Joulusta selvitty, muutto edessä

Mun piti alkaa kirjottelemaan aktiivisemmin, mutta kuinkas kävikään... Jotenkin kynnys tänne kirjottamiseen kasvaa mitä kauemmin oon kirjottamatta.

Mitä mä kertoisin? Voinnin kanssa ollaan aika samassa tasossa viime postauksen kanssa. Ei isoja ylämäkiä tai alamäkiä. Ihan hyvä näin.

Joulukin oli viikko sitten. Olin 23.-24. -päivät vanhemmilla, eli olin yhden yön yli. Alunperin mun piti käydä vaan aattona vierailulla, mutta senhetkisen tilanteen huomioon ottaen oli parempi (ehkä) että olin yötä. Halusin tauon mun epäsäännölliselle syömiselle ja ahmimisille, eikä mulla ollut enää ruokaa jäljellä, joten menin sitten vanhemmille pitämään taukoa ruokahelvetistä. Tiesin, etten vieraillessani voi ahmia enkä jättää ruokia välistä. Noi kaks päivää meni syömisten kanssa ihan hyvin, mutta heti takasin laitoksella meininki meni yhtä epäsäännölliseksi kuin ennenkin. Mä en vaan osaa säännöllistä syömistä ja annoskokoja yksin ollessani, vaikka yritän.

Ruokahelvettiin tulee erittäin todennäköisesti parannusta ja säännöllisyyttä kunhan oon muuttanut. Huomenna mulla on se muutto tuettuun asumisyksikköön ja siellä ei ole ainakaan alkuun itsenäisiä ruokailuja. Muut viettää uuttavuotta juhliessa, mutta mä pakkaan... Mun huone on ihan jäätävässä kaaoksessa ja tavaraa on kaikkialla. En oo vielä ihan kokonaan sisäistänyt, että muutto on oikeesti jo huomenna ja nukun enää yhden yön tässä sängyssä. Luultavasti huomenna tavaroita kantaessa alkaa iskemään todellisuus vasten kasvoja. Huominen tulee olee muutenkin aivan helvetin stressaava, koska kaikki muutokset järkyttää mua. Luultavasti ensimmäiset pari viikkoa on aika tuskaset, mutta toivottavasti sitten alkaa helpottamaan. Onneks mulla on terapia tässä ohella.

Tälleen pakko varmaan kans mainita, että latasin Tinderin ja mun sosiaalinen kammo ei tykkää. En oo vielä onnistunut lähettämään viestiä kenellekkään... Luultavasti jossain kohtaa paniikki ottaa ylivallan ja poistan tilini. Häpeän muutenkin itteäni, koska oon näin epätoivonen. Ei pitäis hävetä vaan elää täysillä, mutta en osaa vielä. Kattoo nyt.

Tasasen harmaata

Mulla menee edelleenkin yllättävän tasaisesti. Ei oo enää suuria nousuja tai laskuja ja mielialanvaihteluita vaan tasaista. Masennus on läsnä koko ajan, mutta ei minään lamaannuttavana. Saan pakolliset asiat hoidettua, mutta jos ei ole pakko tehdä mitään, niin luultavasti vain makaan sängyssä. Tää on edistystä noin kuukauden takaisesta, milloin en saanut mitään asioita hoidettua, kun vaan makasin sängyssä tai ahmin. Nyt sentään saan siivottua jne.

Terapiassa ollaan menty parin viikon aikana huimasti eteenpäin, tai ainakin musta tuntuu siltä. Mä oon yhä enemmän alkanut päästää irti ajatuksista ja toiveista, mitkä vetää mua alaspäin. Vaa'alla en oo käynyt ikuisuuteen, koska en halua. Oon myös alkanut ymmärtämään, etten koskaan saavuta ulkonäöllisiä tavotteitani ja oon yrittänyt alkaa hyväksymään nykysen olemukseni. Vihasta ollaan puhuttu paljon sekä itseä että perhettä kohtaan ja sekin on työn alla.

Tajusin aamulla seisoessani bussipysäkillä, että 99% varmuudella en palaa laihduttamaan vaan opettelen elämään. Mulla on pitkään ollut laihduttaminen "varasuunnitelmana", mutta nyt tiedän, ettei parantuminen onnistu jos laihdutus on kuvioissa. Mä oon päässyt jo ihan helvetin pitkälle itteni kanssa. Pitemmälle kun koskaan uskoin pääseväni. Vielä on pitkä matka, mutta en oo kääntymässä takasin syömishäiriöhelvettiin. Tiedän sen, koska jos nään laihuutta ihannoivia postauksia instassa, niin pidän niitä tyhminä, vaikka ennen olin niiden kanssa samaa mieltä.

Vähän tuntuu, että en osaa enää sanoittaa ajatuksiani ja siksi en kirjota tänne enää kovin usein. Yritän kyllä, mutta aina se ei onnistu. En halua kuitenkaan luopua kirjoittamisesta, koska tää on ollut jo pitkään mulle apukeino. Koitan yrittää saada ajatuksiani kasaan tulevia postauksia varten.

Anteeksi hiljaisuus

Mun on jo pitkään pitänyt kirjottaa tänne, mutta en oo saanut aikaiseksi. Asioita on tapahtunut, mutta en saanut niitä tekstin muotoon. Joku jo kyselikin mun perään instagramissa. En ole kuollut, osastolla tai koomassa vaan ihan elossa ja suht hyvinvoivana. En tiedä paljonko lääkemuutokset vaikuttaa tähän oloon, mutta yllättävän tasaista on ollut. Ei täydellistä vieläkään, mutta parempaan päin.

Tehostetussa oon käynyt 1-3 kertaa viikossa, riippuu muista menoistani. Ostin pirun kalliin bussikortin, mutta onneks saan veronpalautuksia hiukan ni helpottaa. Loput rahat menee kyllä viime kuun sairaalamaksuun, että ei käteen taida jäädä mitään. Mun työryhmä tehostetussa on ihan mukava ja lääkärikin on ymmärtävä. Varsinainen terapiaosuus jätetään psykoterapiaan, mutta käyn ryhmissä sen sijaan. Tänäänkin menen kahteen ryhmään.

Varsinainen iso uutinen tuli tossa viikko sitten. Mulla oli se haastattelu tulevasta asumisyksiköstä ja sen paikan johtaja oli sitä mieltä, että mä pääsen sinne ensi vuoden alussa kun mulla loppuu vuokrasopimus laitokselle. Se tuleva paikka on tarkoitettu mielenterveys- ja päihdekuntoutujille ja siellä pitäisi olla psykiatrista osaamista. Menen perjantaina tutustumaan siihen paikkaan ja viemään paperiset hakemukset. En ihan hirveästi tiedä paikasta mitään muuta kuin sijainnin, mutta perjantaina selviää enemmän. Sen verran tiedän, että ruokaa ei tarvi laittaa itse, mikä luultavasti auttaa mun ahmimisiin. Itse jos joudun hoitamaan ruokailuni, niin se kusee jossain kohtaa aina.

Joulukin lähestyy kovaa vauhtia. En vielä tiedä tarkkaan joulusuunnitelmiani, mutta voi olla, että käyn päivällä vanhemmilla, mutta yöksi en aio jäädä. Pikkuhiljaa alkaa toi jouluhössötys stressaamaan, mutta koitan pitää sen stressin minimissä. Lahjaostoksillakin pitäisi käydä vielä, mutta en jaksa vielä ajatella ihan hirveesti sitä.

Toivottavasti nyt saisin ittestäni irti vähän enemmän postauksia, ettei taas tulisi parin viikon hiljaisuutta.

Pääsin pois osastolta

Tänään oli uloskirjaus. Olisin halunnut jo eilen pois enkä ymmärrä, että miks lääkäri ei päästänyt vaikka olin vapaaehtoisessa hoidossa. Mulla oli aamulla haastattelu tehostetun avohoidon lääkärin kanssa ja sen jälkeen mut uloskirjattiin osastolta. Osastonlääkäriä en nähnyt ollenkaan, mikä on vähän outoa, koska se mut uloskirjasi pelkkien raporttien perusteella. Lääkkeitä lisättiin maksimiin ja tehostetussa alan käymään huomisesta alkaen. Vielä pitäis hommata bussikortti matkoja varten jollain rahalla  mitä mulla ei ole. Kukaan ei auta mua maksamaan, vaikka niin oli alunperin puhetta, että sossu tukee bussikortin... Tänäänkin jouduin maksamaan itse matkani takaisin laitokselle, vaikka en edes olisi halunnut lähteä koko osastoreisuun. Laitosta ei kiinnostanut ja käski mun hoitaa asian itse. Oli muuten aivan perkeleen kallis bussimatka ja huomenna ostan bussikortin joka on superkallis. Vituttaa kun sossun tosiaan piti auttaa maksamaan ne, mutta se peru puheensa.

Mä oon vihanen laitokselle. Ne soitti hätäkeskukseen, puhu sinne perättömiä ja vielä väitti mulle, ettei ne pakottanut mua lähtemään osastolle. Poliisitkin kävi ovella joten se tarkottaa aina sitä, että ne raahaa vaikka väkisin, jos ei mene "vapaaehtoisesti". Tänään ne väitti, ettei ne poliisit olis mua mihinkään vienyt. En kyllä usko siihen, mutta jos asia niin olisi, en olis lähtenyt minnekkään. Takana on pari erittäin pitkää ja tylsää päivää "psykoosiosastolla". Jäi traumat.

Mulla on ensi maanantaina yks haastattelu. Mahdollisesta tulevasta tuetusta asuinyksiköstä tulee joku tyyppi juttelemaan mun kanssa, eli toivottavasti nämä asumiskuviot alkais kans järjestymään. Täällä laitoksessa en halua olla ja ei nääkään vissiin halua mua tänne. Toivon, että pääsisin pian pois täältä.

Syömiset menee edelleen päin herlvettiä. Oksentanut en oo nyt muutamaan päivään, mutta ahmimisista en voi sanoa samaa. Mulla on aina hyvät ajatukset kauppaan mennessä, mutta kaikki kusee ennen kuin ehdin kassalle. Tehostetun takia mun ruokarytmit menee entistä sekasin ja se varmaan purkautuu ahmimisina, koska ateriavälit venyy ja ehtii tulemaan nälkä ja herkästi menee silloin pieleen.

Tänään oon osastolta selvittyäni siivonnut vähän, pessyt pyykkiä ja kattonut netflixiä. Siivous jäi kesken mutta enempään en nyt pystynyt. Roskat sentään jaksoin viedä ja tiskata. Oli jo syytäkin, koska en ollut koskenut kumpaankaan pariin viikkoon... Jos huomenna selviän tehostetusta kohtuuaikaan takaisin laitokselle, varmaan yritän jatkaa siivousta.

Meni ihan vitun putkeen

Mulla ei oo mennyt viime päivät ollenkaan hyvin. Oon ahminut, oksennellut, viillellyt, itkenyt ja maannut sängyssä. En oo jaksanut tehdä mitään arjen askareita. Laitos rupes valittaa mulle siivoamisesta. Miten vitussa jaksan siivota huoneeni, jos en pääse edes sängystä ylös? Sanoin niille, että en nyt vaan vittu jaksa. Laitos alkoi haukkumaan mua ylimieliseksi ja asennevikaiseksi ja kaikki mitä ajattelin tai sanoin oli niitten mielestä väärin. Mua vaan vitutti ja masensi. En olis halunnut kuulla ainaista "mee ulos jos se mieliala siitä virkistyis". Erittäin vittumaisen ja väkinäisen keskustelun jälkeen sain olla huoneessani hetken, kunnes oveen koputetaan ja takana seiso sekä ohjaajat että ambulanssihenkilökuntaa. Poliisit tuli vähän ajan päästä. Mulle ei sanottu, että ne soitetaan. Multa ei kysytty mitään. Tässä kohtaa mä luovutin. Mulla ei ollut mitään väliä mihin mua kuskataan tai mitä tapahtuu. Lähin ambulanssin mukaan ihan rauhassa, koska ei olis ollut hyödyllistä tapella ja nyt istun aikusten suljetulla osastolla. Mulla on tyyliin vaan puhelin, laturi, piilarivälineet ja yövaatteet. Ei mitään muuta. Ei ollut aikaa pakata. Oon itkenyt silmät päästäni täällä osastolla ollessani. Mä oon niin vitun luovuttanut kaiken suhteen. Mun mielipiteillä tai toiveilla ei oo mitään väliä. Mua vaan heitellään paikasta toiseen. Täälläkin mua aiotaan pitää vaan pari päivää tai silleen mä ymmärsin. Lääkäri puhu kyllä huonoa suomea ni ei siitä tiedä. Missään mua ei auteta kunnolla. En saa apua syömisiin tai mitään. Täällä osastollakin vaan tungettiin lääkkeet naamaan ja jätettiin huoneeseen. Tää tekstikin on vitun sekava, koska en jaksa ees ajatella kunnolla. Mun pitäis ilmottaa terapeutille, että missä oon. Pitäis myös puhua tehostetun kanssa ja maksaa pari laskua ja niin edelleen. Jos mä pääsen täältä parin päivän päästä, ni laitoksella odottaa sotkunen kämppä täynnä ruokakääreitä ja tiskejä. Erittäin houkuttelevaa palata sinne. Mä en tiedä yhtään, että miten selviin. Tää osastokin vaan ahdistaa. Oon ihan yksin ja en edes uskalla mennä yleisiin, koska siellä joku soittaa ilmakitaraa ja saarnaa hoitajien salaliitosta. Itken koko ajan ja haluun vaan pois, mutta ei mulla oo paikkaa minne voisin mennä kun laitoskaan ei halua mua. Miks elämä on näin vitun hankalaa?

Että mitähän vittua

Mulla oli eilen hoitokokous osastolla. Sossu ei onneks päässyt sinne, mutta laitokselta tuli kyllä ohjaaja ja opiskelija. Oli lisäkysymyksiä aiheuttava palaveri. Osastolta on tänään puhelinuloskirjaus eli olen jo laitoksella. Viikko-osasto tyrmättiin lopullisesti ja ravitsemusterapiaa en saa ainakaan vielä, koska "pitää hoitaa muut asiat kuntoon eka". Anteeks vaan, mutta mun syömiset on tän hetken ongelmien ydin, niin mitkä muut asiat pitäis saada maagisesti kuntoon? Psykoterapiaa sentään pääsen jatkamaan ja mulla on onneks aika jo tän viikon lopulle. Lisäksi käyn tehostetun avohoidon käynneillä muutaman kerran viikossa ja ne alkaa vissiin ens viikolla. En halunnut oikeen mennä tehostettuun, mutta ei oikeen ollut vaihtoehtoja. Ja laitos on sitä mieltä, että ne ei oo tarpeeks tukeva paikka mulle, joten mulle aletaan järjestämään psykiatriselta puolelta tuettua asumispalvelua. Siinä rumbassa tulee kestämään luultavasti erittäin pitkään ja sen ajan ainakin käyn tehostetussa, että mulla olis jotain tukea.

Ja sitten ongelmakohdat:
-Olisin tarvinnut sen ravitsemusterapian, mutta en saa sitä luultavasti ennen kuin mun asumispaikka muuttuu, eli siinä saattaa kestää kuukausia.
-Tehostettuun joudun menemään bussilla toiseen kaupunkiin ja mulla ei oo varaa bussikorttiin sekä sairaalamaksuun molempiin ja sossu ei suostu auttamaan enkä saa kelastakaan niihin apua. Tuun köyhtymään ihan kuiviin. Hyvästi mun olemattomat säästöt.
-Tehostettu on hätävararatkaisu, kun ei ollut parempaakaan. Kärsin siellä sitten jossain tekopyhissä positiivisuusryhmissä ja mun päivät tulee olemaan pitkiä ja stressaavia bussimatkojen takia. Luulen, että haittoja saattaa olla enemmän kuin hyötyjä, mutta laitos vetää herneen nenään, jos en ota sitä vastaan ja koitan pärjätä pelkällä psykoterapialla.
-Psykoterapiaa saan luultavasti liian harvoin mun tarpeeseeni nähden, koska tehostettu vie niin paljon aikaa viikosta.
-Psykiatrisen puolen tuettu asumisyksikkö olis hyvä verrattuna tähän laitokseen, mutta korkeintaan pääsen jonottamaan vasta joskus parin kuukauden päästä ja siihen vielä jonossaoloaika sun muut eli en saa tukea vielä pitkään aikaan.

Ahdistaa ja stressaa aivan helvetisti. Lisäks nää mun lääkemuutokset ja niistä johtuva unettomuus ei auta ahdistukseen ollenkaan. Siihen soppaan kun lisää vielä ahmimiset ja syömisoireilun mihin en saa apua, niin paketti on aikalailla valmis. Mä odotan vaan, että pääsisin psyk. puolen tuettuun asumiseen mahdollisimman pian ni voin lopettaa tehostetun ja alottaa ravitsemusterapian. Sitä ennen vissiin koitan pitää itteni kasassa. Ps. Ei oo muuten viime aikoina kovin hyvin onnistunut.

Lähdin osastolta

Mä lähdin edellispäivänä osastolta. Virallisesti oon lomilla maanantaihin asti, jollon katotaan jatkoa. Viikko-osasto on sittenkin vissiin mahdollinen. En tiedä, koska hoitohenkilökunta puhuu ristiin ja lääkäri on pihalla kaikesta. Ensin sanottiin, että en pääse sinne, mutta sitten lääkäri sano, että kyllä mä sinne voin mennä. Kysyin, että mitä vittua ja mikä on totta, ja lääkärin piti selvittää mulle ja soittaa, mutta en oo saanut mitään puhelua. Kaikki jatkohoitojutut on vitun sekasin ja mä en tykkää.

Osastolla asiat johti toisiin ja mun oli parempi lähteä. En viitti kaikkea tähän laittaa, koska kaikki se ei kuulu kaikille teille. Siihen liittyy myös muita ihmisiä ja en rupee huutelemaan täällä niitä asioita. Kuitenkin jos olisin joutunut jäämään osastolle, olisin luultavasti vaan itkenyt huoneessani ja tehnyt jotain tyhmää. Tajusin, että mun oli turvallisempaa olla jossain muualla erossa kipeistä asioista.

Laitoksellakaan ei oo mennyt mitenkään mahtavasti. Ne asiat mitkä suju osastolla, menee päin vittua ja toisinpäin. Esimerkkinä syömiset. Osastolla ne alkoi jo jotenkuten sujumaan, mutta täällä oon ahminut kaappini tyhjäksi jne ja bulimiahelvetti on täysillä päällä. Lähden huoneestani vaan ahmimisen jälkeisille pakkoliikuntalenkeille tai kauppaan hakemaan ahmimisruokaa. Muut ajat oon huoneessani joko ahmimassa, oksentamassa tai pakkoliikkumassa ahmimiskaloreita pois. Ohjaajilla ei vissiin oo hajuakaan mun toiminnasta, mutta ei niitä taida kiinnostaakkaan. Kukaan niistä ei oo mun lomille tulon jälkeen kysellyt ollenkaan kuulumisia tai muuta. Ne vaan istuu toimistossaan ja juoruu jostain uusista dieeteistä. Sanomattakin selvää, että triggeröi enkä halua viettää aikaa niitten kanssa. Kyllä mä koitin ekana lomapäivänä olla ulkona huoneestani, mutta heti ohjaajat alko päivittelemään mun lääkemuutoksia ja miettimään, että josko jokin muu paikka olis parempi mulle kuin tämä laitos. Mulle jäi sellanen fiilis, että noi on ihan hukassa mun kanssa ja haluu mut pois. Sen jälkeen oon ihan mielelläni pysytellyt huoneessani.

Toinen mistä en nauti on, että mun sossu tulee mun hoitokokoukseen maanantaina ja se ei tajua mun ongelmista mitään ja möläyttelee kaikkea paskaa. Viimeksi kun näin sitä, ni se oletti, että mun ahmimiset on hallinnassa ja mä mietin, että mikä vitun idiootti se on, kun kerran luulee noin. Ahmimisethan ei oo ikinä todellakaan hallinnassa. Koko ahmiminen on nimenomaan hallinnan menetystä. Innolla odotan, että mitä sossu möläyttelee mun palaverissa ja että kuinka pihalla se on kaikesta. Mä en oo ihan hirveen innokas kertomaan sille kaikkea draamaa mitä tässä on ollut, mutta tietenkin joku pistää asian pöydälle siellä palaverissa. Sit mä kuitenkin joudun selittää sille ja se pääsee möläyttelemään taas kaikkea tyhmää, mistä mä triggeröidyn. Aah, nautin.

Mietin, että pitäiskö pyytää jonkinlaista apua mun syömisiin ohjaajilta. Kuitenkin ne vaan voivottelee ja sanoo, ettei ne voi tehdä mitään. Silleen se yleensä täällä menee. Täytyy myös varoa, että kenelle ohjaajalle sanoo asiasta, jos sanon, koska jotkut näistä ei tajua paskaakaan mistään ja vaan pahentaa tilannetta triggeröimällä. Vitun hankala tilanne.

Mutta entä jos mun sydän särkyy?

Sain äsken kuulla, etten tuu pääsemään viikko-osastolle. En oikeen tiedä syytä, että miksi. Noilla oli lääkärinkierto ja siellä ne oli pohtinut mun jatkoa ja päätynyt semmoseen tulokseen. Mä en tiedä yhtään, että mitä teen. On ehdoteltu päiväosastoa, tehostettua avohoitoa ja kaikkea mahdollista. Mun pitäis nyt sitten päättää, että mitä teen. Tän viikon oon varmaan vielä täällä osastolla, mutta sitten mun on varmaan lähdettävä. Mä haluaisin lähteä, mutta samalla en halua lähteä. Pärjäänkö?

Mun olo on kyllä muuttunut osastolle tulon jälkeen. En ole enään samalla tavalla masentunut. Ei se masennus ole kadonnut. Pikemminkin muuttanut muotoaan.

Osastoaikana oon tuntenut eri tunteita, mitä en oo vuosiin tuntenut. Aluksi ne tunteet oli hyviä, mutta nyt ne vaan satuttaa. Tää on monimutkasta selittää. Enkä varmaan uskalla kertoa koko totuutta niistä tunteista, koska tätä blogia lukee sellasiakin ihmisiä, joiden en halua tietävän niistä tunteista ainakaan vielä.

Lähteminen täältä on väistämätöntä ja mä pelkään, että särjen sydäntäni entisestään. Mun sydän on jo tarpeeksi sirpaleina. Pitäis lakata toivomasta, koska mä aina petyn ja hajoan. Täällä ollessani menin toivomaan yhtä asiaa, väärää asiaa, joka hajotti mut. Nyt te mietitte, että mistä vitusta puhun. Tulkaa kysymään henkilökohtasesti, jos kiinnostaa. Tänne en voi puhua suoraan, koska vääriä ihmisiä lukee tätä. Miks menin päästämään ne ihmiset blogiini?

Miten sydän korjataan?

Ainakin vielä viikko odottamista

En oo pääsemässä viikko-osastolle tällä viikolla, niin kuin alunperin oli puhetta. Ainakin tämän viikon joudun odottamaan ja aikaisintaan ensi viikolla pääsisin sinne. Tuskimpa silloinkaan. Haluaisin jo pois tältä osastolta, vaikka toisaalta haluaisin jäädä. Oon jo tottunut tähän osastoon ja mulla on täällä juttuseuraa. En haluaisi alottaa kaikkea alusta uudella osastolla. Kuitenkin erilaiset asiat täällä ahdistaa ja muutenkin joskus mun on lähdettävä täältä ja mennä eteenpäin, vaikka se pelottais. Oon myös tosi tylsistynyt täällä ja haluaisin vähän enemmän normaalia elämää ja normaalia tekemistä.

Mulla on mahdollisuus myös mennä viikko-osastopaikan odotteluajaksi laitokselle, mutta en oo varma, että pärjäänkö siellä. Mulla on pari päivää aikaa miettiä, että mitä teen. Alustavasti ajattelen jääväni osastolle turvaan mielummin kuin turvattomaan laitokseen. Kuitenkin se vähän vielä riippuu asioista, joita en halua tähän nimetä.

Eka viikko osastolla

Lääkkeitä on vähennetty aika reippaalla kädellä. Vierotusoireet on välillä aika kamalat. Ens viikolla alotetaan mahdollisesti uus lääke, jonka pitäs auttaa myös ahmimisiin. Lähete viikko-osastolle on tehty ja ens viikolla pitäis selvitä sinne pääsemisen aikataulu. Mun piti jo torstaina saada tietää, mutta kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään aikatauluista. Nyt suunnitelmissa on sunnuntaina päiväloma ja selviytyminen.

Selviytyminen. Miten mä sen teen? Täällä on ollut vaikeeta. Vierotusoireet on vaan pieni osa niistä vaikeuksista. Mä oon tän viikon aikana ahminut kaksi kertaa ulkoiluilla, väärinkäyttänyt nuppineuloja, repinyt auki vanhoja haavoja, saanut pari paniikkikohtausta, kävellyt ympäri sairaalaa etsien itsemurhavälineitä (ei löytynyt), katsonut rekkojen ja junien pyyhältävän ohi, särkenyt sydämeni ja tajunnut ettei kukaan koskaan tuu valitsemaan mua. Viiminen noista aiheutti yhden niistä paniikkikohtauksista.

Täällä oli parilla tyypillä jonkinlaista säätöä. En oo ihan perillä sen säädön nykyisestä statuksesta, eikä sen ookkaan niin väliä. Kuitenkin näin kun ne salaa hoitajilta makas sohvalla kylki kyljessä ja tajusin, etten ikinä tuu saamaan mitään samanlaista. Mä pakenin huoneeseeni itkemään hysteerisesti ja saamaan yhden paniikkikohtauksen. Mutta oikeesti, kuka mut valitsis? Kukaan ei kato mua sillä silmällä. Mä oon aina kolmas pyörä, viimeinen vaihtoehto, se johon ei kosketa pitkällä tikullakaan, se joka istuu yksin ruokapöydässä... Mä elättelen toivoa aina välillä ja aina mun sydän murskautuu. Voisko joku valita mut? Mä tarviin prinssin.

Mä odotan pääsyä viikko-osastolle, koska haluun kauas pois kaikesta muitten romansseista, koska se vaan satuttaa mua. Mä niin toivon, ettei viikko-osastolla oo kenelläkään samanlaista säätöä. Enkä mä toivo mitään pahaa tän osaston romantikoille, päinvastoin. Kaikkea hyvää heille, mutta mä en vaan pysty olee sen kaiken ympärillä. Mä vaan masennun, ahdistun ja saan paniikkikohtauksia puhumattakaan itsemurha-ajatuksista.

Tää on tuskaa.

Osastolla kuudetta kertaa

Kuudes kerta osastolla. Eka kerta vapaaehtosesti ja aikusten puolella. Onhan tää ihan erilainen verrattuna nuorten puoleen, mutta ihan tyytyväinen oon tähän osastoon. Lääkkeitä alettiin laskemaan heti tulopäivänä ja maanantaina juttelen varsinaisen osastolääkärin kanssa lisää lääkityksestä. Tavotteena on niitten laskeminen ja sit mahdollisesti kokeillaan jotain uutta lääkettä. Tulohaastattelussa lääkäri puhui kahdesta viikosta, mutta silti mennään ihan päivä kerrallaan. Lääkkeitten säätäminen on nyt tän jakson se pääasia.

Motivaatio on löytynyt taas, ja se on ihan hyvä. En oo vahingoittanut itseäni tai "pelleillyt" ruuan kanssa. Mieli on kyllä tehnyt, mutta en oo sitten lähtenyt siihen touhuun. Oon syönyt terveellisemmin kuin pitkään aikaan, koska viime aikoina oon laiskuuttani turvautunut vaan halpaan valmisruokaan. On ihan virkistävä saada hedelmiä ja kasviksia sen valmisateriamössön sijaan. Toki syön muutakin kuin hedelmiä ja kasviksia, älkää huolestuko. Mun ateriat on täällä aika lailla lautasmallin mukaiset ja se on ihan hyvä. Ei ole tehnyt mieli ahmiakaan mikä on iso ihme. Ravitsemusterapiatoiveestani en oo vielä ehtinyt puhua, mutta eiköhän sekin järjesty.

Tää osasto millä oon, on avo-osasto eli ulkoilemaan pääsee kunhan vähän kertoo, että minne lähtee jos poistuu sairaalan alueelta. Eilen olin kävelemässä tän kyläpahasen keskustassa etsimässä leffanvuokrauspaikkaa parin muun potilaan kanssa. Oli ihan virkistävä reissu, vaikka vitutti kun ei meinattu löytää mitään paikkaa, mistä sais leffoja ja vähän eksyttiinkin. Muut potilaat on ihan mukavia suurin osa, mutta on täällä niitäkin, jotka vaan harhailee käytävällä. Tää on tosi ylipaikoitettu tällä hetkellä, eli tyyliin kaikilla on huonekaveri. Mun huonekaveri on ihan mukava ja silleen, mutta en saa nukuttua toisen kanssa samassa tilassa, eli en oo nukkunut mitenkään mahtavasti. Nyt se on kuitenkin lomilla ens yön, eli saan toivottavasti pitkät yöunet.

Mitään varsinaista terapiaa en luultavasti täällä tuu saamaan enkä edes tiedä onko mulla omahoitajia tai mitään. Mutta kuten jo aikasemmin jo sanoin, ni lääkkeitten kuntoon saaminen on nyt tän jakson pääasia. Odotan kyllä jo sitä, että pääsen täältä pois ja takasin laitokseen ja omaan sänkyyn nukkumaan. Tällä menolla siihen ei oo kovin pitkää aikaa enää. Täytyy vaan jatkaa tätä taistelua ja tsempata kunnolla ni kai tää tästä.

Palaveri ja pakkaamista

Mulla oli tänään se lääkärintapaaminen nupolla. Se suostu kirjottaa mulle lähetteen aikuisten avoimelle akuuttipsykiatrian osastolle. Meen sinne huomenna sen jälkeen kun oon saanut pankkiasiat hoidettua. Laitoksen ohjaaja kuskaa mut sinne, koska matkaa on autolla puolisen tuntia.

En tiedä, että tuunko olee tolla osastolla kovin kauaa. Lääkäri koitti kysellä viikko-osaston paikkatilanteesta, mutta ei saanut vastausta. Kuitenkin ainakin viikonlopun yli oon tolla akuuttiosastolla ja siellä katotaan sitten mun hoitokuviot ja että mille osastolle jään. Lääkkeitä luultavasti aletaan muuttamaan, mikä on ihan hyvä. Muusta hoidosta en ihan hirveästi vielä tiedä, mutta huomenna selvii enemmän.

Jännittää niin, että tuskin saan nukutuksi. Eilenkin jännitin tota palaveria niin, että en saanut nukuttua. Onneks palaveri sentään meni hyvin. Toivottavasti huomenna osastollakin kaikki sujuu. Pitää muistaa sanoa niille, että oon vegaani, niin sillä päästään jo pitkälle käytännön asioissa.

Mä oon pakannut jo melkein kaiken eli nyt vaan odotan huomista. En tiedä miten tuhlaan iltani. Olispa jo huominen...

Osasto ajatuksissa

Mä oon ihan tosissani miettinyt osastolle menoa. En nyt tässä heti samalla sekunnilla, mutta sitten kun on tullut 18-v mittariin, koska nuortenosastolle en mene saamaan yhtään enempää traumoja. Eli perjantaina aikasintaan ja aikuistenosastolle. Mulla on huomenna lääkärintapaaminen mihin tulee mun lisäks nykysen laitoksen omaohjaaja. Koitan sille lääkärille selittää mun tilanteeni ja toivon saavani lähetteen osastolle. Täällä missä asun on eri osastoja vähän erilaisille potilaille enkä oo ihan varma, että minne mä voisin mennä, mutta se selviää huomenna.

Suoraan sanottuna mulla on mennyt aivan päin helvettiä. Ahmin, viiltelen, koomaan, aina uudestaan ja uudestaan tota kierrettä. Yks ilta tuijotin kaks tuntia yhteen pisteeseen ja en jaksanut pitää päätäni ylhäällä ja nytkähtelin. En pystynyt liikkumaan tai puhumaan. Terapeutti veikkas, että toi on mega-ahdistuksesta johtuvaa ja että jopa mun hermosto menee sekasin. Se oli helvetin pelottava kohtaus. Se ainakin sai heräämän, että kuinka paha olo mulla on.

Mahdolliselta osastojaksolta toivon, että mun lääkkeet katottais kuntoon, koska nykysistä ei oo mitään apua paitsi nukkumisessa. Avohoidossa lääkärit ei uskalla koskea mun lääkkeisiin, vaikka oon pyytänyt sitä. Lisäks osastojakso olis tietynlainen tauko mulle, mitä kaiken tän ahdistuksen ja stressin kanssa tarviin. En haluaisi olla osastolla mitään puolta vuotta mitä joskus olin. Vähemmänkin riittäis luultavasti. Kuitenkin jonkin aikaa olis ihan hyvä olla siellä.

Tottakai mua pelottaa kun kyseessä on aikuispuoli ja kokonaan uudet kuviot. Saanko mä olla vegaani? Millä mä maksan osastohoidon? Potkiiko lääkärit sielläkin ulos hoidosta? Onko henkilökunta mukavaa?

Jännitän eniten huomiselta sitä, että jos en saa lähetettä osastolle, koska sitten en tiedä mitä tapahtuu. Mä vähän pelkään itteäni. Ja tietenkin, jos lähetteen saan, mikä osasto, missä ja koska? Osastovaihtoehtoja on ainakin kuusi... Ajallakin on hiukan väliä, koska perjantaiaamuna mun olis päästävä käymään pankissa hoitamassa "aikusten asioita" eli sitä ennen en voi lähteä osastolle.

Tää koko soppa on iso miettimisen asia ja stressaan paljon. Haluaisin jo huomisen lääkärikäynnin olevan ohi, koska sitten olisin paljon viisaampi näitten osastoasioitten kanssa. 

#metoo ja pala mun tarinaa

Mä oon seurannut #metoo -kampanjaa eri someissa ja ehdin jo ajattelemaan, että onneks mua ei oo ikinä seksuaalisesti hyväksikäytetty. Sitten muistini syövereistä pulpahteli iloisesti eräs kiva tapahtuma. Kirosin. En olisi halunnut muistaa.

Mä olin ala-asteella se luokan "hikke", jolla oli aina nenä kiinni kirjassa, kokeista tuli kymppejä ja oli opettajan lellikki. Olin myös se nolo lapsi, jolla ei ikinä ollut muotivaatteita, hittileluja, uutta reppua tai svea-pipoa. En ollut todellakaan poikien suosiossa. Päinvastoin. Mä olin se viimeinen vaihtoehto niille.

Se oli kolmatta tai neljättä luokkaa silloin kun kävi ilmi, että yksi poika oli ihastunut muhun. Mä en ollut kiinnostunut ja tein sen myös selväksi. Muuten tää ei olis iso juttu, mutta sitä poikaa kiusattiin siitä, että se oli mennyt ihastumaan muhun. Kaikki kiusas sitä, koska ei ollut sopivaa ihastua luokan rumimpana ja ällöttävimpänä pidettyyn tyttöön. On sanomattakin selvää, että mun jo olemassa oleva itseinho vaan kasvoi. Jos kaikki pojat piti mua inhottavana, ni pakko sen oli kai olla totta, vai?

Pahimmat jutut tapahtui ala-asteen lopussa. Muut pojat yllytti tätä muhun ihastunutta poikaa koskettelemaan mua. Mä koitin olla varuillani ja pysyä kaukana. Mä en halunnut, että muhun kosketaan. Lopulta yhtenä välitunnilla mä istuin tangoilla ja tää poika tuli mua takaapäin ja läpsäsi nopeesti mun takapuolta. Muut pojat hurras tälle teolle ja kyseinen läpsäyttelijä tuuletti. Mä halusin vajota maan alle. Kun me tultiin välitunnilta sisään, tää poika koitti vielä koskea mun rintoihin. Mä pistin vastaan tottakai ja siitä tuli pienoinen painiminen. Muut pojat kannusti tätä ahdistelijaa, mutta kukaan ei puolustanut tai auttanut mua. Jälkeenpäin sain tietää, että ahdistelija oli saanut kymmenen jääkiekkokorttia muilta pojilta palkinnoksi saavutuksestaan. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen veto. "Kosket tota ällötystä sopimattomaan paikkaan, ni saat palkinnon." Mua itketti, mä muistan. Mä olin jopa niin kamala, että pojille piti maksaa ennen kuin ne uskalsi koskea muhun. En mä sitä kosketusta kaivannut, varsinkaan sopimattomille alueille, mutta mä olisin halunnut olla jokin muu kuin se ällötys. Mä olisin halunnut olla kuin mun luokan muut tytöt. Mä olisin halunnut olla ihan tavallinen.

 Yläasteella kattelin vierestä, kun pojat oli ihastuneita mun kavereihin. Kukaan ei ollut ihastunut muhun. Mulla oli vieläkin ala-asteelta jäänyt leima. Kukaan tuskin edes laski katsettaan mua kohti. Mun oli turha haaveilla mistään poikaystävästä. Mun kaverit sai osakseen ihailua ja kehuja. Ne oli myös sosiaalisia ja sai yläasteen aikana uusia kavereita. Mä olin erittäin epäsosiaalinen ja olin aikalailla ulkopuolinen myös mun silloisessa kaveriporukassa. Yläaste oli erittäin haastava mulle. Peruskoulun lopussa mä olin lähtenyt pois mun sen ajan kaveriporukasta ja mulla oli tasan nolla kaveria. Olin myös joutunut puolipakotetusti hoitoon mun syömishäiriöstä ja mielenterveys ei ollut kovin hyvä. Näin jälkeenpäin ajatellen yläaste tais olla hirveintä aikaa mun elämässäni.

Mä alotin lukion sillä nollalla kaverilla. Mä istuin hiljaa käytävällä välitunneilla. Kaikilla oli omat porukkansa. Mä olin kateellinen niille ja niitten sosiaalisille suhteille. Tässä vaiheessa porukka alkoi myös seurustelemaan ja mä olin erittäin yksin. Ketään ei kiinnostanut se nurkkapulpetissa istuva hiljanen tyttö. Mä kestin lukioa kuukauden, kunnes jouduin osastolle. Sen jälkeen en oo päivälukioon palannut.

Tää blogi alkaa mun silloisen osastojakson lopusta eli ahkerimmat lukijat on lukenut mun blogia sieltä asti ja tietää mun tarinaani siitä lähtien. Sen takia en tähän sitä laita.

Mun pointtina oli kertoa miten mua on seksuaalisesti ahdisteltu ja miten se on vaikuttanut muhun. Vähän asia lähti harhailemaan. Ihan sama silti. Jäljet se on jättänyt. Joskus toivon, että mun ala-asteen luokkalaiset pojat sais tietää, että minkälaisen jäljen ne on jättänyt. Vedonlyönti, ahdistelu, huuteleminen, jne... En sano, että he ovat ainoita syyllisiä mun tuskaani, mutta osasyyllisiä ovat kylläkin. Mun tuskani on aiheuttaneet monet ja monet ihmiset. Mukaanlukien  minä itse.

Mun aivot harhailee tosi paljon ja tää teksti on sen mukanen. Mulla on ollut vähän hankalaa viime ajat. Oon miettinyt jopa osastolle menoa, mutta mun terapeutti vähän niinkun lyttäs sen idean ni en oikeen tiedä. Plus mun tarvis saada kakkosjakso koulusta ekaksi taputeltua ennen mitään osastoja. Ja millä ihmeellä maksaisin osastojakson?

Ps. Huomenna tulee tasan viis vuotta siitä, kun ekan kerran koitin tappaa itteni. Sekin kauhistuttaa mua. Ja kuusi yötä, ni oon täysikänen. Jippii...

Mä pidän tauon täältä

Anteeksi. Mä nyt vaan tarviin taukoa

Mulla on bulimia

Toi on ihan helvetin vaikea myöntää ittelle. Mulla oli ennen "epätyypillinen laihuushäiriö" ja se lukee papereissa vieläkin, koska sitä diagnoosia ei ole päivitetty vuosiin. Nyt on ollut vaan pakko myöntää, että se on hitaasti mutta varmasti kääntynyt bulimian puolelle. Sana 'bulimiaoireet' on kuulunut terapeutin suusta jo muutaman kerran. Se aina kuullostaa mun korvissa oudolta. Kuitenkin mun syömishäiriön oireet on kuin suoraan oppikirjasta bulimian kohdalta.

Oon aina ajatellut bulimian epäonnistuneena anoreksiana. Liian vähän itsekuria jne. Leimaan itseni nyt siis epäonnistujaksi, vaikka koitankin parantua ja päästä eroon syömishäiriöstä. Epäonnistujan ajatus tulee silti väkisin mieleen, vaikka koitan ajatella paranemismyönteisesti.

Myöntämällä bulimian itselleni mun on myönnettävä myös muutakin kuten että musta ei tuu luultavasti koskaan sairaalloisen alipainoista nenämahaletkunjatketta. Kaikki syömishäiriöiset tietää, että sitä toivotaan salaa, vaikka se onkin erittäin sairasta. Teille jotka ootte säästynyt syömisongelmilta, mä en edes yritä selittää sitä toivetta, koska se on liian sairas teidän ymmärrykselle. Ton myöntäminen on yks askel kohti sitä, että päästän irti kaikista laihduttamistoiveista. Irti päästäminen on silti vielä vaikeeta eikä se tuu tapahtumaan ihan silmänräpäyksessä.

Mulla oli tossa kesän lopussa vaihe, jolloin en ahminut melkein ollenkaan ja söin tosi vähän ja silloin mä laihduinkin ihan reippaasti. Saatatte muistaa sen ajan. Nyt tällä hetkellä ahmimiset on jokapäiväisiä ja oon saanut sitä painoa takaisin aika paljon mikä kauhistuttaa mua. Toi paino on tullut aikamoista vauhtia takaisin ja mä pelkään, että lihon taas sen 13kg, järkytyn ja romahdan. Mä olisin erittäin tyytyväinen, jos jollain ihmeen kaupalla saisin lopetettua ahmimiset ja paino pysyis tässä verrattuna siihen, että jatkan ahmimista ja paino vaan nousee nousemistaan. Ikävä kyllä on pakko myöntää, että haluaisin silti niihin kesän lopun lukemiin. Edistystä on kyllä tapahtunut ajatusmaailmassa, koska nyt mä en yritä teoillani päästä niihin kesälukemiin, vaikka ajatukset huutaa. Sen sijaan yritän hyväksyä nykyisen painoni, mutta se on vaikeeta, koska sitä painoa tulee lisää ennen kuin oon sujut sen edellisen lukeman kanssa.

Terapiassa on käyty läpi mun ahmimisia paljon, mutta vieläkään ei oo keksitty mitään apukeinoa. Lähden aina terapiasta täynnä tarmoa, mutta se tarmo katkeaa aina heti kun nään ekan ruokakaupan. Mä niin inhoon tätä ja haluun lopettaa tän, koska mikään tässä ei oo nautinnollista. Mutta miten mä sen teen? Siinäpä pulma.

Surullinen on päivän sana

Mulla oli viikonloppunakin terapia, koska pärjääminen oli vähän heikolla kantilla. Ahmimiset on jokapäiväisiä ikävä kyllä. Viillellyt en oo nyt hetkeen, mikä on ihan hyvä. Ahmimisetkin on vähenemään päin. Silti joka päivä retkahdan ainakin kerran. Harmittaa, mutta koitan olla vihaamatta itteäni siitä. Terapeutti antoi mulle kotiläksyksi laskea, että kuinka monta kertaa päivässä haukun itteäni. Vielä ei oo ollut kovin paljon niitä, koska oon kieltänyt ne itteltäni. Ainakin vielä se kieltäminen toimii. Saa nähdä, että kuinka kauan jatkuu.

Mulla oli sossupalaveri aamulla. Puhuttiin enimmäkseen raha-asioista. Kyllä sossu silti kyseli syömisistäkin. "Eli sä osaat nykyään hallita ahmimisia, vai?"-sossu. Ajattelin, että mitä helvettiä sä ajattelet. En todellakaan hallitse, mutta annoin jonkun epämääräisen vastauksen. Kukaan täällä laitoksessa ei tiedä mun vaikeuksien laajuutta. Ne luulee, että menee hyvin. Jos mulla menis hyvin, ni mulla ei olis tiivistettyä terapiaa. Eipä ketään silti näytä kiinnostavan. Jotenkin oon tosi yksinäinen. Se on ehkä tässä vaikeinta. Ei oikeen oo ketään, paitsi tietenkin terapeutti, mutta sille maksetaan siitä, että se kuuntelee mua.

Mä tiedän, että mä en jaksa kovin kauaa tätä menoa. Pakko saada jotenkin käännettyä paremmaksi. En kyllä tiedä, että miten, koska kaikki triggeröi, kaverit unohtaa ja oon yksinäinen. Motivaation taso vaihtelee. Tarvisin taas motivaatiobuustin, mutta ei nekään tipu taivaasta sillon kun tarvis niitä. Mä niin haluisin jutella jollekkin muullekkin kuin terapeutille, mutta en tiedä, että ketä olis saatavilla. Kaikille kavereille en viitti kertoa kaikkea, koska se saattaa triggeröidä niitä, ja niille harvoille joille vois kertoa, niillä on kiire ja siks ne unohtaa. En syyttele unohtamisista, koska se on inhimillistä, mutta silti oon surullinen.

Mä oon aina surullinen.

Itsevihasta irtikö?

Mun ei olis pitänyt sanoa, että menee hyvin, koska ei se sitten lopulta mennyt niin. Muutosta aiheutuva ahdistustressipallo purkautui pari päivää myöhässä. Tiistaina kävin vanhassa laitoksessa yhdessä ryhmässä ja se tais laukasta purkautumisen. Tottakai koko muuttohässäkkä vaikutti asiaan. Oon nyt sitten täällä uudessa laitoksessa ahminut jo neljä kertaa, oksennellut ja viiltänytkin. Tää oli arvattavissa, mutta silti harmittaa.

Mulla oli onneks terapia eilen. Terapeutti sanoi, että vaikutan vähemmän vihaselta itteäni kohtaan ja enemmän vaan surulliselta. Surullinen mä olinkin ja itkinkin hiukan. Mä en vaan jaksanut olla siinä kohtaa vihainen. Tajusin myös, ettei se ehkä kannata. Oon yrittänyt tänään olla vähemmän vihainen ittelleni. Kyllä mä tänäänkin koulun jälkeen ahmin, mutta annoin sen ittelleni anteeksi enkä rangaissut itteäni niin kuin aina ennen. Tosiaan mun koulu alkoi taas ja en nauti siitä ja oon ahminut aina koulun jälkeen. Siihen täytyis keksiä jotain ratkaisua, johon ei kuulu itseviha.

Tuntuu jotenkin tosi tyhmältä, kun yritän olla vihaamatta itteäni. Tuntuu inhottavalta ja oudolta. Mä oon aina vihannut itteäni. Tää ei oo todellakaan helppoa. Mä silti yritän.

Muutto ohi! Melkein...

Eilen muutin virallisesti tänne uuteen laitokseen. Tai tämähän ei kai virallisesti oo laitos vaan tuettu asuminen, mutta lastensuojelun asiakkaille. Monimutkaista. Tää eroaa varsinaisista laitoksista sillain, että täällä asutaan vuokralla ja osa ruokailuista on maksullisia (omaakin ruokaa saa tehdä) ja osa ilmasia. Eilen tehtiin jo osa kaikista paperihommista omaohjaajan kanssa, mutta vieläkin niitä jäi keskiviikon ongelmaksi. Omaohjaaja vaikutti ihan mukavalta. Ei mikään maailman mahtavin, mutta ei huonokaan. Siltä väliltä. Se ainakin osas hoitaa kaikki paperiasiat tosi hyvin eikä ollut ihan pihalla niinkuin ohjaajat yleensä. Siitä plussat hänelle.

Arki on lähtenyt pyörimään ihan hyvin. Eilen kävin ekaa kertaa pitkään aikaan lenkilläkin. Oli huono kunto, mutta juoksemalla se paranee. Tänään hoidettiin vähän asioita ohjaajan kanssa kaupungilla. Sitten kävin hoitamassa apteekkiasiat ja ruokaostokset itsenäisesti ja menin bussilla takasin laitokseen tekemään lounasta. Paljon oon saanut jo aikaan tänään vaikka kello on vasta vähän vajaa yksi iltapäivällä. Nyt venaan pyykkejä koneesta ja kirjotan tätä. Illemmalla pitää käydä vielä koululla, mutta sitten oon saanut tän päivän pakolliset hommat tehtyä. Huomispäivä on tähän päivään verrattuna kevyt eli luultavasti sitten tylsistyn. Whatever.

Mun mieliala on yllättävän hyvä. En oo saanut mitään itkuromahdusta lähdettyäni edellisestä paikasta ja se on kai ihan hyvä. En oo ahminut tai viillellyt ja muutenkin on mennyt oikeen hyvin. Oon saanut nukuttua ihan ok ja jaksoin aamulla herätä. Voiko nyt sanoa, että mulla menee hyvin?

Asiaa liikunnasta

Tähän alkuun nopeet kuulumiset ennen kun siirryn varsinaiseen asiaani. Mulla on tämä viikko mennyt ihan hyvin. Kerran mä ahmin, mutta se oli vaan omaa huolimattomuuttani, koska olin valmistanut liian vähän päivällistä (arviointivirhe) ja mulla oli tosi kova nälkä, mikä sitten johti pieneen ahmimiseen, mutta ehkä se oli ihan ok, koska mulla oikeesti oli nälkä ja mä tarvitsin ruokaa. Tavaroita oon vienyt jo uuteen laitokseen kaks kertaa ja oon jo järjestellytkin niitä siellä. Lauantaina viedään vielä mun huonekalut ja lisää tavaraa ja sunnuntaina aamupäivällä se virallinen muutto. Vähän jännittää, mutta enemmän mä vaan odotan. Odotan uutta alkua.

Mutta sitten mun viralliseen asiaan. Jotkut tietääkin jo sen, että mä oon ennen ollut tosi urheilullinen. Oon ihan pienestä taaperosta asti harrastanut yleisurheilua ja jalkapalloa, mutta ne lajit mä lopetin parisen vuotta sitten loukkaantumisien ja muiden ongelmien takia. Lopettamisen jälkeen mä jatkoin vielä juoksemista ja maastopyöräilyä, koska niistä mä tykkäsin. Mä olin tosi hyvässä kunnossa ja jaksoin juosta kevyesti kymmenen kilometrin lenkkejä. Ja mikä parasta, mä nautin siitä.

Mun syömishäiriö kuitenkin pisti mun lenkkeilylle stopin, koska sain liikuntakiellon veriarvojen ollessa huonoimmillaan. Sitä liikuntakieltoa kesti monta kuukautta, minkä jälkeen mä en ole pystynyt juoksemaan/pyöräilemään melkein ollenkaan, koska mun kuntoni romahti. Pari kertaa oon yrittänyt taas alottaa juoksemisen, mutta se on jäänyt aina pariin lenkkiin. Viimeksi yritin joskus tämän vuoden alussa, mutta en tykännyt tämän nykysen laitoksen ympäristöstä lenkkimaastona (kaupunkia) niin ei siinä ollut mitään nautittavaa. Maisemat ja rauha on mulle tärkeitä lenkkeilyssä.

Syömishäiriö on myös monen vuoden ajan jo varjostanut mun liikuntaa ja käskenyt tuijottaa vaan vaakaan eikä suoritustuloksiin. Liikuntakieltomasennuksen lisäksi laihdutusajatukset teki liikunnan uudelleenalottamisesta helvettiä.

Mä oon miettinyt, että mun muuttoni jälkeen yrittäisin taas alkaa juoksemaan ja ehkä pyöräilemään. Uuden laitoksen lähellä on täydelliset lenkkimaastot, koska se on kauempana kaupungista. On mulla sirkustreenejä, mutta ne on niin erilaista liikuntaa ja aika harvoin treenejä. Oon huomannut, että en yleensä jaksa sirkustellakkaan kovin kauaa, koska kunto loppuu. Senkin takia haluaisin alkaa liikkumaan enemmän. Mä haluan myös löytää sen liikunnan ilon, mikä mulla on ollut kauan poissa.

Mä tiedän, että liikunnan lisääminen vaatii vähän eri asioita ja ajattelin kirjottaa tähän ittelleni jonkinlaiset ohjeet.
1. Ensinnäkin, vaakakielto. En halua käydä vaa'alla, en nyt sanoisi, että ollenkaan, mutta haluan käydä erittäin harvoin ja vähentää sitä ramppaamista.
2. Painon sijaan keskityn tuloksiin. Kuinka kauan jaksan juosta, kuinka nopeasti jaksan juosta, jaksanko paremmin sirkuksessa, jne...
3. Kuuntelen kroppaani. Jos joku paikka sattuu, niin sillon ei väkisin tarvi mennä lenkille. Lepopäiviä saa ja kuuluu pitää.
4. Yritän pitää kiinni juoksuohjelmastani, mutta välistä jäänyt lenkki ei saa olla maailmanloppu. Mulla on joku sovellus, missä on juoksuohjelma, jonka tavotteena on 5km lenkki joskus hamassa tulevaisuudessa. Siinä on kolme kertaa viikossa kevyt lenkki. Voi olla, että lisäksi käyn juoksemassa vetoja/intervalleja (urheilijat tietää termit), mutta voi olla, että en. Kolmoskohtaa kunnioittaen.
5. Syön sillon kun on nälkä ja niin paljon, että oon täynnä. Nälkäsignaalit on vielä vähän hakusessa, mutta nyt on hyvä opetella. Herkkupäiviä saa ja kuuluu pitää.

Mä haluan niin jo taas juosta. Mä niin tykkäsin siitä sillon joskus. Tykkään myös siitä omasta rauhasta mikä on, kun tunkee kuulokkeet korviin ja lähtee menemään. Haluaisin jo, että mun muutto olis tehty, että saan alkaa tutustuu uuden laitoksen lähimaastoihin ja lenkkireitteihin.

Mä en taaskaan osaa lopettaa postausta mitenkään järkevästi, koska aivot...

Viikonloppualamäki

Kuten vähän arvelinkin, mä koitin vähentää syömisiä ja vähensinkin aika rajulla kädella. Sitä kesti huimat puol päivää, kunnes vedin kunnon binge-sessiot ja tajusin, ettei laihduttaminen oo enää se mun juttu. Mä en osaa sitä enää. Mä en pysty siihen enää. Tajusin, että ON HELPOMPI SYÖDÄ JA YRITTÄÄ PARANTUA. Joten sen jälkeen oon syönyt kaikki ruuat, enkä oo ahminut. Ahdistusta on ollut ja kerran menin tyhmänä viiltämäänkin, mutta tänään ja eilinen on mennyt jo paremmin ja tsemppi on päällä.

Tänään käytiin Myrskyn kanssa tulevassa laitoksessa tekemässä paperihommia ja sovittiin muutosta. Tavaroita saan lähteä kuljettamaan jo tässä viikolla, mutta itse muutan vasta sunnuntaina, koska kuun eka päivä sopi hyvin papereihin. Keskiviikkona aamupäivällä vien varmaan ensimmäisen tavaralastin ja loput sitten pikkuhiljaa sen jälkeen. Pari huonekaluakin pitäis viedä sinne ja kasata. Ainakin on tekemistä.

Nyt venaan, että alkais sirkustreenit. Eilen olin rengastrapetsitunnilla ja nyt mun polvitaipeet on ihan mustelmilla ni kattoo tuleeko treeneistä tänään mitään. Voi olla, että koitan kuvata jotain sirkustelukuvia instaan.

Mä en osaa lopettaa tätä postausta.

Ylös, alas, ympäri

Mä menin sitten ja ahmin sen akrotunnin jälkeen eli meni tosi putkeen. Juttelin kuitenkin Myrskyn kanssa ja se otti mun pankkikortin noille talteen, etten pääse hakemaan enempää mättöä. Juteltiin myös eilenkin, koska olisin halunnut ahmia, mutta en sitten päässyt kauppaan. Myrsky sai mut puhuttua pois ahmimishaluista ja eilinen oli eka päivä ilman ahmimisia. Jossain välissä sain myönnettyä myös mun viiltelyni sille. Sen kertomisen jälkeen en oo koskenut teriin.

Tänään on toka päivä ilman ahmimisia. Aamupäivällä mulla oli kunnon tsemppi päällä, kun käytiin Myrskyn kanssa lounaalla. Ja sitten leivoin illalla vielä suklaakakkua laitoksella ja söin sitä aika reippaasti. En kuitenkaan ahminut. Morkkis on kuitenkin tän päivän syömisistä ihan kamala ja minä tyhmänä kävin sitten vielä vaa'alla tässä illalla ja järkytyin. Kahden viikon ahmimiset ja tämä päivä ei ollut kiva kohdata vaa'alla. Nyt vähän pelottaa, että meneekö kohta sitten toiseen suuntaan noitten syömisten kanssa. En tiedä. Pää sanoo, että huomisesta alkaa paasto, mutta ei musta varmaan oo siihen. Sen näkee huomenna.

Huomiseksi mulla ei oo mitään suunnitelmia. Vaarana on siis pahat ajatukset, jotka nousee aina tylsyydessä. Innolla odotan. Voisko jo olla maanantai, kun sillon meen sopimaan kaikki tekniset asiat uuteen laitokseen ja pidetään pienimuotoinen palaveri?

Parempaanko?

Tähän alkuun todella positiivinen asia. Mä sain sen espanjankurssin, kiitos opettajan nopean wilmaviestin vastaamisen. Pienestä se kyllä oli kiinni. Nyt mun koulu alkaa sitten neljäs päivä ja en malta odottaa. Saan taas sisältöä päiviin enemmän. Ja mulla on koulumotia vaikka kuinka ja paljon. Otan espanjan lisäksi uskonnon ja kemian verkkokurssin näillä näkymin. Verkkokurssille pitäis vielä ilmottautua, kunhan saan opolle laitettua ensin viestin yhdestä mieltä askarruttavasta kysymyksestä koskien sitä kurssia.

Saatte muuten olla ylpeitä musta. Mä ilmottauduin sekä sirkusryhmään (pariakrobatia) että toiselle ryhmäliikuntatunnille (aerial silks, -ring ja akrobatia). Sirkusryhmä kestää kuukauden (kerta viikossa) ja toiseen ostin kymppikortin, koska se oli tarjouksessa. Tänään lähden akrobatiatunnille sillä kymppikortilla ja sunnuntaina meen elämäni ekalle aerial ring -tunnille. Enempää en ole vielä varannut. Muttasiis minä ja ryhmäliikunta??? Saatte antaa aplodit. Sit toivotaan, etten saa mitään paniikkikohtausta kesken minkään tunnin.

Ja sitten vieläkin lisää positiivisia asioita. Mä en oo ahminut tänään ja mulla on vahva tunne, että en ahmikkaan. Eilen laskin mun loppukuun ruokarahat ja mulla oli enää vaan  20€ jäljellä loppukuun ruokiin. Se herätti. Ja siitä ei ollut edes vähennetty kaikkia mun ahmimisruokia. Oon ahminut ihan järkyttävällä rahasummalla tässä kuussa. Nyt en voi ostaa ihan hirveesti mitään mättöä, koska sitten syön loppukuun pelkkää kaurapuuroa kun muuhun ei oo varaa. Mä niin toivon, että mun ahmiminen jäi nyt sitten tähän. Ainakin hetkeksi.

Mun päivä on ollut ilman ahmimisia hiukan tyhjä. Oon kyllä käynyt kaupassa (hakee soijamaitoa), venytellyt hyvin ja tehnyt ruokaa parille päivälle, mutta paljon on ollut vaan youtubenselailua. Pitäis keksii enemmän järkevää tekemistä. Siks on ihan hyvä, että mulla on noita ryhmäliikuntatunteja ja ajattelin, että alan taas varmaan käymään juoksulenkeillä sen lisäksi sitten kun oon muuttanut, koska tulevan laitoksen lähellä on mukavammat maisemat kuin nyt täällä. Kai siinä sitten on ihan tarpeeksi ohjelmaa kun se koulu alkaisi vielä siihen päälle. Mutta sitten täytyy toivoa, etten ota liikaa stressiä kaikesta ohjelmasta ja ylikuormitu.

Mulla on nyt niin paljon positiivisempi olo kuin mitä on ollut viime viikot. Mä niin toivon, että saan pidettyä tän yllä. Muttajoo nyt meen valmistautumaan akrotunnille.

Muuttoasiaa

Tänään oli sossupalaveri, jossa päätettiin, että pääsen muuttamaan toiseen laitokseen ensi viikon lopulla. Vielä sitä ennen pitää käydä tekemässä paperihommia siellä laitoksella, enkä vielä tiedä koska se on. Se selviää keskiviikkona toivottavasti. Oon ihan tyytyväinen. Olis voinut mennä huonomminkin. Nyt pitää vaan odottaa.

Mä sain aikas ison pettymyksen silti tänään. En ala selittää tätä monimutkaista sotkua teille, koska siitä ei tuu mitään, mutta pääpiirteittään voin sanoa, että koska jätin tämän jakson kesken koulussa, en saa haluamaani kurssia ensi jaksossa ja multa loppuu opiskeluvuodet, jos en saa sitä nyt. Eli kyse on mun kauan haaveilemasta espanjasta. Mun täytyy vissiin odottaa taas vuosi ja senkin jälkeen en ehdi kaikkia kursseja suorittamaan. Älkääkä sanoko mitään "ota yhteyttä opoon/opettajaan/rehtoriin". Kukaan ei voi auttaa mua, koska eri koulut ja blaa blaa niin turvat tukkoon. Mä kyllä yritin ja sain koulusihteeriltä ja rehtorilta kylmän ja vittumaisen "voi voi, mitäs keskeytit" -vastauksen leveän hymyn kera. Itkin sitä sitten koko matkan takasin laitokselle ja laitoksellakin ihan hyvän aikaa, kunnes rauhotuin ja aloin siivoomaan (niinko what, siivoon extempore????).

Mä oon tutkinut paljon minimalismia ja keräsin sitten tänään mun käyttämättömät vaatteet, korut, rasvat, kynsilakat, hajuvedet ja aattelin lahjottaa ne siskolle ja se saa päättää, että mitä se tykkää käyttää ja heittää loput pois. Siivosin mun huoneen myös kaikesta ylimääräsestä turhasta roinasta, kuten random papereista ja kuiteista ja sitä roskiin heitettävää tuli aika paljon. Tarkotuksena on heittää/lahjottaa vielä enemmänkin tavaraa, kunhan raaskin luopua niistä. Esim muutamat kengät mulla on vähän siinä ja siinä. Tää ajatus lähti ihan siitä, että en halua muutossa kuskata hirveesti ylimäärästä ja turhaa tavaraa. Tuntuu vapauttavalta. Huomenna siivoon vielä lisää, jos ehdin kaikelta pakolliselta sähläämiseltä (hammaslääkäri, terapia, yks ryhmä...).

Oon myös miettinyt mun hiusten leikkaamista. Ne on huonossa kunnossa ni se tekis vaan hyvää, mutta en tiedä, että raaskinko. Toisaalta vois olla, että uusi minä, uusi alku ja leikata vaan. En mä kyllä varmaan täällä nykysessä laitoksessa vielä viitti, mutta siellä toisessa ehkä sitten. Ottaisin uuden alun ja alottaisin puhtaalta pöydältä. Ehkä mä tarviin sitä. En vaan tiedä, että uskallanko. Hiukset on ollut mulle jonkinlainen tuki ja turva. Mut myös huomataan aina hiuksista ja niitä kehutaan. En tiedä mitä teen.

Ahmimiset jatkuu

Mä ahmin edelleenkin ihan helvetisti. Myrsky sanoi, että "koita ahmia joka päivä vähemmän kuin edellisenä". Se kuullosti siinä kohtaa hyvältä idealta. Onnistuuko se? No ei... Kyllä mä yritän, mutta ei siitä tuu mitään. Ajatukset pyörii vaan ruuassa ja siinä, että mitä syö, koska ja kuinka paljon. "Koska pääsee taas syömään?"-kysyy mun aivot. Koko ajan. Mun pitäis mennä kauppaan hakee huomiselle jotain järkevää ruokaa, mutta en uskalla lähteä sinne, koska mukaan lähtis luultavasti 20€:n arvosta mättöä. Mun rahatilanne ei myöskään oo nauttinut mun ahmimisista. Mikään ei nauti mun ahmimisista. Silti en pysty lopettaa. Mä inhoon tätä.

Myrsky siis tietää ahmimisista. Se ei kuitenkaan tiedä ongelman laajuutta. Enkä aio sille kertoa ainakaan tänään, koska sillä on vitutuspäivä (aka menkkapäivä niinkuin mä sanon). Viiltelystä tietää vaan terapeutti, mutta se ohitti asian, koska oli tärkeempiäkin asioita. Mä en oo ees uskaltanut sanoa Ronjalle viiltelystä. Oon isoissa ongelmissa, jos esim. Myrsky tai sossu sais tietää. Mun muuttoa lykättäis sit taas satavarmasti ja siitä en tykkäis. Tää salailu silti satuttaa ja en tykkää ollenkaan. Mutta ei tarvi huolestua, en oo viiltänyt syviä tai mitään vaarallista mikä tarvis välitöntä hoitoa.

Haluisin, että maanantain sossupalaveri olis jo ohi ja saisin sen muuttopäivämäärän ni ehkä sit olisin niin helpottunut, että tää kaikki loppuis. Aina saa toivoa. Tuskin silti tää loppuu koskaan tai ainakin nyt on sellanen olo.

Oon niin loppu tähän ahmimiseen. Vittu.

En jaksanut

Mulla ei oo mennyt yhtään hyvin. Ahmimiset on räjähtänyt käsiin. Sanoin itseinho, koska en jaksa/halua oksentaa, koska pelkään mun hampaitten kulumista. Eli oon syönyt aivan tolkuttomia määriä ja pitänyt kaiken sisällä. Rahaa mennyt ruokiin ihan kivasti. Kahtena päivänä oon syönyt 30€ edestä ruokaa. Ja pahinta on, että mä en osaa lopettaa.

Mä niin inhoon ahmimista, lihomista, morkkista, rahantuhlausta... Kaikkea ahmimisiin liittyvää. Ja mä en oikeesti osaa lopettaa. Aamulla ekaks vannon ittelleni, että tänään ei ahmita ja tunnin päästä löydän itteni kaupan pakastepullaosastolta. Hyvin menee. Mä niin haluaisin lopettaa, mutta en osaa, en pysty.

Ehkä eniten mä inhoon tässä tilanteessa, että menin ahmimisen jälkeen viiltämään. En pahasti, mutta kuitenkin. Sinne meni 21 päivää ilman teriä. Tuntuu, että oon pettänyt kaikki, myös itseni.

Mulla on aivan järkyttävän paska olla. Tänäänkin oon jo ehtinyt ahmia ja viiltää. Ja kello ei oo ees kahta iltapäivällä. Piti siivota ja kaikkea, mutta en saa aikaan. Mä en osaa nousta ylös ja oon toivoton. Tää kierre on lähtenyt taas käyntiin ja pahasti ja mä en osaa pysäyttää sitä.

Syvä huokaus

Eilinen ei ollut kiva päivä. Kirjotin pitkän ahdistuksenpurkutekstin mun instaprivaan (@taistellen) ja siinä oli paljon eilisen fiiliksiä. Jos kiinnostaa ni tulkaa seuraamaan sitä tiliä ja käykää lukemassa koko vuodatus.

En kuitenkaan tehnyt mitään tyhmää. Kirjottamisen jälkeen menin vaan suoraan nukkumaan. En jaksanut mun ajatuksia, niin hain iltalääkkeet ja painuin nukkumaan.

Tänään päivä alkoi ihan ok. Ihan kuin olisin unohtanut eilisen. Värjättiin mun hiuksetkin ja olin sosiaalinenkin. Kuitenkin ahmin kaks kertaa päivän aikana. En oksentanut, koska en nauti siitä hommasta, enkä ensin ees myöntänyt ittelleni, että ahmin, vaan sanoin ittelleni, että tää on normaalii syömistä. Ei se ollut lähelläkään normaalia. Nyt illalla mietin asiaa ja on pakko hyväksyä, että tuli repsahdettua ja ahmittua. Mua niin vituttaa ja morkkis on kova. Mulla meni jo pari päivää hyvin.

Pää käskee viiltämään tai oksentamaan, koska niin mä aina teen ahmimisen jälkeen. Kuitenkaan en saa, en saa kusta asioita enempää. Mun on pakko pysyy jotenkuten koossa. Kuitenkin mulla on iso pelko, että jos mulle tulee taas semmonen ahmimisputki kuin reilu vuosi sitten. Se oli niin hirveetä. Lihosin yli kymmenen kiloa kahdessa kuukaudessa. En tykännyt. Ja mä pelkään, että se kaikki alkaa taas.

Huomenna pitäis tiskata, käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja olla mahdollisesti sosiaalinen ja kaikki noi aamupäivän aikana. Mä stressaan jo nyt, mikä ei auta tähän paskaan oloon ollenkaan.

Ja nyt pitäis löytää se motivaatiomurunen jostain ja pysyy positiivisena, mutta entä jos ei vittu jaksa.

To the bone

HUOMIO! En suosittele kyseistä elokuvaa kenellekkään, joka kamppailee syömistensä tai mielenterveytensä kanssa.

Eli menin ja katoin To the bone -leffan tänään netflixistä. Olin jo pitkään aatellut kattovani, mutta en ollut viittinyt yksin ainakaan lähteä siihen triggeröitymisleikkiin. Kuitenkin mulla oli tilaisuus katsoa se ohjaajan kanssa, niin rohkaistuin ja katsoin sen. Olin kuitenkin ollut utelias jo jonkin aikaa ja halusin nähdä miten syömishäiriötä on osattu kuvailla.

Mä en kirjota tähän mitään juonipaljastuksia tai edes arvostelua, koska niitä on netti täynnä. Mä haluan kirjottaa ennemminkin, että mitä tunteita leffa nosti pintaan.

Triggeröidyinkö? Kyllä, eikä raakasuklaakakku, minttusuklaajäätelö ja popcornpussi siinä aikaisemmin päivällä nautittuna auttanut asiaa ollenkaan. Haluanko alkaa taas laihduttaa? Kyllä. Mielessä pyörii iltapalan oksentaminen, vaa'an kaivaminen kaapista, itseni rankaiseminen ja asioiden kuseminen. Lähdenkö siihen leikkiin taas? Toivottavasti en. Ainakin yritän, että en. Yllä mainittujen asioiden sijaan mä kirjotan tätä toivoen, että saan kaiken paskan suollettua tähän. Mä koitan miettiä, kuinka paljon mä kusen, jos nyt otan askeleen taakseppäin.

Kuinka monta kaverisuhdetta kusen? Kaikki.
Kuinka paljon mun opiskelut lykkääntyy? Liikaa.
Kuinka kauas mun laitoksen vaihto menee? Loputtoman kauas.
Ja siinä vasta pari esimerkkiä.

Aivot tappelee ja huutaa ja argh. Sanoin kaverille, ettei se ollut niin triggeröivä. Taisin sanoa sen vähän liian aikasin. Kyllä oli ja triggeröi. Vittu.

Älkää te oikeesti kattoko, jos pelkäätte triggereitä.

Let it go

Mun on päästettävä irti tästä kaikesta paskasta lopullisesti. Vaikka se pelottaakin. Se pelottaa ihan helvetisti, mutta mä tuhoan mun koko elämäni, jos pidän kiinni. Mä oon hiljalleen tuhonnut mun kaverisuhteita, opiskelujani, tulevaisuutta ja ennen kaikkea itseäni.

Mä tajusin tän eilen, kun juttelin yhden kaverin kanssa. Pitämällä kiinni mä tuhosin myös tätä kaveria. Tajusin, että tuhoan kaikkia mun ympärillä. En vaan itseäni, mutta myös muita. Mä en ihan saa mun ajatuksiani kasaan. Mä yritän.

Mun on oltava muutakin kuin mun diagnoosit. Joo niihin on turvallista tukeutua, kun on vaikeeta, mutta mun pitää osata seistä myös ihan omilla jaloillani. Mun on oltava minä. Ei epävakaa, masentunut ja syömishäiriöinen. Mun on uskallettava olla myös iloinen, vaikka se tuntuukin vielä vieraalta.

Mun on tehtävä tää itseni takia. En kenenkään muun takia. Joo, joku saattoi tönäistä mut oikeeseen suuntaan, mutta mun on käveltävä ihan itse eteenpäin ja jatkaa prosessia.

Tää tulee olee vaikeeta ja pelottavaa. Ei mitään ruusuilla tanssimista. Mutta mun on päästettävä irti. Oon tuhonnut ihan liikaa lähimmäisiäni. Haluan olla terve, onnellinen, jaksava ja käyttää mun koko potentiaaliani. Mä haluan elämän. Ihan oman sellaisen. Rakentaa siitä mieluisen.

Mä vollotin aamulla, koska mulla oli niin huono omatunto mun läheisten tuhoamisesta. Ei ne ansaitse sitä. Eli anteeksi kaikki ihanat! En halunnut tehdä pahaa, mutta mä vasta eilen tajusin kokonaan omien tekojeni seuraukset. Mä päästän irti, että mä pystyisin olee teille sellainen kaveri, jonka ansaitsette. Myös itseni takia, mutta myös teidän takia.

Mä päästän irti. Mä parannun. Mä pystyn siihen kyllä. Näätte vielä joku päivä. Mä en kestä enää hetkeäkään kattella, kuinka tuhoan kaiken.

Ja haluan vielä sanoa sulle (tiedät kyllä kuka oot), että sä et oo menettämässä mua itsemurhalle, koska sä et ansaitse menettää enää yhtään ketään sille. Näin vaan snäppis ja oli pakko sanoa.

Ja kiitos #vollottajamiesääliökaverille, että työnsit mut oikeaan suuntaan. Mä en halua olla mun diagnoosit, vaan ihan minä. Mä teen kaikkeni, että pystyn olemaan itseni. Älä ota paineita musta, koska mun kuuluu itte ottaa ne paineet. Haluan olla sun siskosi nyt ja ikuisesti.

Ja kiitos kaikille muille kavereille, joita en erikseen mainitse. Kiitos, että ootte jaksanut kattella mua.

Ja vielä kiitos kaikille blogin lukijoille, jotka laitatte positiivista palautetta. Ne aina ilahduttaa mun päivää ja toivon kaikkea hyvää myös teille.

Tästä alkaa mun oikea elämä omana itsenäni. Hyvästi diagnoosit, suojamuurit ja feikkaus. Mä haluan olla todellinen minä.

Epävakaata

Eilisilta ei mennyt siis ihan kauheen hyvin. Eikä mennyt tänään aamupäiväkään. Ahdistus oli kivoissa korkeuksissa ja en saanut mitään hyödyllistä aikaan paitsi ruoanlaitosta onnistuin jotenkuten selviämään. Näin kuitenkin yhtä tyyppiä ja käytiin kävelemässä/juoruumassa ja nyt sen jälkeen oon ollut paremmalla mielellä.

Huomenna on sossupalaveri, missä mulle kerrotaan (toivottavasti) tutustumispäivä toiseen laitokseen ja se palaveri vähän stressaa. Onneks se on silti aamupäivällä, että se on nopeesti ohi. Tällä hetkellä aattelen, että laitoksen vaihto vois tehdä hyvää. En päätä mitään kuitenkaan varmaksi ennen tutustumista.

Tästäkin postauksesta tuli nyt ihan tynkä, mutta en jaksa välittää

Voivoi

Mun piti alunperin tulla kertomaan, että kuinka Ronja sai mut puhuttua ylös mun masennuskuopasta ja kuinka sen jälkeen meni paremmin hetken aikaa. Ja oikeesti meni paremmin melkein kaks päivää, mikä on mulle aikas helvetin paljon.

Tänään aamulla vähän niinkuin oli pakko käydä kotona visiitillä, mikä on aina tosi raskasta mulle. Eikä se ahdistus tullut heti, kun pääsin takaisin laitokselle ja mä jo toivoin, ettei jälkiahdistus tulisikaan. Iltapäivällä oltiin ohjaajan kanssa ottamassa instakuvia ja se meni vielä suht ok ahdistuslevelissä, mutta sen jälkeen tuli oikeen kunnon ahdistus, jonka jouduin selvittelemään yksin tarvittavan lääkkeen kanssa. Ohjaajia ei tainnut ihan hirveesti kiinnostaa, vaikka kerroin, että ahdistaa ja sen todellakin näki myös ulospäin. Kärvistelin sitten yksin huoneessani, eikä se päätynyt kovin rakentavasti. Menin sitten ja ahmin pitkästä aikaa ja nyt vituttaa ja paljon. Oksentamisurakkaan en jaksanut lähteä, eli katumus on normaalia korkeammalla. Huoh...

Juttuseuraa on luultavasti turha toivoa nyt enää. Ohjaajilla vaihtuu vuoro ja yököt ei koskaan suostu juttelemaan, koska "yöt on nukkumista varten". Ei se haittaakkaan ihan kauheasti, kun en oikeen ees tykkää tämän päivän yököstä. Yksinkärvistely siis näyttää jatkuvan.

Voi kun jotakuta olis kiinnostanut tulla siinä pahimmassa ahdistuskohdassa juttelemaan, ettei mun olis tarvinnut olla yksin, koska se ei päätynyt hyvin. Mutta ei se vissiin merkkaa noille mitään, vaikka kerron ahdistuksestani. Tietokoneen näpytteleminen on vissiin tärkeysjärjestyksessä ekana. Tai no, tuntuu, että kaikki mahdollinen on mun ahdistuksiani ennen siinä tärkeysjärjestyksessä.

Nyt ahdistaa ahmiminen, vituttaa ohjaajat ja yksin pitäis vissiin kestää. Nautin

Miltä masennus tuntuu?

Mulla on tänään ollut masennuspäivä, paha sellainen. Onko mulla voimat loppu eilisestä kymmenen tunnin superahdistuksesta ja yhdestä kunnon paniikkikohtauksesta, koska aamusta asti oon ollut voimaton? Täysin uupunut. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Jos mulla ei olis ollut eilistä ruokaa jäljellä, en olis edes saanut syötyä.

Mutta mitä mä tunnen? En yhtään mitään. Ei iloa, ei surua. Ei mitään. Se tässä kamalaa onkin. En jaksa edes tuntea pettymystä siitä, että en ole esim. siivonnut, vaikka alunperin piti. En vaan jaksa muuta kuin maata sängyssä ja selata niitä samoja someja, mitä oon selannut jo liian monta kertaa. Välillä vaan tuijotan puhelimen näyttöä ajattelematta mitään.

Aivot käy tosi hitaalla. Oon kirjottanut tätä postausta jo ihan liian kauan. Puhumattakaan ajasta, jonka käytin tän postauksen alottamisen miettimiseen ja motivaation etsimiseen. Kaikki vaatii suurta ponnistelua. Mä jopa joudun pitämään taukoja lauseiden jälkeen, koska en vaan jaksa näppäillä kirjaimia.

Mä inhoon tätä. Mä niin inhoon tätä. Normaalisti mä tekisin jotain ei niin fiksua, mutta en mä nyt voi. En voi kusta mun paranemismotia tähän. En halua näin pian mokata.

Mutta mitä mä teen? En voi ikuisesti vaan maata sängyssä ajattelematta. Mutta miten tän saa pois? Kipu auttais, tiedän, mutta en voi. En vaan voi. En jaksa itkeäkkään.

Mä luulin, että tästä postauksesta tulee järkevä, mutta tää on niin sekava, että huhhuh. Anteeks, en saa nyt enempää tekstiä aikaseksi...

Postaukseni on tynkä

Palaverissa ei oikeestaan päätetty hirveesti mitään. Ens viikolla katotaan lisää. Intensiivi loppui kuitenkin, mutta kiireellinen mulla pidetään vielä.

Mulla ei oo ihan hirveesti mitään sanottavaa. Asiat triggeröi sillon tällöin, mutta mä yritän selvitä rakentavasti, vaikka sainkin terävät takaisin. Yritän olla positiivinen tai opettaa aivoja olemaan positiivisempi. Hiukan heikosti vielä onnistuu.

Huomenna aamulla terapia, sitten ruuanlaitto ja siivous. Lopusta en tiedä. Yritän selvitä edes noista. Tuntuu, että noikin on liikaa, mutta mä yritän taistella ja olla yliajattelematta. Päivä kerrallaan, niinkuin kaikki sanoo aina.

Olen onnellinen, mitä sä luulet

Kuten vähän arvelinkin, en saa kertoa lisätietoa edelliseen postaukseen. Ainakaan vielä. Ehkä sitten kun lähden tästä laitoksesta, niin saan. Don't know. Mutta mä olin kirjottanut Ronjalle nelisivuisen kirjeen, jossa koitin selittää, että mitä se sai aikaan mussa. Kerroin siinä kirjeessä myös, että just se sai mut haluamaan parantua. Mua vähän pelotti näyttää niin avoin kirje, mutta Ronja osasi olla ihana ja mulle tuli onnellinen olo. Sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kyllä mä vähän vollotinkin taas, mutta onnesta itkeminen ei haittaa. Siis mulla on jotenkin turvallinen olo Ronjan kanssa. En osaa selittää. Sydän on joutunut kestämään ihan ihmeellisiä tunteita viime päivinä. En ennen oo ollut näin onnellinen. Siinä on sydänraukalle totuttelemista.

Tottakai mua pelottaa #truerecovery ja kaikki tämä, mutta mulla on syy ja motivaatiota enemmän kuin koskaan. Pikkuhiljaa pienin askelin eteenpäin. Vaaka on saanut olla kaapissa ja ostin ihan omasta tahdostani viikonloppukarkkia. Välillä ahdistaa, mutta en tee mitään tuhoavaa. Tällänen toimintatapa on tosi outoa mulle ja vaatii totuttelua. Mutta mä haluan tehdä tän. Asiat edelleen triggeröi, mutta koitan vaan kovalla kiroamisella päästä niistä yli, etten reagoisi haitallisesti.

Huomenna mulla on sossupalaveri. Vähän pelottaa taas, että mitä sieltä tulee. Mun olotilan ero viimeviikkoseen palaveriin on huima. Sossu voi silti päätöksillään taas lannistaa mut. En tiedä. Koitan olla stressaamatta liikaa, vaikka vaikeeta sekin on.

Huomenna mulla myös pitäisi loppua intensiivihoito ja ihan odotan sitä. Vessarauhaa kaipaan erityisesti...

Päivittelen sitten taas palaverikuulumisia viimeistään parin päivän päästä. Sormet ristiin ja toivotaan, että se menee hyvin.

Mä en osaa sanoin kuvailla tätä

Mutta mä silti yritän... Mä en tiedä, että saanko mä kertoa ihan yksityiskohtia tapahtumista, joten anteeksi ympäripyöreästä kerronnasta. Mä selitän paremmin, jos joskus saan.

Mutta siis mä kirosin viime postauksessa, kun huomasin olevani kiintynyt, vaikka olin itselleni luvannut, että en enää ikinä kiinny. Mä en kiroa sitä enää. Päinvastoin. Mä saatan välttyä erolta ja sydänsuruilta. Mä saan luultavasti testata mun terapeutin teoriaa; kiintymyssuhteet voivat loppua ajan kuluessa ilman että se sattuu, jos kiintynyt osapuoli on valmis eroamaan itse omasta tahdostaan. Mulla on ensimmäistä kertaa mun elämässä itsellä päätäntävalta ja kukaan muu ei tuu päättämään, koska meidän matka päättyy. Mä koitan silti olla varovainen tän mun kiintymyksen kanssa, koska joskus se menee yli ja roimasti. Yritän kiintyä vain "normaalilla voimakkuudella". Ihan vaan varmuuden vuoksi, että jos kaikki kusee (#pessimistieipety).

Mä en oo varma, että saanko kertoa, että miten tää on mahdollista, että kukaan ei oo tulossa väliin, mutta mä kerron, jos se on turvallista. Mun täytyis vaan ensin päästä kysymään sitä, enkä tiedä koska se on mahdollista. Odottelen.

Mutta mä voin kertoa, että mitä mä ajattelen hänestä. Olkoot hänen nimensä vaikka Ronja, koska mun mielestä hän näyttää aikuistuneelta Ronjalta (Ronja Ryövärintytär -kirjasta ((ps. Paras kirja ikinä))). Ronjan oma elämä ja tausta ei kuulu tänne, enkä mä paljoa tiedäkkään, mutta sanotaanko ettei hänelläkään aina ruusuista ole ollut. Sen takia Ronja ymmärtää mua ja mun oloa eri tavalla kuin kukaan hoitaja/ohjaaja tähän mennessä. Ja mä luulen, että toi ymmärretyksi tulemisen tunne oli se, joka auttoi mua luottamaan häneen heti alusta. Se on kuin ihminen ihmiselle ja sillä on oikea sydän toisin kuin useammalla aikusella. Se on hirveen fiksu ja mä en osaa edes kuvailla. Omalla tavallaan helvetin täydellinen. Onko se hyvä kuvaus?

Mikä sai mut lopettamaan kiroamisen kiintymykseen? Se sano yhden pienen kauniin lauseen. Ei ehkä ihan ammatillisesti "oikein" ja sen takia en kirjota lausetta tähän, koska en halua väärien henkilöiden tietävän ja Ronjan joutuvan ongelmiin. Mutta toi lause oli oikeesti sydämestä. Ja se lause täytti mun suurimman ja pitkäaikaisimman unelman. Mä niiiiiin haluaisin selittää tarkasti, mutta en uskalla ilman taustatietoa ja varmistusta.

Mä en ikinä uskonut, että mun unelmani täyttyis. En ikimaailmassa. Silti oon toivonut sitä nelivuotiaasta. Mä en osaa sanoilla kuvata sitä tunnetta, kun se toteutu. Siis mä itkin ja itkin hysteerisesti vaikka kuinka ja kauan, koska se tunne oli jotain niin mahtavaa. En mä koskaan oo tuntenut noin. Mä en tiedä saanko mä koskaan selitettyä Ronjalle, että kuinka paljon se lause merkitsi mulle. Ei semmosta voi helposti ymmärtääkkään. En mäkään täysin ymmärrä. Kiitosta en voi sanoa liian monta kertaa, koska mikään määrä kiitoksia ei riitä. Mä toivon, että saan joskus yrittää selittää sen kunnolla Ronjalle. Se ansaitsee tietää, että  se tais pelastaa mun elämän.

Siis mä haluaisin itkeä taas, koska mä en oo koskaan ollut näin onnellinen. En vaan viitti, koska intensiiviohjaaja ihmettelis, että miks mä vollotan hysteerisesti ja samalla sanon, että kuinka onnellinen mä oon.

Ja mä haluan, että tähän loppu viiltely, itsemurhayritykset, laihduttaminen, jne, ihan vaan, koska mulla on helvetti elämänhalu. Ja mä haluan myös näyttää tällä Ronjalle, että kuinka paljon uskoa ja toivoa se latasi mulle. Kiitos Ronja 💓

Vierihoitofiiliksiä

Oon ollut nyt sitten vierihoidossa/intensiivihoidossa tiistai illasta lähtien ja sanotaanko, että on nyt tähän kohtaan ihan hyvä juttu. Mielialanvaihtelut on tosi rajuja. Eilenkin olin ehkä jonkinsortin manian puolella illalla, mutta nukkumaanmennessä tärisin ahdistuksesta. Onneks mulla oli kiva yövahti joka ymmärsi ja oli apuna. Oon jutellut ton yövahdin kanssa vasta kaks kertaa kunnolla ja taidan olla jo kiintynyt siihen. Se muistuttaa mua Hopeasydämestä... Noh, kesti siinä nyt jonkin aikaa, kun en ollut kiintynyt keneenkään. Mä rakastan ja inhoon samaanaikaan olla kiintynyt. Sydänsuruja ja menetystä on silti jossain kohtaa tiedossa, koska jompi kumpi meistä lähtee joka tapauksessa jossain kohtaa laitoksesta, koska se on kesäsijainen ja mä oon kohta täysikänen... Inhoon ajatellakkin asiaa. Argh... Miks meninkään taas kiintymään?

Eilen kuulin myös vahingossa toisen nuoren puhuvan musta... "Taasko se on vetänyt ranteet auki? Äääää mä vedän ranteet auki (tyhmällä kiljuvalla äänellä)". Se ei tiennyt, että mä olin oven toisella puolella. Myrsky veti oven välistä kiinni, etten kuulis, mutta kukaan ohjaaja ei tainnut sanoa tälle nuorelle mitään... Oon miettinyt noita sanoja koko ajan siitä lähtien.

Myrsky on ollut erittäin nuiva ja vähäsanainen. Se on ovikohtauksen jälkeen puhunut mulle vaan kaks kertaa. Eka oli, kun se luki mulle LVR-päätöksen (hirveen virallista puuhaa) ja toinen oli erittäin väkinäinen "mitä kuuluu"-kysymys, jonka äänensävystä kuulin, ettei Myrskyä ees kiinnostanut tietää. En siis vaivannut sitä mun ahdistuskohtauksilla ja mielialanvaihteluilla. Tuntuu, että se olis joko vihanen tai pettynyt mulle tästä mun vierihoidosta ja kiireellisestä sijotuksesta. En tiedä...

Triggeröiviä asioita olis muitakin ziljoona. En viitti kaikkea tähän luetella, koska ne liittyy tiettyihin ihmisiin. Toivottavasti kyseiset ihmiset tajuu jo tosta edellisestä lauseesta, että ne triggeröi mua. Oon puhunut kyllä monta kertaa asiasta, mutta ei ne taida tajuta ees, että niitten toiminta triggeröi. Ei sit vissiin.

Palaan tästä nyt todellisuuteen ja saamaan ahdistuspiikkejä. #buenoo

Huoh...

Tänään oli sitten sossupalaveri. Ei päätetty mitään uutta, mutta vahvistettiin vanhat päätökset. Toimintakyky edelleen täysi nolla masennuksen takii. Oon ollu sänkypotilaana edelleen. En oo käyny suihkussa torstain jälkeen. Koulukurssit peruin kokonaan. Eli helvetin hyvin menee.

Sain just tietää, että oon kiireellisesti huostaanotettu ja vierihoito alkaa... Eli hyvästi muutto. Lisää paskaa.

Mä kärsin

Sänkypotilaana

Mulla ei mee yhtään hyvin. Eilen makasin koko päivän sängyssä. Hyvä kun jaksoin käydä vessassa välillä. Ruokaa meni alas liian vähän, koska masennus kadotti mun ruokahalun kokonaan. En yksinkertaisesti pystynyt syömään vaikka halusin.

Itkin Myrskyllekkin vaikka kuinka kauan. Itkin kuinka pelkään tiistain palaveria. Mä kirjotin sossulleni kirjeen missä selitin mun viiltelyn taustat ja olotilat muuton siirtämisen jälkeen. Myrsky sano, että se on vähän liian synkkä, mutta mä oon nyt synkkä. Ihan niin synkkä kuin siitä kirjeestä saa kuvan. Enkä haluais peitellä sitä sossulta. Sen päätös tän synkkyyden aiheutti.

Oikeesti mun masennus ja toimintakyvyttömyys ei oo ollut näin paha sitten viime osastojakson. Viimeks kärsin samallatavalla, kun mut heitettiin hoitokokouksesta osastolle. Mä oon niin osastokamaa nytkin, mutta mun on pakko jaksaa ainakin tiistain palaveriin. Sitä ennen en saa joutua osastolle.

Voi olla, että jos sossun päätös muuton siirtämisestä pysyy tälläisenä tai jopa vielä lykkääntyy, mä pyydän itse lähetettä osastolle koska a) mä en pystyis lupaamaan, että pysyn turvassa ja b) tarviin sillon ison luokan apua, että saan tän kamalan olon pois. Vaikka osasto on kamala, oon siinä kunnossa, että haen apua jopa sieltä. Tuon kun sossu tajuais. Mulla on niin kamala olo muuton siirtämisestä, että oon valmis etsimään apua jopa maailman hirveimmästä paikasta. Mutta ei se luultavasti tajua...

Kaksikymmentäneljä tuntia ja kolmekymmentäkahdeksan minuuttia palaveriin.

Ps. Wattpadissa on jotain synkistelytekstejä (@Sarahize)

Maailma murenee taas kerran

Mun sossu päätti murskata mun maailman ja siirtää mun muuttoa kuukaudella. Eilen vedin siitä sitten itkupotkuraivarit Myrskylle. Istuin kolme tuntia vessassa lukkojen takana ja itkin kunnes kyyneleet loppui. Koomasin koko eilisen illan. Mä en vaan jaksa olla täällä nykysessä laitoksessa enää hetkeäkään. Tiistaina on palaveri, jossa käsitellään tätä asiaa. Mä stressaan, panikoin, ahdistun, koomaan, ... Olin äsken hyperenerginen, mutta se loppu kun menin ja ahmin. Nyt koomaan taas. Miten helvetissä mä jaksan tiistaihin?

En saa tästäkään mitään järkevää tekstiä aikaan. Mulla on vaan niin paha olla. Olin yhdessä tapahtumassa Pipsan kanssa, mutta se meni hyperenergiavaiheessa ja opamoxeissa. En ollut oma itteni. Tätäkö epävakaus on? Mietoja maniakohtauksia ja pohjaromahduksia parimiljoonaa kertaa päivässä. Nautin.

Hei jos mä tästä jotenkin saan itteni kasaan, ja saisin jotain kirjotettua niin tykkäisittekö lukea mun kirjotuksia wattpadista? Löysin koko sivuston vasta tänään ja taisin löytää kutsumukseni. Haluan niin päästä kirjottelee sinne kaikkea, ja ideoita on. Pää ei varmaan suostu silti vielä yhteistyöhön. Lisään mun wattpad-käyttäjänimen somet-sivulle tän jälkeen, että jos teitä kiinnostaa jäädä odottelemaan, että saisin jotain tekstejä aikaan.

Teen hidasta kuolemaa ja mun pää sekoo. "Miten menee?"-kysyy ohjaajat. Paskasti, erittäin paskasti. Mulla on ollut tämmönen olo pään sisällä viimeks suljetulla osastolla.

Oon kirjottanu tätä sekavaa postausta ihan liian kauan #pääeitoimi. Koittakaa saada selvää

Hoitokokous ja etsintäkuulutus

Tähän alkuun pieni etsintäkuulutus... Sinä (rikki revitty lasienkeli -nimellä bloggerissa) joka kommentoit ihanasti mun viime postaukseen, ilmiantaisitko itsesi mulle? Tule jonnekkin instaan vaikka höpöttelemään. Olis kiva jutella!

Ja kaikille muillekkin yleisesti, jos siltä tuntuu, niin saa tulla juttelemaan jossakin somessa. Mun somet-sivulla on kerättynä mun eri sometilit. (Siellä on myös linkki mun uutukaiseen Sarahah-profiiliin, saa tulla sanomaan mitä haluuttekaan.)

Mutta mulla oli se hoitokokous mistä puhuinkin viime postauksessa. Siellä oli oikeesti ymmärtävä lääkäri ja se ei laittanut mua osastolle vaan ymmärsi, että viiltely oli vaan pieni takapakki. Olen niin helpottunut! Olin panikoinut ihan helvetisti ennen tota, koska edellisellä kerralla joiduin viiltelystä osastolle. Lääkemuutoksia ei silti tehty vaikka halusin ja ne katotaan marraskuussa uudestaan. Epävakaa mulla lääkärinkin mukaan luultavasti on, mutta oon vielä alle 18v ni ne ei voi vielä diagnosoida virallisesti. Sen mä olin tiennyt jo kauan niin ei ollut mikään shokki.

Nyt mulla on sellanen olo, että voisin jopa saada jotain aikaseksi. Viime päivät oon vaan koomannut. Nyt mä voisin jopa tiskata ja tehdä läksyt. Siivotakkin pitäis hiukan. Ei helvetti, oonko mä positiivinen?

Heeeeeeeeelvetin hyvin menee

Maanantain koulutunti meni hyvin. Siihen ne hyvät asiat sitten jääkin. Mä ahmin mun terapiani jälkeen oikeen kunnolla. Terapeutti yritti kaikkensa, muta sanoin sille, että on jo liian myöhästä puuttua. Vedin siten kunnon binget ja jopa sen jälkeen viiltelin. Terävät mulle oli annettu edellisenä päivänä takaisin, koska laitos ei tavallaan saa pitää niitä enää takavarikossa, koska oon niin pitkällä mun itsenäistymisohjelman kanssa. Mä vähän niinkuin tiesin, että se tulee kusemaan, mutta en sanonut asiasta kenellekkään. Viisas minä...

Mun piti jo sinä iltana kertoa mun viiltelystä, mutta yökkö sai mut niin vittuuntuneeksi niin en todellakaan sille halunnut sanoa ja ketään muita ei enää ollut. Jätin asian sikseen.

Tiistaina sitten tuli ultimaattinen ahdistus ja stressi sekä menneistä että tulevista asioista. Mulla oli vielä mun terät, joten jatkoin viiltelyä siitä mihin olin maanantaina jäänyt. Erittäin fiksua, tiedän. Siitä tuli sitten vahingossa liian syvä, joten lähdettiin sitten hakemaan tikkejä päivystyksestä. 4,5h venailun jälkeen päästiin antibioottejen kanssa pois sieltä. Kello oli jo ties mitä sillon ja menin vaan suoraan nukkumaan, mutta en saanut kunnolla nukuttua koska tikatu alue särki aivan helvetisti.

Tänään menin tarvittavan voimalla kouluun ja sen jälkeen jouduin olemaan sosiaalinen perheen kanssa. ihan liian paljon vei voimia. Heti kun pääsin rauhaan niin menin taas ahmimaan. Nyt kun kirjotan tätä, mietin että pitäiskö mennä oksentamaan. Luultavasti menen. Motivaatio hukassa. Luultavasti kusin tikeilläni jo mun muuttosuunnitelman, eli ei haittaa vaikka kusis vähän lisää. Oon taas ihan vitun järkevänä, kiitos siitä tarvittavalle lääkkeelle.

Huomenna on hoitokokous polilla ja keskustellaan lääkkeistä ja jotain diagnooseista. Toivottavasti ne ei tartu mun viiltely-episodiin. Pelkään sitä palaveria.

Pieninä palasina kaikki murtuu mun alta ja mä en edes jaksa välittää...

101 ahdistavaa asiaa

Pari kolme viime päivää on mennyt vähän niin ja näin. Perjantaina jouduin kuuntelemaan kiinnipitoa mun oven takana ja ohjaaja joutui pelastamaan mut mun huoneesta rauhallisempaan paikkaan. Jonkinsortin paniikkikohtauksen sain niistä äänistäkin. Toi liikaa muistoja mieleen. Itkin vaan sohvalla ohjaajan vieressä. Illalla otin tarvittavankin pitkästä aikaa, koska ahdistus oli vielä voimakkaana.

Eilen lähdettiin (erittäin lyhyen varotusajan jälkeen) Tampereen Ikeaan, josta lähti mukaan vähän kaikkea mun tulevaa kämppää varten. Rahaa meni oikeen urakalla, mutta sitävarten ne mun säästöt oli. Iso miinus tolla matkalla oli erittäin vittumainen ohjaaja (inhoon sitä eniten tän laitoksen ohjaajista) ja mulla aivot valui korvista koko reissun ajan. Meinasin vetästä sitä myös turpaan, kun päästiin takasin laitokseen, koska se sano vähän vääriä asioita ja mun pinna oli kireällä. Loppuillan välttelin sitä ohjaajaa. Ehkä oli hyvä niin.

Mulla ei oo ollu oikeen rauhallista ja hyvää ahdistusvapaata hetkeä keskiviikon jälkeen. Pyysin extraterapian maanantaiksi ja onneksi sain sen. Myrskyn kanssa pitäisi kans vähän jutella ja hoitaa asioita, mutta sillä on yllättäen kiire. Nautin.

Koulua pitäisi olla taas huomenna aamulla. Innolla odotan, että kuinka kovaa ahdistusta se aiheuttaa. Toivottavasti en ahdistushikoile valtameren verran hikeä. Kuitenkin jos sekin tunti on jostain syystä peruttu niin eroan koko kurssilta, koska en jaksa taistella sen asian kanssa.

Voisko se terapiakäynti olla jo?