Asiaa liikunnasta

Tähän alkuun nopeet kuulumiset ennen kun siirryn varsinaiseen asiaani. Mulla on tämä viikko mennyt ihan hyvin. Kerran mä ahmin, mutta se oli vaan omaa huolimattomuuttani, koska olin valmistanut liian vähän päivällistä (arviointivirhe) ja mulla oli tosi kova nälkä, mikä sitten johti pieneen ahmimiseen, mutta ehkä se oli ihan ok, koska mulla oikeesti oli nälkä ja mä tarvitsin ruokaa. Tavaroita oon vienyt jo uuteen laitokseen kaks kertaa ja oon jo järjestellytkin niitä siellä. Lauantaina viedään vielä mun huonekalut ja lisää tavaraa ja sunnuntaina aamupäivällä se virallinen muutto. Vähän jännittää, mutta enemmän mä vaan odotan. Odotan uutta alkua.

Mutta sitten mun viralliseen asiaan. Jotkut tietääkin jo sen, että mä oon ennen ollut tosi urheilullinen. Oon ihan pienestä taaperosta asti harrastanut yleisurheilua ja jalkapalloa, mutta ne lajit mä lopetin parisen vuotta sitten loukkaantumisien ja muiden ongelmien takia. Lopettamisen jälkeen mä jatkoin vielä juoksemista ja maastopyöräilyä, koska niistä mä tykkäsin. Mä olin tosi hyvässä kunnossa ja jaksoin juosta kevyesti kymmenen kilometrin lenkkejä. Ja mikä parasta, mä nautin siitä.

Mun syömishäiriö kuitenkin pisti mun lenkkeilylle stopin, koska sain liikuntakiellon veriarvojen ollessa huonoimmillaan. Sitä liikuntakieltoa kesti monta kuukautta, minkä jälkeen mä en ole pystynyt juoksemaan/pyöräilemään melkein ollenkaan, koska mun kuntoni romahti. Pari kertaa oon yrittänyt taas alottaa juoksemisen, mutta se on jäänyt aina pariin lenkkiin. Viimeksi yritin joskus tämän vuoden alussa, mutta en tykännyt tämän nykysen laitoksen ympäristöstä lenkkimaastona (kaupunkia) niin ei siinä ollut mitään nautittavaa. Maisemat ja rauha on mulle tärkeitä lenkkeilyssä.

Syömishäiriö on myös monen vuoden ajan jo varjostanut mun liikuntaa ja käskenyt tuijottaa vaan vaakaan eikä suoritustuloksiin. Liikuntakieltomasennuksen lisäksi laihdutusajatukset teki liikunnan uudelleenalottamisesta helvettiä.

Mä oon miettinyt, että mun muuttoni jälkeen yrittäisin taas alkaa juoksemaan ja ehkä pyöräilemään. Uuden laitoksen lähellä on täydelliset lenkkimaastot, koska se on kauempana kaupungista. On mulla sirkustreenejä, mutta ne on niin erilaista liikuntaa ja aika harvoin treenejä. Oon huomannut, että en yleensä jaksa sirkustellakkaan kovin kauaa, koska kunto loppuu. Senkin takia haluaisin alkaa liikkumaan enemmän. Mä haluan myös löytää sen liikunnan ilon, mikä mulla on ollut kauan poissa.

Mä tiedän, että liikunnan lisääminen vaatii vähän eri asioita ja ajattelin kirjottaa tähän ittelleni jonkinlaiset ohjeet.
1. Ensinnäkin, vaakakielto. En halua käydä vaa'alla, en nyt sanoisi, että ollenkaan, mutta haluan käydä erittäin harvoin ja vähentää sitä ramppaamista.
2. Painon sijaan keskityn tuloksiin. Kuinka kauan jaksan juosta, kuinka nopeasti jaksan juosta, jaksanko paremmin sirkuksessa, jne...
3. Kuuntelen kroppaani. Jos joku paikka sattuu, niin sillon ei väkisin tarvi mennä lenkille. Lepopäiviä saa ja kuuluu pitää.
4. Yritän pitää kiinni juoksuohjelmastani, mutta välistä jäänyt lenkki ei saa olla maailmanloppu. Mulla on joku sovellus, missä on juoksuohjelma, jonka tavotteena on 5km lenkki joskus hamassa tulevaisuudessa. Siinä on kolme kertaa viikossa kevyt lenkki. Voi olla, että lisäksi käyn juoksemassa vetoja/intervalleja (urheilijat tietää termit), mutta voi olla, että en. Kolmoskohtaa kunnioittaen.
5. Syön sillon kun on nälkä ja niin paljon, että oon täynnä. Nälkäsignaalit on vielä vähän hakusessa, mutta nyt on hyvä opetella. Herkkupäiviä saa ja kuuluu pitää.

Mä haluan niin jo taas juosta. Mä niin tykkäsin siitä sillon joskus. Tykkään myös siitä omasta rauhasta mikä on, kun tunkee kuulokkeet korviin ja lähtee menemään. Haluaisin jo, että mun muutto olis tehty, että saan alkaa tutustuu uuden laitoksen lähimaastoihin ja lenkkireitteihin.

Mä en taaskaan osaa lopettaa postausta mitenkään järkevästi, koska aivot...

Viikonloppualamäki

Kuten vähän arvelinkin, mä koitin vähentää syömisiä ja vähensinkin aika rajulla kädella. Sitä kesti huimat puol päivää, kunnes vedin kunnon binge-sessiot ja tajusin, ettei laihduttaminen oo enää se mun juttu. Mä en osaa sitä enää. Mä en pysty siihen enää. Tajusin, että ON HELPOMPI SYÖDÄ JA YRITTÄÄ PARANTUA. Joten sen jälkeen oon syönyt kaikki ruuat, enkä oo ahminut. Ahdistusta on ollut ja kerran menin tyhmänä viiltämäänkin, mutta tänään ja eilinen on mennyt jo paremmin ja tsemppi on päällä.

Tänään käytiin Myrskyn kanssa tulevassa laitoksessa tekemässä paperihommia ja sovittiin muutosta. Tavaroita saan lähteä kuljettamaan jo tässä viikolla, mutta itse muutan vasta sunnuntaina, koska kuun eka päivä sopi hyvin papereihin. Keskiviikkona aamupäivällä vien varmaan ensimmäisen tavaralastin ja loput sitten pikkuhiljaa sen jälkeen. Pari huonekaluakin pitäis viedä sinne ja kasata. Ainakin on tekemistä.

Nyt venaan, että alkais sirkustreenit. Eilen olin rengastrapetsitunnilla ja nyt mun polvitaipeet on ihan mustelmilla ni kattoo tuleeko treeneistä tänään mitään. Voi olla, että koitan kuvata jotain sirkustelukuvia instaan.

Mä en osaa lopettaa tätä postausta.

Ylös, alas, ympäri

Mä menin sitten ja ahmin sen akrotunnin jälkeen eli meni tosi putkeen. Juttelin kuitenkin Myrskyn kanssa ja se otti mun pankkikortin noille talteen, etten pääse hakemaan enempää mättöä. Juteltiin myös eilenkin, koska olisin halunnut ahmia, mutta en sitten päässyt kauppaan. Myrsky sai mut puhuttua pois ahmimishaluista ja eilinen oli eka päivä ilman ahmimisia. Jossain välissä sain myönnettyä myös mun viiltelyni sille. Sen kertomisen jälkeen en oo koskenut teriin.

Tänään on toka päivä ilman ahmimisia. Aamupäivällä mulla oli kunnon tsemppi päällä, kun käytiin Myrskyn kanssa lounaalla. Ja sitten leivoin illalla vielä suklaakakkua laitoksella ja söin sitä aika reippaasti. En kuitenkaan ahminut. Morkkis on kuitenkin tän päivän syömisistä ihan kamala ja minä tyhmänä kävin sitten vielä vaa'alla tässä illalla ja järkytyin. Kahden viikon ahmimiset ja tämä päivä ei ollut kiva kohdata vaa'alla. Nyt vähän pelottaa, että meneekö kohta sitten toiseen suuntaan noitten syömisten kanssa. En tiedä. Pää sanoo, että huomisesta alkaa paasto, mutta ei musta varmaan oo siihen. Sen näkee huomenna.

Huomiseksi mulla ei oo mitään suunnitelmia. Vaarana on siis pahat ajatukset, jotka nousee aina tylsyydessä. Innolla odotan. Voisko jo olla maanantai, kun sillon meen sopimaan kaikki tekniset asiat uuteen laitokseen ja pidetään pienimuotoinen palaveri?

Parempaanko?

Tähän alkuun todella positiivinen asia. Mä sain sen espanjankurssin, kiitos opettajan nopean wilmaviestin vastaamisen. Pienestä se kyllä oli kiinni. Nyt mun koulu alkaa sitten neljäs päivä ja en malta odottaa. Saan taas sisältöä päiviin enemmän. Ja mulla on koulumotia vaikka kuinka ja paljon. Otan espanjan lisäksi uskonnon ja kemian verkkokurssin näillä näkymin. Verkkokurssille pitäis vielä ilmottautua, kunhan saan opolle laitettua ensin viestin yhdestä mieltä askarruttavasta kysymyksestä koskien sitä kurssia.

Saatte muuten olla ylpeitä musta. Mä ilmottauduin sekä sirkusryhmään (pariakrobatia) että toiselle ryhmäliikuntatunnille (aerial silks, -ring ja akrobatia). Sirkusryhmä kestää kuukauden (kerta viikossa) ja toiseen ostin kymppikortin, koska se oli tarjouksessa. Tänään lähden akrobatiatunnille sillä kymppikortilla ja sunnuntaina meen elämäni ekalle aerial ring -tunnille. Enempää en ole vielä varannut. Muttasiis minä ja ryhmäliikunta??? Saatte antaa aplodit. Sit toivotaan, etten saa mitään paniikkikohtausta kesken minkään tunnin.

Ja sitten vieläkin lisää positiivisia asioita. Mä en oo ahminut tänään ja mulla on vahva tunne, että en ahmikkaan. Eilen laskin mun loppukuun ruokarahat ja mulla oli enää vaan  20€ jäljellä loppukuun ruokiin. Se herätti. Ja siitä ei ollut edes vähennetty kaikkia mun ahmimisruokia. Oon ahminut ihan järkyttävällä rahasummalla tässä kuussa. Nyt en voi ostaa ihan hirveesti mitään mättöä, koska sitten syön loppukuun pelkkää kaurapuuroa kun muuhun ei oo varaa. Mä niin toivon, että mun ahmiminen jäi nyt sitten tähän. Ainakin hetkeksi.

Mun päivä on ollut ilman ahmimisia hiukan tyhjä. Oon kyllä käynyt kaupassa (hakee soijamaitoa), venytellyt hyvin ja tehnyt ruokaa parille päivälle, mutta paljon on ollut vaan youtubenselailua. Pitäis keksii enemmän järkevää tekemistä. Siks on ihan hyvä, että mulla on noita ryhmäliikuntatunteja ja ajattelin, että alan taas varmaan käymään juoksulenkeillä sen lisäksi sitten kun oon muuttanut, koska tulevan laitoksen lähellä on mukavammat maisemat kuin nyt täällä. Kai siinä sitten on ihan tarpeeksi ohjelmaa kun se koulu alkaisi vielä siihen päälle. Mutta sitten täytyy toivoa, etten ota liikaa stressiä kaikesta ohjelmasta ja ylikuormitu.

Mulla on nyt niin paljon positiivisempi olo kuin mitä on ollut viime viikot. Mä niin toivon, että saan pidettyä tän yllä. Muttajoo nyt meen valmistautumaan akrotunnille.

Muuttoasiaa

Tänään oli sossupalaveri, jossa päätettiin, että pääsen muuttamaan toiseen laitokseen ensi viikon lopulla. Vielä sitä ennen pitää käydä tekemässä paperihommia siellä laitoksella, enkä vielä tiedä koska se on. Se selviää keskiviikkona toivottavasti. Oon ihan tyytyväinen. Olis voinut mennä huonomminkin. Nyt pitää vaan odottaa.

Mä sain aikas ison pettymyksen silti tänään. En ala selittää tätä monimutkaista sotkua teille, koska siitä ei tuu mitään, mutta pääpiirteittään voin sanoa, että koska jätin tämän jakson kesken koulussa, en saa haluamaani kurssia ensi jaksossa ja multa loppuu opiskeluvuodet, jos en saa sitä nyt. Eli kyse on mun kauan haaveilemasta espanjasta. Mun täytyy vissiin odottaa taas vuosi ja senkin jälkeen en ehdi kaikkia kursseja suorittamaan. Älkääkä sanoko mitään "ota yhteyttä opoon/opettajaan/rehtoriin". Kukaan ei voi auttaa mua, koska eri koulut ja blaa blaa niin turvat tukkoon. Mä kyllä yritin ja sain koulusihteeriltä ja rehtorilta kylmän ja vittumaisen "voi voi, mitäs keskeytit" -vastauksen leveän hymyn kera. Itkin sitä sitten koko matkan takasin laitokselle ja laitoksellakin ihan hyvän aikaa, kunnes rauhotuin ja aloin siivoomaan (niinko what, siivoon extempore????).

Mä oon tutkinut paljon minimalismia ja keräsin sitten tänään mun käyttämättömät vaatteet, korut, rasvat, kynsilakat, hajuvedet ja aattelin lahjottaa ne siskolle ja se saa päättää, että mitä se tykkää käyttää ja heittää loput pois. Siivosin mun huoneen myös kaikesta ylimääräsestä turhasta roinasta, kuten random papereista ja kuiteista ja sitä roskiin heitettävää tuli aika paljon. Tarkotuksena on heittää/lahjottaa vielä enemmänkin tavaraa, kunhan raaskin luopua niistä. Esim muutamat kengät mulla on vähän siinä ja siinä. Tää ajatus lähti ihan siitä, että en halua muutossa kuskata hirveesti ylimäärästä ja turhaa tavaraa. Tuntuu vapauttavalta. Huomenna siivoon vielä lisää, jos ehdin kaikelta pakolliselta sähläämiseltä (hammaslääkäri, terapia, yks ryhmä...).

Oon myös miettinyt mun hiusten leikkaamista. Ne on huonossa kunnossa ni se tekis vaan hyvää, mutta en tiedä, että raaskinko. Toisaalta vois olla, että uusi minä, uusi alku ja leikata vaan. En mä kyllä varmaan täällä nykysessä laitoksessa vielä viitti, mutta siellä toisessa ehkä sitten. Ottaisin uuden alun ja alottaisin puhtaalta pöydältä. Ehkä mä tarviin sitä. En vaan tiedä, että uskallanko. Hiukset on ollut mulle jonkinlainen tuki ja turva. Mut myös huomataan aina hiuksista ja niitä kehutaan. En tiedä mitä teen.

Ahmimiset jatkuu

Mä ahmin edelleenkin ihan helvetisti. Myrsky sanoi, että "koita ahmia joka päivä vähemmän kuin edellisenä". Se kuullosti siinä kohtaa hyvältä idealta. Onnistuuko se? No ei... Kyllä mä yritän, mutta ei siitä tuu mitään. Ajatukset pyörii vaan ruuassa ja siinä, että mitä syö, koska ja kuinka paljon. "Koska pääsee taas syömään?"-kysyy mun aivot. Koko ajan. Mun pitäis mennä kauppaan hakee huomiselle jotain järkevää ruokaa, mutta en uskalla lähteä sinne, koska mukaan lähtis luultavasti 20€:n arvosta mättöä. Mun rahatilanne ei myöskään oo nauttinut mun ahmimisista. Mikään ei nauti mun ahmimisista. Silti en pysty lopettaa. Mä inhoon tätä.

Myrsky siis tietää ahmimisista. Se ei kuitenkaan tiedä ongelman laajuutta. Enkä aio sille kertoa ainakaan tänään, koska sillä on vitutuspäivä (aka menkkapäivä niinkuin mä sanon). Viiltelystä tietää vaan terapeutti, mutta se ohitti asian, koska oli tärkeempiäkin asioita. Mä en oo ees uskaltanut sanoa Ronjalle viiltelystä. Oon isoissa ongelmissa, jos esim. Myrsky tai sossu sais tietää. Mun muuttoa lykättäis sit taas satavarmasti ja siitä en tykkäis. Tää salailu silti satuttaa ja en tykkää ollenkaan. Mutta ei tarvi huolestua, en oo viiltänyt syviä tai mitään vaarallista mikä tarvis välitöntä hoitoa.

Haluisin, että maanantain sossupalaveri olis jo ohi ja saisin sen muuttopäivämäärän ni ehkä sit olisin niin helpottunut, että tää kaikki loppuis. Aina saa toivoa. Tuskin silti tää loppuu koskaan tai ainakin nyt on sellanen olo.

Oon niin loppu tähän ahmimiseen. Vittu.

En jaksanut

Mulla ei oo mennyt yhtään hyvin. Ahmimiset on räjähtänyt käsiin. Sanoin itseinho, koska en jaksa/halua oksentaa, koska pelkään mun hampaitten kulumista. Eli oon syönyt aivan tolkuttomia määriä ja pitänyt kaiken sisällä. Rahaa mennyt ruokiin ihan kivasti. Kahtena päivänä oon syönyt 30€ edestä ruokaa. Ja pahinta on, että mä en osaa lopettaa.

Mä niin inhoon ahmimista, lihomista, morkkista, rahantuhlausta... Kaikkea ahmimisiin liittyvää. Ja mä en oikeesti osaa lopettaa. Aamulla ekaks vannon ittelleni, että tänään ei ahmita ja tunnin päästä löydän itteni kaupan pakastepullaosastolta. Hyvin menee. Mä niin haluaisin lopettaa, mutta en osaa, en pysty.

Ehkä eniten mä inhoon tässä tilanteessa, että menin ahmimisen jälkeen viiltämään. En pahasti, mutta kuitenkin. Sinne meni 21 päivää ilman teriä. Tuntuu, että oon pettänyt kaikki, myös itseni.

Mulla on aivan järkyttävän paska olla. Tänäänkin oon jo ehtinyt ahmia ja viiltää. Ja kello ei oo ees kahta iltapäivällä. Piti siivota ja kaikkea, mutta en saa aikaan. Mä en osaa nousta ylös ja oon toivoton. Tää kierre on lähtenyt taas käyntiin ja pahasti ja mä en osaa pysäyttää sitä.

Syvä huokaus

Eilinen ei ollut kiva päivä. Kirjotin pitkän ahdistuksenpurkutekstin mun instaprivaan (@taistellen) ja siinä oli paljon eilisen fiiliksiä. Jos kiinnostaa ni tulkaa seuraamaan sitä tiliä ja käykää lukemassa koko vuodatus.

En kuitenkaan tehnyt mitään tyhmää. Kirjottamisen jälkeen menin vaan suoraan nukkumaan. En jaksanut mun ajatuksia, niin hain iltalääkkeet ja painuin nukkumaan.

Tänään päivä alkoi ihan ok. Ihan kuin olisin unohtanut eilisen. Värjättiin mun hiuksetkin ja olin sosiaalinenkin. Kuitenkin ahmin kaks kertaa päivän aikana. En oksentanut, koska en nauti siitä hommasta, enkä ensin ees myöntänyt ittelleni, että ahmin, vaan sanoin ittelleni, että tää on normaalii syömistä. Ei se ollut lähelläkään normaalia. Nyt illalla mietin asiaa ja on pakko hyväksyä, että tuli repsahdettua ja ahmittua. Mua niin vituttaa ja morkkis on kova. Mulla meni jo pari päivää hyvin.

Pää käskee viiltämään tai oksentamaan, koska niin mä aina teen ahmimisen jälkeen. Kuitenkaan en saa, en saa kusta asioita enempää. Mun on pakko pysyy jotenkuten koossa. Kuitenkin mulla on iso pelko, että jos mulle tulee taas semmonen ahmimisputki kuin reilu vuosi sitten. Se oli niin hirveetä. Lihosin yli kymmenen kiloa kahdessa kuukaudessa. En tykännyt. Ja mä pelkään, että se kaikki alkaa taas.

Huomenna pitäis tiskata, käydä kaupassa, tehdä ruokaa ja olla mahdollisesti sosiaalinen ja kaikki noi aamupäivän aikana. Mä stressaan jo nyt, mikä ei auta tähän paskaan oloon ollenkaan.

Ja nyt pitäis löytää se motivaatiomurunen jostain ja pysyy positiivisena, mutta entä jos ei vittu jaksa.

To the bone

HUOMIO! En suosittele kyseistä elokuvaa kenellekkään, joka kamppailee syömistensä tai mielenterveytensä kanssa.

Eli menin ja katoin To the bone -leffan tänään netflixistä. Olin jo pitkään aatellut kattovani, mutta en ollut viittinyt yksin ainakaan lähteä siihen triggeröitymisleikkiin. Kuitenkin mulla oli tilaisuus katsoa se ohjaajan kanssa, niin rohkaistuin ja katsoin sen. Olin kuitenkin ollut utelias jo jonkin aikaa ja halusin nähdä miten syömishäiriötä on osattu kuvailla.

Mä en kirjota tähän mitään juonipaljastuksia tai edes arvostelua, koska niitä on netti täynnä. Mä haluan kirjottaa ennemminkin, että mitä tunteita leffa nosti pintaan.

Triggeröidyinkö? Kyllä, eikä raakasuklaakakku, minttusuklaajäätelö ja popcornpussi siinä aikaisemmin päivällä nautittuna auttanut asiaa ollenkaan. Haluanko alkaa taas laihduttaa? Kyllä. Mielessä pyörii iltapalan oksentaminen, vaa'an kaivaminen kaapista, itseni rankaiseminen ja asioiden kuseminen. Lähdenkö siihen leikkiin taas? Toivottavasti en. Ainakin yritän, että en. Yllä mainittujen asioiden sijaan mä kirjotan tätä toivoen, että saan kaiken paskan suollettua tähän. Mä koitan miettiä, kuinka paljon mä kusen, jos nyt otan askeleen taakseppäin.

Kuinka monta kaverisuhdetta kusen? Kaikki.
Kuinka paljon mun opiskelut lykkääntyy? Liikaa.
Kuinka kauas mun laitoksen vaihto menee? Loputtoman kauas.
Ja siinä vasta pari esimerkkiä.

Aivot tappelee ja huutaa ja argh. Sanoin kaverille, ettei se ollut niin triggeröivä. Taisin sanoa sen vähän liian aikasin. Kyllä oli ja triggeröi. Vittu.

Älkää te oikeesti kattoko, jos pelkäätte triggereitä.

Let it go

Mun on päästettävä irti tästä kaikesta paskasta lopullisesti. Vaikka se pelottaakin. Se pelottaa ihan helvetisti, mutta mä tuhoan mun koko elämäni, jos pidän kiinni. Mä oon hiljalleen tuhonnut mun kaverisuhteita, opiskelujani, tulevaisuutta ja ennen kaikkea itseäni.

Mä tajusin tän eilen, kun juttelin yhden kaverin kanssa. Pitämällä kiinni mä tuhosin myös tätä kaveria. Tajusin, että tuhoan kaikkia mun ympärillä. En vaan itseäni, mutta myös muita. Mä en ihan saa mun ajatuksiani kasaan. Mä yritän.

Mun on oltava muutakin kuin mun diagnoosit. Joo niihin on turvallista tukeutua, kun on vaikeeta, mutta mun pitää osata seistä myös ihan omilla jaloillani. Mun on oltava minä. Ei epävakaa, masentunut ja syömishäiriöinen. Mun on uskallettava olla myös iloinen, vaikka se tuntuukin vielä vieraalta.

Mun on tehtävä tää itseni takia. En kenenkään muun takia. Joo, joku saattoi tönäistä mut oikeeseen suuntaan, mutta mun on käveltävä ihan itse eteenpäin ja jatkaa prosessia.

Tää tulee olee vaikeeta ja pelottavaa. Ei mitään ruusuilla tanssimista. Mutta mun on päästettävä irti. Oon tuhonnut ihan liikaa lähimmäisiäni. Haluan olla terve, onnellinen, jaksava ja käyttää mun koko potentiaaliani. Mä haluan elämän. Ihan oman sellaisen. Rakentaa siitä mieluisen.

Mä vollotin aamulla, koska mulla oli niin huono omatunto mun läheisten tuhoamisesta. Ei ne ansaitse sitä. Eli anteeksi kaikki ihanat! En halunnut tehdä pahaa, mutta mä vasta eilen tajusin kokonaan omien tekojeni seuraukset. Mä päästän irti, että mä pystyisin olee teille sellainen kaveri, jonka ansaitsette. Myös itseni takia, mutta myös teidän takia.

Mä päästän irti. Mä parannun. Mä pystyn siihen kyllä. Näätte vielä joku päivä. Mä en kestä enää hetkeäkään kattella, kuinka tuhoan kaiken.

Ja haluan vielä sanoa sulle (tiedät kyllä kuka oot), että sä et oo menettämässä mua itsemurhalle, koska sä et ansaitse menettää enää yhtään ketään sille. Näin vaan snäppis ja oli pakko sanoa.

Ja kiitos #vollottajamiesääliökaverille, että työnsit mut oikeaan suuntaan. Mä en halua olla mun diagnoosit, vaan ihan minä. Mä teen kaikkeni, että pystyn olemaan itseni. Älä ota paineita musta, koska mun kuuluu itte ottaa ne paineet. Haluan olla sun siskosi nyt ja ikuisesti.

Ja kiitos kaikille muille kavereille, joita en erikseen mainitse. Kiitos, että ootte jaksanut kattella mua.

Ja vielä kiitos kaikille blogin lukijoille, jotka laitatte positiivista palautetta. Ne aina ilahduttaa mun päivää ja toivon kaikkea hyvää myös teille.

Tästä alkaa mun oikea elämä omana itsenäni. Hyvästi diagnoosit, suojamuurit ja feikkaus. Mä haluan olla todellinen minä.

Epävakaata

Eilisilta ei mennyt siis ihan kauheen hyvin. Eikä mennyt tänään aamupäiväkään. Ahdistus oli kivoissa korkeuksissa ja en saanut mitään hyödyllistä aikaan paitsi ruoanlaitosta onnistuin jotenkuten selviämään. Näin kuitenkin yhtä tyyppiä ja käytiin kävelemässä/juoruumassa ja nyt sen jälkeen oon ollut paremmalla mielellä.

Huomenna on sossupalaveri, missä mulle kerrotaan (toivottavasti) tutustumispäivä toiseen laitokseen ja se palaveri vähän stressaa. Onneks se on silti aamupäivällä, että se on nopeesti ohi. Tällä hetkellä aattelen, että laitoksen vaihto vois tehdä hyvää. En päätä mitään kuitenkaan varmaksi ennen tutustumista.

Tästäkin postauksesta tuli nyt ihan tynkä, mutta en jaksa välittää

Voivoi

Mun piti alunperin tulla kertomaan, että kuinka Ronja sai mut puhuttua ylös mun masennuskuopasta ja kuinka sen jälkeen meni paremmin hetken aikaa. Ja oikeesti meni paremmin melkein kaks päivää, mikä on mulle aikas helvetin paljon.

Tänään aamulla vähän niinkuin oli pakko käydä kotona visiitillä, mikä on aina tosi raskasta mulle. Eikä se ahdistus tullut heti, kun pääsin takaisin laitokselle ja mä jo toivoin, ettei jälkiahdistus tulisikaan. Iltapäivällä oltiin ohjaajan kanssa ottamassa instakuvia ja se meni vielä suht ok ahdistuslevelissä, mutta sen jälkeen tuli oikeen kunnon ahdistus, jonka jouduin selvittelemään yksin tarvittavan lääkkeen kanssa. Ohjaajia ei tainnut ihan hirveesti kiinnostaa, vaikka kerroin, että ahdistaa ja sen todellakin näki myös ulospäin. Kärvistelin sitten yksin huoneessani, eikä se päätynyt kovin rakentavasti. Menin sitten ja ahmin pitkästä aikaa ja nyt vituttaa ja paljon. Oksentamisurakkaan en jaksanut lähteä, eli katumus on normaalia korkeammalla. Huoh...

Juttuseuraa on luultavasti turha toivoa nyt enää. Ohjaajilla vaihtuu vuoro ja yököt ei koskaan suostu juttelemaan, koska "yöt on nukkumista varten". Ei se haittaakkaan ihan kauheasti, kun en oikeen ees tykkää tämän päivän yököstä. Yksinkärvistely siis näyttää jatkuvan.

Voi kun jotakuta olis kiinnostanut tulla siinä pahimmassa ahdistuskohdassa juttelemaan, ettei mun olis tarvinnut olla yksin, koska se ei päätynyt hyvin. Mutta ei se vissiin merkkaa noille mitään, vaikka kerron ahdistuksestani. Tietokoneen näpytteleminen on vissiin tärkeysjärjestyksessä ekana. Tai no, tuntuu, että kaikki mahdollinen on mun ahdistuksiani ennen siinä tärkeysjärjestyksessä.

Nyt ahdistaa ahmiminen, vituttaa ohjaajat ja yksin pitäis vissiin kestää. Nautin