Superhypermegaotsikko

Hei taas pitkästä aikaa! Mulla on mennyt edelleenkin yllättävän tasaisesti. Ihmettelen suuresti, että mistä tää johtuu. Samalla pelkään seuravaa alamäkeä. Millainen siitä tulee? Jossainkohtaa se joka tapauksessa tulee. Elämä kun on vuoristorata.

Kouluvuosi on mun osalta kokeenpalautusta lukuunottamatta taputeltu. Itse asiassa tiedän jo koenumeroni, mutta en kurssiarvosanaa. Koe meni yllättävän hyvin lukemiseen käytettyyn aikaan verrattuna. Tai sen ajan puutteeseen verrattuna. Heh... Odotan innolla kesäloman huolettomuutta. Samalla toivon, että meininki täällä laitoksessakin rauhottuisi hiukan. Täällä kun on ollut ihan hullua viime aikoina.

Mua vähän harmittaa, etten ole päässyt vaihtamaan kuulumisia ollenkaan Myrskyn kanssa. Sillä on ollut joko superkiire tai sitten se on vaan unohtanut luvanneensa keskustella. Myrsky ei tiedä tällä hetkellä oikeen mitään, että miten mulla menee. Olis meillä vähän raha-asioitakin hoidettavana, mutta ei missään välissä ehdi. Laitos on muutenkin vähän jättänyt mut yksin hoitamaan omat asiani. Ei siinä mitään, onhan se hyvä itsenäistymisen kannalta, mutta olisi se kiva jos joku tukisi esim pankkiasioissa tai edes kysyisi kuulumiset. Mut on vähänniinku potkittu pois jaloista ja hoidettavien asioitten alta. Kyllä mä yksinkin pärjään, kai, mutta tää on tosi yksinäistä.

Mä oon alkanut pitää liikuntapäiväkirjaa ja se on motivoinut mua vähentämään ahmimisia ja nousemaan ylös sängystä. Mä jopa ostin itselleni salikortin. Saa nähä mitä tästä tulee. Luultavasti pikkuhiljaa vedän överiksi. Mulla on sellainen kutina. Ainakin vielä syön ihan terveellisesti, en laske kaloreita, liikun kohtuudella ja niin edelleen, mutta koko ajan takaraivossa jyskyttää halu laihtua ja toive siitä, että vaaka näyttää aamulla aina pienempää lukua. Mun aivoissa on iso syömis-liikkumis-sotku. Sitä on vaikee selvittää. Mä en oo ihan varma ittekkään, että mihin pyrin ja mitä haluun. Se vaihtelee jopa monta kertaa tunnin sisällä. Yks asia on silti varma; osastolle en halua.

Nyt mä meen ja koitan keksiä otsikon tälle tekstille...

Tasaista kerrankin

Mulla on mennyt viime ajat ihan hyvin. En oo ahminut ihan niin paljoa kuin ennen. Motivaatiokin kasvaa kokoajan. Yks iso motivaattori on Pipsa, joka kans koittaa parantua. Yhessä yritetään lopettaa ahmiminen ja elää terveellisempää elämää, mihin kuuluu myös kohtuudessa liikunta.

Liikunnasta puheenollen oon harkinnut salikortin hommaamista. Pipsan kanssa sirkustelu ja pariakroilu sujuis paremmin jos meiltä löytyis lihaksia, joten mennään varmaan Pipsan kanssa salille yhdessä. Torstaina käydään tutustumassa ja sitten mahdollisesti ostetaan salikortit. En oo vielä Myrskylle maininnut salikortista, mutta se tulee hyppii ilosta, kun kerran keksin ittelleni järkevää tekemistä. Se on harvinaista multa.

Oon ollut hirveen aikuinen tällä viikolla. Oon ihan yksin hoitanut pankkiasioita! Perjantaina meen käymään pankissa ja toivottavasti saan itselleni verkkopankkitunnukset. Tarvitsen tunnukset salikortin ostamiseen. Hirveen aikuinen olo. En tiedä nautinko tästä vai en...

Mulla on koulusta viimeinen koe puolen tunnin päästä ja sen jälkeen on vaan palautuspäivä. Kesäloma häämöttä siis! Ens lukuvuonna on pakko opiskella enemmän kuin seitsemän kurssia tai muuten en ikinä valmistu lukiosta. Ehkä otan jopa espanjaa, mitä oon kauan haaveillut ottavani. Wilma vaan vittuilee mulle niistä valinnoista, mutta kai sekin järjestyy.

Nyt lähden sinne kokeeseen...

Taas mä ahmin

Päivystysreissun jälkeen ahmimiset on lähtenyt käsistä. En edes muista kuinka monta kertaa oon jo ehtinyt ahmia. Oon kahdessa päivässä lihonnut jo puolet siitä mitä viikossa laihduin. Ruuansulatus käy todella hitaalla ja turvottaa. Houkuttaa siirtyä takaisin oksenteluihin.

Laitosta ei kiinnosta vittuakaan mun syömiset. Ne ei jaksanut vahtia tuntia mun ruokailujen jälkeen sen ekan päivän jälkeen, eli se vähän jäi. Mulla on tosi paha olla henkisesti, koska ahmin ja lihon vaan. Ketään ei hetkauta se. Ei edes Myrskyä.

Mä viilsin eilen. Hain teriä kaupasta ja viilsin. Se oli rangaistus lihotuista kiloista. Oli pakko kertoa siitä ohjaajille, koska meinasin pyörtyä vessaan. Ironista; viiltelijää pyörryttää veren näkeminen.

Tänään oon vaan muhinut omissa oloissani ja tylsistynyt. Kaikki ohjaajat haluaa potkia ulos. Mua ei huvita. Varsinkaan kun äsken ahmin jäätelöä.

Tekis mieli avata mun eilinen haava...

Rakas anonyymi osa 2.

Mun viime postaus herätti kauhean paskamyrskyn anonyymien keskuudessa. Mulla valui aivot ulos korvista kun luin niitä.

Ekalle anonyymille: Mä en halua pakkohoitoon. Mä en halua osastolle. Piste. Mä olisin toivonut jotain avopuolen tukijuttuja, mutta mitään sellasta ei oo tarjolla alle 18-vuotiaille ja fyysiseltä kunnoltaan näin terveille. Ei, en tunne ärtymystä, siksi kun en joutunut osastolle. Päinvastoin. En halua osastokuntoon taikka pakkohoitolähetettä. Enkä tarvi mitään "draamaa mun parantumiseen".

Tokalle anonyymille: Mun on vähänniinkuin pakko olla tässä laitoksessa, kunnes täytän sen 18. Sossu ei suostu muuhun, koska mun koulu on täällä. Ja on siinä muitakin syitä, mitä en jaksa avata tähän. Päiväosastolla oon ollut (sielläkin) liian monesti eikä se auta mua ollenkaan. Plus mun terapia katkeis, jos meen päiväosastolle ja sitä en halua. Kiitos anojoukon asiallisimmasta kommentista.

Kolmannelle anonyymille: Mulle annettiin paskat vaihtoehdot ja valitsin niistä vähiten paskimman. Eli laitoksen. Tiedostan aikuistumisen aiheuttaman vastuun, ja siksi en haluaiskaan olla aikuinen. Haluaisin nauttia viimeisistä "lapsuuden" vapauksista, mutta tämä laitos periaatteessa tunkee sen aikuisuuden vastuun nyt jo mulle ja mä en oo vielä valmis siihen. Tiedän, ettei aikuisia ole täällä tarpeeksi. Sun ei tarvi muistuttaa mua muitten nuorten olemassaolosta, koska tunnen 24/7 piinaavaa syyllisyyttä, koska vien mielestäni liikaa ohjaajien aikaa. Sä kysyt, että mikä on hyvä. Vastaus on, että tällä hetkellä ei mikään, koska tämän kaupungin resurssit alle 18-vuotiaille on täysin surkeat. Olen ollut jokaisessa kaupungin tarjoamassa hoitopaikassa, ja mikään niistä ei ollut hyvä. Miksi siis menisin vapaaehtoisesti paikkaan, jonka tiedän olevan huono mulle? Ja mä en ahmi muitten takia. Ahmin, koska olen koukussa ruokaan ja syön peittääkseni tunteita. Tiedän, että kroppa ja mieli kärsii, mutta mä en jaksa tässä kohtaa välittää. Suoraan sanottuna, en ees tiedä, että haluanko muutosta. Tiedän, että kaikki lähtee itsestäni, mutta nyt en jaksa ees alottaa.

Mä niin oon aina sanonut itselleni, etten välitä anojen kommenteista, mutta eka ja kolmas kirpasi kyllä syvältä. Sitäkö te haluutte anonyymit?

Ja pyydän; jos luulette tietävänne mun elämästä enemmän kuin minä, niin tulkaa edes omalla naamalla sanomaan. Kunnioittaisin heti kommenttia tuhannesti enemmän.

Harkitsen kovasti laittavani anot jäähylle.

En oo tarpeeks sairas saadakseni apua

Kävin aamulla päivystyksessä. Mä en ollut pitänyt mitään sisällä kahteen vuorokauteen ja en pystynyt syömään ilman apua. Laitos on ollut avun kannalta täysin hyödytön, joten lähdettiin päivystykseen etsimään apua. Mä lähdin sinne ihan omasta tahdostani, koska siinä kohtaa uskoin vielä ihmeisiin.

Päivystyksessä otettiin pikaverikoe ja psykiatrinen sairaanhoitaja haastatteli mua. Mulle tarjottiin kahta vaihtoehtoa. Joko meen takasin laitokseen ja alan syömään, vaikka en saa kunnon apua sieltä, tai meen osastolle vapaaehtosesti. Pakkohoidon kriteerit ei täyttynyt ja veriarvot oli liian terveet sairaalahoitoon. Valitsin laitoksen, koska en kestä osaston kidutusta.

Nyt oon sitten laitoksella syönyt ja kärsinyt yksin kaikki ahdistukset. Ekan ruokailun jälkeen vaan itkin ja kaikki valitti ja huomautteli, että kuinka kuulun osastolle. Oon siitä lähtien pitänyt turpani kiinni. Ei noilla edes olis aikaa jutella, vaikka haluaisinkin puhua. Niillä ei oo aikaa yhtään mihinkään. Tänäänkin piti leipoa sämpylöitä, mutta sitä vaan lykättiin myöhemmäksi ja myöhemmäksi kiireen takia, kunnes kyrpiinnyin liikaa ja sanoin, ettei todellakaan huvita leipoa yhtään mitään sellaisen ohjaajan kanssa joka kyllä lupailee, että tekee vaan yhden jutun, mutta tekeekin niitä juttuja miljoonan.

En ymmärrä ohjaajia. Söin iltapalan, mutta ohjaaja sanoi, että saan mennä yksin huoneeseen. Mehän vähänniinkuin sovittiin, että oon tunnin valvonnan alla. Niin paljon ne muistaa ja niitä kiinnostaa. Vois vaan oksentaa iltapalan, koska vituttaa liikaa.

Mua päivä päivältä kyrpiinnyttää enemmän tää laitoksen toiminta. Koko ajan vaan valitusta, lupauksien rikkomista, kiirettä ja epäoikeudenmukaisuutta. Tekis mieli lähteä täältä pois. En kylläkään tiedä minne menisin. Myrskykin on ollut viime aikoina välillä tosi ilkeä ja sitten se saattaa olla taas tosi ystävällinen. En tajua sitä. Ja se ei tajua mua. Meillä tökkii nyt ja pahasti. Tuntuu, että ainoa ihminen mun puolellani on mun terapeutti.

Mä tiedän jo nyt, että koska alotin syömisen, niin alkaa ahmimisetkin. Koko ajan tekee mieli ahmia. Sen takia en olisi halunnut aloittaa syömistä. Tiedän, että mun kontrolli lähtee käsistä. Se on vaan ajan kysymys, että koska.

Mä oon niin hukassa. Ja yksin. Mä haluan Myrskyn kanssa välit taas kuntoon. Se saattais auttaa yksinäisyyteen. Hukassa oon luultavasti silti. Mä en edes tiedä, että mitä haluun...

Ei mee hyvin

Mulla oli terapia eilen. Tultiin siihen tulokseen, että tarviin toisenkin käynnin tällä viikolla. Sovittiin myös, että juttelisin Myrskyn kanssa, että saisin apua syömisiin.

Myrskyn kanssa keskustelu meni aivan perseelleen. Oltiin vittumaisia toisillemme. Me sovittiin kyllä illalla meidän välit kuntoon.

Mä pyysin, että joku vahtis mua ruokien jälkeen tunnin. Totuus on; Laitosta ei kiinnosta vahtia mua ruokailujen jälkeen. Mun pitäis omatoimisesti ja kiltisti venata ruokien jälkeen tunti niitten toimistossa katsomassa kun ne kirjaa koneelle asioita. Kukaan ei ehdi juttelemaan, vaikka mua ahdistaa.

Mä sanoin jo eilen Myrskylle, ettei tää tuu toimimaan, mutta sitä ei kiinnostanut. Mä tiesin jo silloin totuuden. Kukaan ei ehdi viettää mun kanssa sitä tuntia. Ketään ei kiinnosta mun vahtiminen ja mua ei kiinnosta olla ahdistuneena niitten toimistossa saamatta minkäänlaista apua.

Terapeuttini pyysi mua toimimaan ruokailuitteni kanssa tunnetta vastaan eli pitämään ruuan sisällä. Mä en oo pystynyt siihen. Oon viimisen viiden päivän aikana pitänyt kolme ruokaa sisällä. Muut on päätynyt pönttöön. Laitos tietää, mutta niitä ei kiinnosta. En oo näköjään tarpeeks sairas niitten mielestä.

"Sun pitäis tulla vastaan...". Mä kuulen tota lausetta koko ajan. Mun pitäis alistua laitoksen tahtoon, vaikka tiedän, ettei niitten tarjoamat keinot auta mua ollenkaan. Mä en pysty tähän yksin, mutta näköjään oon yksin. Taas.

Terapia on huomenna. Se mun terapeutti on 100% mun puolella. Se on huolissaan musta. Laitos ei ole. Eli onko mulla sitten varaa laihduttaa ja pilata terveyttäni oksentelemalla? Enkö mä oo sairas? Enkö tarvii apua? En näköjään.

Jos laitos ei anna minkäänlaista tukea, niin haluun sitten pois täältä. Kotiin en kyllä mene. Asun sitten vaikka sillan alla. Ihan yhtä yksin mä silleenkin olisin.

Ironinen Älä laihduta -päivä

Eilen vietettiin Älä laihduta -päivää. Niin ironista, että just eilen tajusin ottaneeni syvää takapakkia. Nimittäin just syömisten suhteen.

Mikä takapakin on aiheuttanut? Vegaaniruokavalio ei aiheuttanut tätä, vaan ne omat aamu- ja iltapalat. Ahmin kaappini tyhjäksi jo perjantaina, vaikka niitten ruokien piti riittää sunnuntaihin. Oksentelu ahmimisten jälkeen on räjähtänyt käsistä. Eilen oksensin kaiken syömäni. Tänään oon syönyt vaan lounaan ja pari irtokarkkia. Ne sentään on pysynyt sisällä.

Mä en uskalla syödä, ja jos syön, mun on pakko päästä eroon siitä. Mun paino on laskenut hiukan ja se on yks syy miks en halua alkaa syömään taas normaalisti.

I have hit a relapse... A big one...

Parantumismoti makoilee pohjamudissa. Tällä hetkellä haluun vaan laihtua. Mä en uskalla parantua, näin läskinä ainakaan.

Myrsky tulee huomenna. Meidän on pakko puhua. Mä pelkään, että se pakottaa mut lihoomaan.

Hoitokokous

Mulla oli tänään hoitokokous nupolla. Se meni yllättävän hyvin. Myrsky oli siellä mun mukanani. Mä olin tosi ahdistunut ja varautunut ennen kokousta, mutta melkein kaikki meni hyvin. Mulla oli neljä asiaa mitkä käsiteltiin.

1. Vegaanisuus. Sain VIHDOINKIN luvan olla vegaani. Mä oon odottanut tätä jo niin kauan. Myrsky oli myös mun vegaanisuuden puolella. Ihmettelin vähän sitä.

2. Itsenäiset aamu- ja iltapalat. Mä sain nämäkin. Ne kuuluu nyt sitten mun itsenäistymissuunnitelmaan eli mulla on tietty määrä rahaa käytössa, joilla hoidan kaupassakäynnit. Tää tarkottaa myös, että mun on syötävä ne tai ne otetaan pois. Kävin heti kokouksen jälkeen kaupassa hakemassa kaapit täyteen ruokaa. Terveellistä ruokaa. Eikä mennyt kovin paljon rahaakaan!

3. Lääkitys. Multa on yks lääke pitänyt ottaa pois jo puoli vuotta sitten. Nyt sille aletaan tekemään jotain. Lääkärin pitää vaan ensin konsultoida toista lääkäriä, niin sitten varmaan saan sen lääkkeen vekeen.

4. Epävakaa persoonallisuushäiriökö? Mun terapeutti heitti tämmösen ilmaan ja sitä aletaan nyt sitten tutkimaan. Omasta mielestä toi on tosi osuva diagnoosi mulle, mutta tottakai se pitää tarkemmin tutkia. Mulle tehdään SCID-2 haastattelu tän kuun aikana. Sitten selvii enemmän.

Olin hyvällä tuulella ton kokouksen jälkeen ja sain jopa siivottua. Vähän hutiloiden kylläkin... Toivottavasti tää hyvä fiilis jatkuisi kauemmin kuin hetken.