkin niitä jäi keskiviikon ongelmaksi. Omaohjaaja vaikutti ihan mukavalta. Ei mikään maailman mahtavin, mutta ei huonokaan. Siltä väliltä. Se ainakin osas hoitaa kaikki paperiasiat tosi hyvin eikä ollut ihan pihalla niinkuin ohjaajat yleensä. Siitä plussat hänelle.

Arki on lähtenyt pyörimään ihan hyvin. Eilen kävin ekaa kertaa pitkään aikaan lenkilläkin. Oli huono kunto, mutta juoksemalla se paranee. Tänään hoidettiin vähän asioita ohjaajan kanssa kaupungilla. Sitten kävin hoitamassa apteekkiasiat ja ruokaostokset itsenäisesti ja menin bussilla takasin laitokseen tekemään lounasta. Paljon oon saanut jo aikaan tänään vaikka kello on vasta vähän vajaa yksi iltapäivällä. Nyt venaan pyykkejä koneesta ja kirjotan tätä. Illemmalla pitää käydä vielä koululla, mutta sitten oon saanut tän päivän pakolliset hommat tehtyä. Huomispäivä on tähän päivään verrattuna kevyt eli luultavasti sitten tylsistyn. Whatever.

Mun mieliala on yllättävän hyvä. En oo saanut mitään itkuromahdusta lähdettyäni edellisestä paikasta ja se on kai ihan hyvä. En oo ahminut tai viillellyt ja muutenkin on mennyt oikeen hyvin. Oon saanut nukuttua ihan ok ja jaksoin aamulla herätä. Voiko nyt sanoa, että mulla menee hyvin?