Koeviikko selvitty

Selvisin koeviikosta, tosin huonolla menestyksellä. Matikankoe oli sähkönen enkä osannut tehdä sitä hyvin. Hissankokeeseen luin reilun päivän vaan joten se meni sillälailla huonosti. Ens viikolla alkaa uus jakso (kevyesti tosin) ja siinä mulla on vielä enemmän kursseja. En tuu jaksaa tätä kotona. Haluun yksikköön...

Osastolta oli uloskirjaus keskiviikkona. Lääkäri sano, että yksikkö saattaa mennä jopa ens vuoteen! En kestä! 😭 Kaipaan yksikköä ja hoitsuja ja nuoria ja A:ta... Nään ig:stä kuvia mun vanhasta huoneesta ja mä hajoan sisältä. Miks mä olinkaan niin tyhmä?!? Mä inhoon itteeni.

Olin laittanut yksikköön A:lle anteekspyyntöviestin. Se koitti soittaa mulle takasin, mutta en kuullut sitä puhelua enkä uskaltanut soittaa takasin, koska sosiaalisten tilanteiden pelko. A laitto sitten aika tylyä viestiä takasin, ainakin mun mielestä. "Jos haluut puhua ni se hoidetaan puhumalla eikä viesteillä". Tai jotenkin noin... En olis edes halunnut puhua, sanoin kaikki sanottavani viestissä. Haluukohan ne mua edes sinne takas?

Pitäis tehä tukihakemuspapereita äitin kanssa. En haluais, koska en haluu et se tietää mitään mun asioista. Kärsin. Muutenkin porukoiden sietäminen käy mun hermoille. Haluisin vaan nukkuu 24/7 täällä kotona. En kestä noita. En kyllä kestä myöskään tätä paikkana.

Syömiset kusee. Syön liikaa ja lihon. Mulla ei oo yhtään kontrollia mun syömisiin. Vedän salaa ties mitä. Kuivia lasagnelevyjä ja palasokeria. Mitä vittua minä?!? Sain sentään ravitsemusterapia-ajan kuun loppuun. Haluaisin mun ruokasuunnitelman takas, että saisin jotain järkeä noihin syömisiin. Pitäis myös alkaa liikkua, mutta mun motivaatio on kadonnut. Aamusin nukun melko pitkään ja sitten vaan venailen koulun alkua.

Mä niin haluisin yksikköön. Se auttais kaikkeen. Ja siellä mä pääsisin puhumaan aina kun huvittaa. Nyt käyn nupolla kerran viikossa transumiehellä. En edelleenkään tykkää siitä, mutta kai se menee kun ei kerran muutakaan oo.