Syömishäiriöni synty

Mä luulin pitkään, että olen joskus ollut vapaa syömishäiriöstä. Mä luulin, että mun syömishäiriö tuli kuvioihin vasta siinä kasiluokalla. Ei. Se tuli jo aikaisemmin. Eri muodossa vaan.

Mulla oli sairauden luomisen kaikki osat olemassa. Perfektionismi, kaltoinkohtelu, alempiarvoisuus, vaatimukset. Mut oli myös laitettu urheiluharrastukseen jo ennen ala-asteikää. Jo alakoulun puolivälissä treenittömät päivät oli mulle harvinaisia. Niinä vapaapäivinäkin äiti käski tehdä jotain aktiivista.

Mä olen kasvanut ympäristössä, jossa halveksuttiin ylipainoisia, huonokuntoisia ja muuten vaan "huonompia ihmisiä". Ajan myötä aloin pelkäämään, että entä jos musta tulee ylipainoinen ja huonokuntoinen. Pelkäsin katsoa peiliin. En halunnut nähdä millainen olen. Joskus näin vilauksen, mutta koitin keksiä itselleni tekosyitä, että miksi näytän siltä kuin aina näytin. En halunnut kohdata totuutta.

Vääristynyt suhde ruokaan mulla on ollut aina. En osannut annoskokoja tai ruokaympyrää muuten kuin teoreettisesti. Toteutus oli aina väärin, ainakin jonkun toisen mielestä. Herkkuja sain erittäin harvoi ja silloinkin vähän, joten aloin himoamaan makeisia. Salaa saatoin ottaa palan lisää kakkua tai karkkikätköstä muutaman karkin. Ja siitä se lähti.

Makeiset laajenivat muihinkin ruokiin ja vain muutama palanen ei enää riittänyt. Mä söin salaa ja paljon. Alussa äiti näki muutaman kerran, että mitä tein. Sen jälkeen pidin huolen, että äiti ei saa tietää mitään syömisistäni.

Ruokamääräni olivat suuret. Kotitaloustunnilla mä olin porukan "jäteastia". Söin muiden ylimääräiset ruuat. Kaverit ihmettelivät, että miten jaksan syödä niin paljon. Mä en välittänyt vielä. Uskottelin itselleni, että en tule lihoamaan, koska urheilin niin paljon. Mä olin silti väärässä.

Sitten kerran treenien jälkeen näin vilauksen itsestäni kylpyhuoneen peilistä ennen suihkua. Järkytyin. Huomasin lihonneeni. Jotenkin kaikki kävi järkeen. Olin edellisellä viikolla joutunut ostamaan suuremman kokoiset farkut kuin ennen. Vika ei ollutkaan farkuissa vaan minussa. Sinä iltana aloin laihduttamaan.

Seuraavana aamuna latasin kalorilaskurin puhelimeen. Ruokamäärä väheni olemattomiin. Viikon päästä yhtenä iltana istuin keittiön lattialla treenien jälkeen syömässä iltapalaa. Se oli mulle päivän toinen "ateria". Nakersin yhtä kuivaa ruisleivänpalaa ja laskin päivän kaloreita yhä uudelleen ja uudelleen. Sen päivän kalorit jäivät muutamaan sataan. Katsoin ruisleipääni ja kirosin. "Vittu mulla on syömishäiriö." Ja silti en kertonut kenellekkään vielä pitkään aikaan.

Ennen kasiluokan terveystarkastusta olin ehtinyt laihduttaa noin kuukauden. Vaaka näytti liian suurta lukemaa silti, vaikka olin näännyttänyt itseäni. Muut vertailivat painojaan ruokailussa. Mä en kertonut omaani. Mä häpesin. Kuuntelin silti kaikkien muiden painolukemat ja kotiin päästyäni laskin kaikkien heidän painoindeksit. Halusin olla kaikkia kevyempi.

Pian tuon jälkeen sorruin ahmimaan. Inhosin itseäni. Näännyttämisjaksot ja ahmimisjaksot vuorottelivat tiuhaan. Paino jojoili, mutta pysyin aina normaalipainossa. Terveestä olin silti kaukana.

Kesän rippileirillä ahmin koko leirin ajan. Viimisenä leiri-iltana istuin suihkussa ja itkin hysteerisesti. Muut luulivat, että itken, koska leiri loppuu. Mä itkin, koska en halunnut mennä kotiin katsomaan, että kuinka paljon olin lihonnut.

Tuona kesänä mulla ei ollut menkkoja kertaakaan.
Syksyllä opin oksentamaan.
Talvella katkaisin välit kavereihini.
Keväällä jäin kiinni.

Matematiikanopettaja oli keskustellut kuraattorin kanssa. Opettaja oli huolissaan, kun en käynyt enää syömässä ja olin aina yksin. Kuraattori haki minut kesken musiikintunnin juttelemaan. Kuraattori pakotti terkkarille. Terkkari pakotti koulupsykologille. Psykologi kertoi äidille ja pakotti nupolle.

Lopetin syömisen lähes kokonaan.

Nupolta lähetettiin väkisin lasten somaattiselle. Lääkäri uhkaili letkulla. Paino oli laskenut muutamassa viikossa hurjasti. Verenpaine oli huolestuttavan matalalla. Verensokerit olivat erittäin matalat. Veriarvot olivat täysin sekaisin. Vastustuskykyni ei toiminut enää lähes ollenkaan.

Mun oli pakko syödä.

Tosta on kulunut nyt reilu kolme vuotta. Mä vieläkin taistelen, mutta nyt mä syön muutenkin kuin pakosta.

Sain vihdoinkin postauksen aikaan

En oo taaskaan jaksanut tänne mitään päivitellä. Kyllä aina välillä käy mielessä, että pitäis kirjottaa, mutta viime aikoina on tuntunut enemmän siltä, etten mä tarvitse tätä blogia samalla tavalla kuin silloin joskus vaikeampina aikoina. Sillon kun mulla meni huonosti, niin tää blogi oli mulle avautimispaikka johon sain tyhjentää aivoni hetkellisesti. Nyt mulla on kuitenkin elämä enemmän raiteillaan ja mulla on hyvä terapeutti jolle mä voin tyhjentää aivoni säännöllisesti. En kuitenkaan haluais lopettaa tän blogin kirjottamista ainakaan vielä. Ehkä sitten joskus myöhemmin jos siltä tuntuu, mutta ainakin tällä hetkellä tää blogi on mulle tärkeä osa mun menneisyyttä ja kasvamista enkä halua päästää kokonaan irti.

Kerrotaas sitten jotain kuulumisiakin. Viime postauksen jälkeen mulle iski semmonen viikon totaalinen burn-out. En vaan yhtenä aamuna enää jaksanut nousta sängystä tai saanut itteäni tekemään mitään muuta kuin satunnaista puhelimen selailua. Terapiassa koitettiin saada kiinni, että mistä toi johtui ja tultiin siihen tulokseen, että mä olin vetänyt vähän liian tehokkaasti pari viikkoa ennen enkä huomannut levätä tarpeeksi. Kuitenkin pikku hiljaa ajan kanssa pääsin ylös sängystä ja normaalimpaan arkeen kiinni.

Olin viikko sitten myös nupolla tapaamassa neuropsykiatrian työryhmän lääkäriä. Olin pyytänyt päästä asperger-testeihin ja nyt niitä lähdetään hiljalleen tutkimaan kunnolla. Lääkäri ymmärsi hyvin mun tilanteen ja että miksi ennen ei olla tutkittu kunnolla näitä neuropsykiatrian juttuja. Sain kauhean kasan kyselylomakkeita täytettäväksi ja mulla on myös suullisia haastatteluja tulossa. Oon ilonen, että vihdoinkin tää tutkitaan kunnolla ja asiallisesti.

Tässä kai tää elämä pyörii ihan tasasesti loppujen lopuksi. Ens kuussa saan varmaan itsenäisiä ruokailuja, mitkä vähän jännittää, mutta yritän kuitenkin olla positiivinen. Ainakin täällä kertaa mulla on tukea ruokailujen hoitamiseen toisin kuin ennen.

Kun keskittyminen ei riitä

Mulla on aina miljoona projektia kesken samaan aikaan. Osa on luovia juttuja, kuten musiikkiin tai taiteeseen liittyvää. Osa on vaan arjen ylläpitämiseen ja siivoukseen liittyvää. Suurin osa projekteista on kuitenkin ajatuksen tasolla. Mä en ikinä jaksa tehdä mun projektia loppuun, vaikka olisin kuinka innoissani asiasta. Tälläkin hetkellä mulla on naurettavan monta projektia kesken.

-opettele ajamaan yksipyöräistä
-treenaa käsilläseisontaa
-...ja kärrynpyörää ilman käsiä
-...ja takaperinvolttia
-aloita taas aktiivinen juokseminen ja lenkkeily
-neulo villasukat loppuun
-tee lettejä kampauspäälle
-opettele espanjan kieli
-luo taidenäyttely
-opettele barre-otteet kitaralla
-treenaa pianolla Interstellarin teemamusiikki hyväksi
-sisusta seiniä
-katso netflixistä ne 12 sarjaa ja 7 elokuvaa omalta listalta
-pidä paperikalenteri ajan tasalla
-lue vanhat tunnevihot läpi terapiaa varten
-täytä Tuhoa tämä kirja kokonaan
-kirjoita wattpadin kirja valmiiksi
-kirjoita oikea kirja
-...ja runokirja
-ala valokuvaajaksi
-ompele kirppisvaatteista tuunattuja vaatteita
-järjestele vaatekaappi
-siivoa työpöytä
-...ja vessa
-opettele laulamaan
-sävellä omia kappaleita
-päivitä blogia aktiivisesti
-kirjoita superpitkä sähköposti

Noi nyt tuli äkkiseltään mieleen. Mä niin haluaisin, että mulla olis kärsivällisyyttä ja keskittymiskykyä hoitaa edes jotain asioita...

Hoitokokouksesta selvitty

Mulla oli maanantaina nupolla hoitokokous, johon tuli täältä mun asumisyksiköstä mun sosiaaliohjaaja. Olin stressannut aika paljon tota kokousta ja sen takia muutama päivä ennen maanantaita meni hiukan heikommin jaksamisen kannalta. Siivoominen ja kaikki semmonen jäi kokonaan tekemättä ja niitä hommia oon koittanut saada hoidettua nyt maanantain jälkeen.

Meillä oli monta asiaa käsiteltävänä hoitokokouksessa ja tein ittelleni jopa muistilapun, etten unohtais ottaa mitään asiaa esille. Aluksi juteltiin muutosta ja sopeutumisesta tänne tuettuun asumiseen. Oltiin kaikki yhtä mieltä, ettei siinä asiassa ollut hirveesti vaikeuksia. Kela-asioita alettiin tekemään, koska täytyy hakea uus vuosi psykoterapiaa ja tuetkin pitäis taas kerran hakea. Hirveesti kaikenmaailman papereita, hakemuksia ja lausuntoja. Onneks en joudu selviimään niistä yksin. Pyysin myös kunnollisia Asperger-tutkimuksia ja saan joskus kuulla neuropsykiatrian puolelta, että miten sen kanssa edetään. Lääkäri hyväksyi myös mun koulun lopettamis asian ja kuntouttavaan työtoimintaan suuntautumisen. Olin vähän huolissani etukäteen, että mitä mieltä lääkäri oli siitä. Nyt mun pitäis vaan viedä erotodistus koululle ja koitan saadakkin sen aikaan ens viikolla.

Wattpadiin lupailin uutta lukua tän viikon aikana ja yritän pitää lupaukseni. Kuitenkaan mun muistiini ei aina voi luottaa, joten muistutelkaa mua, jos ei ala lukua näkymään viikonlopun aikana.

Tavanomaista ja tylsää

Taas kulunut kivasti aikaa viime postauksesta. Masennus on hiukan helpottanut viime postauksen aikaisista olotiloista. Arjen askareet on silti raskaita. Eilen sain siivottua kunnolla ensimmäistä kertaa kuukauteen. Edistystä sekin. Mun viikot on suht rauhallisia. Ei oo kiireitä tai juoksemista paikoista toisiin. Sirkus on 1-2 kertaa viikossa, terapia kerran ja siinä mun säännölliset menot sitten onkin. Ens viikolla mulla on kyllä hoitokokous nupolla, niin on vähän jotain muutakin.

Kävin myös tapaamassa sossua tossa pari viikkoa sitten. Tehtiin jälkihuoltosuunnitelma ja juteltiin alkuvuoden tekemisistä. Toi oli vasta toinen kerta kun näin ton uuden sossuni, mutta vielä ainakaan se ei vaikuta kovin kusipäältä. Toivotaan, että pysyy jatkossakin mukavana.

Päivittelen tällä hetkellä useammin kuulumisia instan privaan (@taistellen). Saa laittaa seurauspyyntöä, jos haluatte lukea mun kuulumisia hiukan useammin.

Huonompi viikko

Viime postauksesta on reilu viikko, eikä ainakaan oo parempaan mennyt. Masennus on pahentunut koko ajan valitettavasti. Viime keskiviikosta lähtien on mennyt varsinkin huonommin. Sillon oli ystävänpäivä ja mä en oikein tykkää siitä päivästä. Ei mun ystävissä oo mitän vikaa todellakaan, mutta mulla on huonoja muistoja ystävänpäivistä enkä jaksa kattella parisuhdepostaustulvaa somessa koko päivää. Multa kun puuttuu se prinssi vieläkin.

Torstai oli myös aika rankka päivä, koska penkkarit. Mun ikäluokan penkkarit. Jos olisin mieleltäni ollut terve, mä olisin ollut siellä rekkalavalla heittelemässä karkkia. Aina kakarana ajattelin, että tuolla mäkin joskus heittelen namuja, mutta kuinkas kävikään. Muut kirjottaa ylioppilaaks ja mulla on peruskoulun päättötodistus ja elän kelan tuilla.

Perjantain Wanhat hiero suolaa haavoihin. Viime vuonna wanhat oli kuitenkin pahemmat, koska sillon tanssi mun ikäluokka, mutta kyllä tää nytkin kirveli. Prinsessapäivä jota mulla ei tuu koskaan olemaan.

Noitten päivien jälkeen en oo paljoakaan noussut sängynpohjalta. Piti siivota ja tehdä sitä sun tätä, mutta mä koomaan sen sijaan. Aivot pyörii lujaa ympäriinsä, mutta fyysisesti oon poikki. En oo edes nukkunut yhtä hyvin kuin ennen ja väsymys ei auta tätä kyllä ollenkaan. Mä oon jotenkin tosi toivoton tulevaisuuden suhteen enkä jaksa uskoa parempaan. Arkielämä on tällä hetkellä erittäin rankkaa ja harmaata ja tällälailla se tulee olemaan vielä ainakin pari kuukautta ennen mitään elämänmuutosvaihtoehtoja. Toimintakyky on pohjalukemissa ja keskittymiskyky sitäkin matalampana. Nypin myös päänahkaani enemmän kuin tavallisesti, kiitos nousseen masennustoivottomuuden. Enkä edes huomaa, jos alan nyppimään. En nauti. Mulle on myös tullut pään ja niskan pakkoliikkeitä tai jotain tic-oireitten tyyppisiä juttuja, jossa vaan taivutan päätäni nopeesti taakse ja jännitän niskalihaksia. Se näyttää erittäin tyhmältä, mutta en voi sille mitään. Oon huomannut, että jos mua vituttaa erityisen paljon, niin noita pakkoliikkeitä tulee enemmän. Kukaan asumisyksikön hoitajista ei oo vielä kommentoinut mun niskapäävammailuja, mutta mun varmaan kannattais kertoa niille, että liikkeet häirittee mua. En mä kyllä tiedä, että voiko tälle asialle tehdä kukaan mitään.

Onneks sentään huomenna on terapia.

Taas on asiaa

Puhuin viime postauksessa, että pitäis käydä opolla. Suoriuduin vihdoin tästä tehtävästä ja kävin opolla viime viikolla. Opo oli erittäin ymmärtäväinen ja tajus mun ongelmat. Sain yhden lapun täytettäväksi, joka mun pitää viedä kansliaan ennen kun voin saada eropaperit. Ennen kuitenkin kyseisen lapun viemistä koitan sopia nupon kanssa hoitokokouksen, jotta sielläkin tiedetään mun suunnitelmista. Laitoin tällä viikolla nupohoitajalleni viestiä ja se sanoi vievänsä asiaa eteenpäin lääkärille, mutta luultavasti kestää kauan, ennen kuin saan hoitokokousajan. Äiti oli ihan ok mun koulunlopettamisen kanssa, mutta isä ei tykännyt. Isä mainosti kauheasti, että kuinka hänellä on vain huonoja kokemuksia työvalmennuksesta ja jos ei suorita lukiota, niin loppuelämä on "hirveetä säätämistä" ja huonoja töitä. En viittinyt sanoa isälle, että mä teen mitä haluan ja voit olla hiljaa. Terapeutti on koittanut kannustaa mun ja vanhempien välien parantumiseen, mutta toi isän kommentoiti mun koulunkäynnistä ei kyllä auta asiaa ollenkaan. Tällä hetkellä haluaisin vaan vetäytyä entistä kauemmaksi heistä.

Mieliala on laskenut hiukan siitä missä se oli vielä pari viikkoa sitten. Jotenkin kun muutto ja sopeutuminen on kokonaan ohi, niin mulla ei ole mitään odotettavaa mun elämältä. Joulukuussa mä odotin muuttoa. Tammikuussa mä odotin, että oon kokonaan sopeutunut. Nyt mulla ei oo oikeen mitään odotettavaa tai tavotteita. Toivon, että saisin sen hoitokokousajan pian, niin saisin odottaa sitä. Tällä hetkellä päivät on erittäin tylsiä ja samantapaisia ja mulla on liikaa aikaa ajatella asioita. En oo kuitenkaan missään supermasennuskriisissä kuitenkaan. En oo ollut itsetuhoinen tai mitään, vaan ainoastaan vähän väsynyt ja jaksamaton. Toimintakyky on heikentynyt eli esimerkiksi siivoominen on jäänyt vähän niin ja näin ja en oo oikeen jaksanut pitää yhteyttä kavereihin tai ylläpitää someja. Haluisin olla enemmän aktiivinen just ton kaveriasian kanssa, mutta just nyt mun on latailtava vähän akkuja, etten pala loppuun.

Muuten alotin jonkin aikaa sitten wattpadissa uuden kirjan, joka kertoo mun kokemuksista suljetuilta osastoilta. En muista kaikkea tarkasti, joten en voi sanoa kertomusta 100% faktakokemuksiksi, mutta pyrin kertomaan sen ajan tuntemuksista ja kokemuksista parhaani mukaan. En myöskään puhu kenestäkään tarinan henkilöistä omilla nimillään ja saatan muunnella asioita muiden yksityisyyden suojaamiseksi (joten ei tarvi pelätä teidän joihin oon tutustunut osastolla. Kukaan ei oo tunnistettavissa). Mun käyttäjänimi wattpadissa on @sarahize ja kirjan nimi on Takana suljettujen ovien. Jos kiinnostaa, niin menkää lukemaan. Oon nyt kyllä ollut kirjottamatta useemman päivän jaksamattomuuden takia, mutta koitan saada taas pian uutta lukua aikaan.

Mä yritän

Koitan nyt saada jonkinlaista kokoavaa tekstiä aikaan.

Elikkäs muutto oli ja meni. Tavaroiden kuljettaminen ja järjestely sujui yllättävän reippaasti. Pakollisia paperihommia oli alussa vaikka kuinka paljon, mutta nyt mulla on enää yks paperihomma jäljellä (mikä on kyllä pitänyt tehdä jo aikoja sitten, mutta hups). Oon jo aika hyvin sopeutunut tänne paikkaan. Hoitajat on ihan kivoja eikä kukaan vituta hirveesti. Tää on paljon parempi paikka kuin entinen laitos. Täällä mennään yksilöllisesti ja mun toiveita ja tarpeita kuunnellen.

Tehostetussa avohoidossa mulla oli viimeinen sovittu käynti tän viikon alussa. Mulla on yhteydenottolupa tän kuun loppuun, että jos tilanne huononee jostain syystä. Oltiin yhdessä sitä mieltä, ettei akuutin tiivistetyn hoidon tarvetta ole enää, joten päätettiin lopettaa käynnit. Ens kuussa mun lääkehoito jne siirtyy takaisin nupolle. Täytyy varmaan sopia joku hoitokokouskin siihen kuuhun, koska nupo ei oo perillä mun asioista. Lisäksi pyydän varmaan päästä psykologin tutkimuksiin ja testeihin, koska tietojeni ja tutkimuksieni mukaan mun 'aspergerin piirteet' saattaa oikeesti olla isompi osa tätä mun mielen palapeliä.

Koulusta mulla on sairaslomaa tän kuun loppuun. Opolle pitäisi varata aika, mutta oon vaan lykännyt sitä. Terapiassa sanoin viime kerralla ekaa kertaa ääneen, että lukio ei välttämättä oo mun juttu. Kyllä mä sitä oon miettinyt jo erittäin kauan itsekseni, mutta en myöntänyt sitä kenellekkään. Vanhemmat ja ala/yläasteen opettajat on tuputtanut mulle lukioa koko mun elämäni, joten koitin täyttää heidän vaatimuksensa, vaikka en ollenkaan tykännyt lukiosta ja opiskelu siellä vaan hajotti mua. Mietittiin terapeutin kanssa kuntouttavaa työhönvalmennusta/työharjottelua, mutta täytyy tutustua siihen vaihtoehtoon paremmin, kunhan oon eka varannut sille opolle ajan.

Alkuviikosta mulla oli pari erittäin huonoa iltaa, mutta niihin fiiliksiin liittyi myös muita ihmisiä, enkä ala levittämään niitä asioita. Onneks iltalääkkeet pelasti ne illat.

Pitäis taas kirjoittaa, mutta...

Taas vierähti ihan liian pitkä aika kirjottamatta. Enkä aio tähän postaukseen kirjottaa ihan hirveesti mitään yksityiskohtia. Muuton jälkeen on ollut vaan niin paljon muita asioita, ettei mulla oo ollut aivokapasiteettia kerätä asioita yhteen blogipostauksen muotoon.

Sen verran kerron, että oon yllättävän hyvässä kunnossa henkisesti tai ainakin huimasti paremmassa, kuin mitä odotin olevani muuton jälkeen. Silti on välillä vaikeita päiviä, vaikka ne eivät ookkaan niin vaikeita kuin pelkäsin. Esimerkiksi tää viikonloppu on ollut aika paljon sängyssämakaamista. Siivous ja pyykkäys on jäänyt tekemättä. Mulla oli alunperin ideana tehdä kaikkea aktiivista, mutta kuinkas kävikään... Olisin halunnut ehkä mennä huomenna yhdelle ilma-akrobatiatunnille, mutta taidan pyhittää sen ajan siivoomiselle ja muiden askareiden hoitamiselle. Joskus toivon, että selviäisin arkisista asioista normaalin ihmisen tasolla. Nyt ainoastaan tavottelen, että saan siivottua ja pyykättyä ennen tiistaita, koska tiistaina mulla on ihan liikaa muuta menoa. 

Mä koitan kerätä itteni kirjotuskuntoon tässä nyt toivottavasti seuraavan viikon aikana, että saisin kerrottua enemmän muutosta jne.