torstai 31. elokuuta 2017

Miltä masennus tuntuu?

Mulla on tänään ollut masennuspäivä, paha sellainen. Onko mulla voimat loppu eilisestä kymmenen tunnin superahdistuksesta ja yhdestä kunnon paniikkikohtauksesta, koska aamusta asti oon ollut voimaton? Täysin uupunut. En ole saanut aikaiseksi yhtään mitään. Jos mulla ei olis ollut eilistä ruokaa jäljellä, en olis edes saanut syötyä.

Mutta mitä mä tunnen? En yhtään mitään. Ei iloa, ei surua. Ei mitään. Se tässä kamalaa onkin. En jaksa edes tuntea pettymystä siitä, että en ole esim. siivonnut, vaikka alunperin piti. En vaan jaksa muuta kuin maata sängyssä ja selata niitä samoja someja, mitä oon selannut jo liian monta kertaa. Välillä vaan tuijotan puhelimen näyttöä ajattelematta mitään.

Aivot käy tosi hitaalla. Oon kirjottanut tätä postausta jo ihan liian kauan. Puhumattakaan ajasta, jonka käytin tän postauksen alottamisen miettimiseen ja motivaation etsimiseen. Kaikki vaatii suurta ponnistelua. Mä jopa joudun pitämään taukoja lauseiden jälkeen, koska en vaan jaksa näppäillä kirjaimia.

Mä inhoon tätä. Mä niin inhoon tätä. Normaalisti mä tekisin jotain ei niin fiksua, mutta en mä nyt voi. En voi kusta mun paranemismotia tähän. En halua näin pian mokata.

Mutta mitä mä teen? En voi ikuisesti vaan maata sängyssä ajattelematta. Mutta miten tän saa pois? Kipu auttais, tiedän, mutta en voi. En vaan voi. En jaksa itkeäkkään.

Mä luulin, että tästä postauksesta tulee järkevä, mutta tää on niin sekava, että huhhuh. Anteeks, en saa nyt enempää tekstiä aikaseksi...

tiistai 29. elokuuta 2017

Postaukseni on tynkä

Palaverissa ei oikeestaan päätetty hirveesti mitään. Ens viikolla katotaan lisää. Intensiivi loppui kuitenkin, mutta kiireellinen mulla pidetään vielä.

Mulla ei oo ihan hirveesti mitään sanottavaa. Asiat triggeröi sillon tällöin, mutta mä yritän selvitä rakentavasti, vaikka sainkin terävät takaisin. Yritän olla positiivinen tai opettaa aivoja olemaan positiivisempi. Hiukan heikosti vielä onnistuu.

Huomenna aamulla terapia, sitten ruuanlaitto ja siivous. Lopusta en tiedä. Yritän selvitä edes noista. Tuntuu, että noikin on liikaa, mutta mä yritän taistella ja olla yliajattelematta. Päivä kerrallaan, niinkuin kaikki sanoo aina.

maanantai 28. elokuuta 2017

Olen onnellinen, mitä sä luulet

Kuten vähän arvelinkin, en saa kertoa lisätietoa edelliseen postaukseen. Ainakaan vielä. Ehkä sitten kun lähden tästä laitoksesta, niin saan. Don't know. Mutta mä olin kirjottanut Ronjalle nelisivuisen kirjeen, jossa koitin selittää, että mitä se sai aikaan mussa. Kerroin siinä kirjeessä myös, että just se sai mut haluamaan parantua. Mua vähän pelotti näyttää niin avoin kirje, mutta Ronja osasi olla ihana ja mulle tuli onnellinen olo. Sanoinkuvaamattoman onnellinen. Kyllä mä vähän vollotinkin taas, mutta onnesta itkeminen ei haittaa. Siis mulla on jotenkin turvallinen olo Ronjan kanssa. En osaa selittää. Sydän on joutunut kestämään ihan ihmeellisiä tunteita viime päivinä. En ennen oo ollut näin onnellinen. Siinä on sydänraukalle totuttelemista.

Tottakai mua pelottaa #truerecovery ja kaikki tämä, mutta mulla on syy ja motivaatiota enemmän kuin koskaan. Pikkuhiljaa pienin askelin eteenpäin. Vaaka on saanut olla kaapissa ja ostin ihan omasta tahdostani viikonloppukarkkia. Välillä ahdistaa, mutta en tee mitään tuhoavaa. Tällänen toimintatapa on tosi outoa mulle ja vaatii totuttelua. Mutta mä haluan tehdä tän. Asiat edelleen triggeröi, mutta koitan vaan kovalla kiroamisella päästä niistä yli, etten reagoisi haitallisesti.

Huomenna mulla on sossupalaveri. Vähän pelottaa taas, että mitä sieltä tulee. Mun olotilan ero viimeviikkoseen palaveriin on huima. Sossu voi silti päätöksillään taas lannistaa mut. En tiedä. Koitan olla stressaamatta liikaa, vaikka vaikeeta sekin on.

Huomenna mulla myös pitäisi loppua intensiivihoito ja ihan odotan sitä. Vessarauhaa kaipaan erityisesti...

Päivittelen sitten taas palaverikuulumisia viimeistään parin päivän päästä. Sormet ristiin ja toivotaan, että se menee hyvin.

perjantai 25. elokuuta 2017

Mä en osaa sanoin kuvailla tätä

Mutta mä silti yritän... Mä en tiedä, että saanko mä kertoa ihan yksityiskohtia tapahtumista, joten anteeksi ympäripyöreästä kerronnasta. Mä selitän paremmin, jos joskus saan.

Mutta siis mä kirosin viime postauksessa, kun huomasin olevani kiintynyt, vaikka olin itselleni luvannut, että en enää ikinä kiinny. Mä en kiroa sitä enää. Päinvastoin. Mä saatan välttyä erolta ja sydänsuruilta. Mä saan luultavasti testata mun terapeutin teoriaa; kiintymyssuhteet voivat loppua ajan kuluessa ilman että se sattuu, jos kiintynyt osapuoli on valmis eroamaan itse omasta tahdostaan. Mulla on ensimmäistä kertaa mun elämässä itsellä päätäntävalta ja kukaan muu ei tuu päättämään, koska meidän matka päättyy. Mä koitan silti olla varovainen tän mun kiintymyksen kanssa, koska joskus se menee yli ja roimasti. Yritän kiintyä vain "normaalilla voimakkuudella". Ihan vaan varmuuden vuoksi, että jos kaikki kusee (#pessimistieipety).

Mä en oo varma, että saanko kertoa, että miten tää on mahdollista, että kukaan ei oo tulossa väliin, mutta mä kerron, jos se on turvallista. Mun täytyis vaan ensin päästä kysymään sitä, enkä tiedä koska se on mahdollista. Odottelen.

Mutta mä voin kertoa, että mitä mä ajattelen hänestä. Olkoot hänen nimensä vaikka Ronja, koska mun mielestä hän näyttää aikuistuneelta Ronjalta (Ronja Ryövärintytär -kirjasta ((ps. Paras kirja ikinä))). Ronjan oma elämä ja tausta ei kuulu tänne, enkä mä paljoa tiedäkkään, mutta sanotaanko ettei hänelläkään aina ruusuista ole ollut. Sen takia Ronja ymmärtää mua ja mun oloa eri tavalla kuin kukaan hoitaja/ohjaaja tähän mennessä. Ja mä luulen, että toi ymmärretyksi tulemisen tunne oli se, joka auttoi mua luottamaan häneen heti alusta. Se on kuin ihminen ihmiselle ja sillä on oikea sydän toisin kuin useammalla aikusella. Se on hirveen fiksu ja mä en osaa edes kuvailla. Omalla tavallaan helvetin täydellinen. Onko se hyvä kuvaus?

Mikä sai mut lopettamaan kiroamisen kiintymykseen? Se sano yhden pienen kauniin lauseen. Ei ehkä ihan ammatillisesti "oikein" ja sen takia en kirjota lausetta tähän, koska en halua väärien henkilöiden tietävän ja Ronjan joutuvan ongelmiin. Mutta toi lause oli oikeesti sydämestä. Ja se lause täytti mun suurimman ja pitkäaikaisimman unelman. Mä niiiiiin haluaisin selittää tarkasti, mutta en uskalla ilman taustatietoa ja varmistusta.

Mä en ikinä uskonut, että mun unelmani täyttyis. En ikimaailmassa. Silti oon toivonut sitä nelivuotiaasta. Mä en osaa sanoilla kuvata sitä tunnetta, kun se toteutu. Siis mä itkin ja itkin hysteerisesti vaikka kuinka ja kauan, koska se tunne oli jotain niin mahtavaa. En mä koskaan oo tuntenut noin. Mä en tiedä saanko mä koskaan selitettyä Ronjalle, että kuinka paljon se lause merkitsi mulle. Ei semmosta voi helposti ymmärtääkkään. En mäkään täysin ymmärrä. Kiitosta en voi sanoa liian monta kertaa, koska mikään määrä kiitoksia ei riitä. Mä toivon, että saan joskus yrittää selittää sen kunnolla Ronjalle. Se ansaitsee tietää, että  se tais pelastaa mun elämän.

Siis mä haluaisin itkeä taas, koska mä en oo koskaan ollut näin onnellinen. En vaan viitti, koska intensiiviohjaaja ihmettelis, että miks mä vollotan hysteerisesti ja samalla sanon, että kuinka onnellinen mä oon.

Ja mä haluan, että tähän loppu viiltely, itsemurhayritykset, laihduttaminen, jne, ihan vaan, koska mulla on helvetti elämänhalu. Ja mä haluan myös näyttää tällä Ronjalle, että kuinka paljon uskoa ja toivoa se latasi mulle. Kiitos Ronja 💓

torstai 24. elokuuta 2017

Vierihoitofiiliksiä

Oon ollut nyt sitten vierihoidossa/intensiivihoidossa tiistai illasta lähtien ja sanotaanko, että on nyt tähän kohtaan ihan hyvä juttu. Mielialanvaihtelut on tosi rajuja. Eilenkin olin ehkä jonkinsortin manian puolella illalla, mutta nukkumaanmennessä tärisin ahdistuksesta. Onneks mulla oli kiva yövahti joka ymmärsi ja oli apuna. Oon jutellut ton yövahdin kanssa vasta kaks kertaa kunnolla ja taidan olla jo kiintynyt siihen. Se muistuttaa mua Hopeasydämestä... Noh, kesti siinä nyt jonkin aikaa, kun en ollut kiintynyt keneenkään. Mä rakastan ja inhoon samaanaikaan olla kiintynyt. Sydänsuruja ja menetystä on silti jossain kohtaa tiedossa, koska jompi kumpi meistä lähtee joka tapauksessa jossain kohtaa laitoksesta, koska se on kesäsijainen ja mä oon kohta täysikänen... Inhoon ajatellakkin asiaa. Argh... Miks meninkään taas kiintymään?

Eilen kuulin myös vahingossa toisen nuoren puhuvan musta... "Taasko se on vetänyt ranteet auki? Äääää mä vedän ranteet auki (tyhmällä kiljuvalla äänellä)". Se ei tiennyt, että mä olin oven toisella puolella. Myrsky veti oven välistä kiinni, etten kuulis, mutta kukaan ohjaaja ei tainnut sanoa tälle nuorelle mitään... Oon miettinyt noita sanoja koko ajan siitä lähtien.

Myrsky on ollut erittäin nuiva ja vähäsanainen. Se on ovikohtauksen jälkeen puhunut mulle vaan kaks kertaa. Eka oli, kun se luki mulle LVR-päätöksen (hirveen virallista puuhaa) ja toinen oli erittäin väkinäinen "mitä kuuluu"-kysymys, jonka äänensävystä kuulin, ettei Myrskyä ees kiinnostanut tietää. En siis vaivannut sitä mun ahdistuskohtauksilla ja mielialanvaihteluilla. Tuntuu, että se olis joko vihanen tai pettynyt mulle tästä mun vierihoidosta ja kiireellisestä sijotuksesta. En tiedä...

Triggeröiviä asioita olis muitakin ziljoona. En viitti kaikkea tähän luetella, koska ne liittyy tiettyihin ihmisiin. Toivottavasti kyseiset ihmiset tajuu jo tosta edellisestä lauseesta, että ne triggeröi mua. Oon puhunut kyllä monta kertaa asiasta, mutta ei ne taida tajuta ees, että niitten toiminta triggeröi. Ei sit vissiin.

Palaan tästä nyt todellisuuteen ja saamaan ahdistuspiikkejä. #buenoo

tiistai 22. elokuuta 2017

Huoh...

Tänään oli sitten sossupalaveri. Ei päätetty mitään uutta, mutta vahvistettiin vanhat päätökset. Toimintakyky edelleen täysi nolla masennuksen takii. Oon ollu sänkypotilaana edelleen. En oo käyny suihkussa torstain jälkeen. Koulukurssit peruin kokonaan. Eli helvetin hyvin menee.

Sain just tietää, että oon kiireellisesti huostaanotettu ja vierihoito alkaa... Eli hyvästi muutto. Lisää paskaa.

kärsin

maanantai 21. elokuuta 2017

Sänkypotilaana

Mulla ei mee yhtään hyvin. Eilen makasin koko päivän sängyssä. Hyvä kun jaksoin käydä vessassa välillä. Ruokaa meni alas liian vähän, koska masennus kadotti mun ruokahalun kokonaan. En yksinkertaisesti pystynyt syömään vaikka halusin.

Itkin Myrskyllekkin vaikka kuinka kauan. Itkin kuinka pelkään tiistain palaveria. Mä kirjotin sossulleni kirjeen missä selitin mun viiltelyn taustat ja olotilat muuton siirtämisen jälkeen. Myrsky sano, että se on vähän liian synkkä, mutta mä oon nyt synkkä. Ihan niin synkkä kuin siitä kirjeestä saa kuvan. Enkä haluais peitellä sitä sossulta. Sen päätös tän synkkyyden aiheutti.

Oikeesti mun masennus ja toimintakyvyttömyys ei oo ollut näin paha sitten viime osastojakson. Viimeks kärsin samallatavalla, kun mut heitettiin hoitokokouksesta osastolle. Mä oon niin osastokamaa nytkin, mutta mun on pakko jaksaa ainakin tiistain palaveriin. Sitä ennen en saa joutua osastolle.

Voi olla, että jos sossun päätös muuton siirtämisestä pysyy tälläisenä tai jopa vielä lykkääntyy, mä pyydän itse lähetettä osastolle koska a) mä en pystyis lupaamaan, että pysyn turvassa ja b) tarviin sillon ison luokan apua, että saan tän kamalan olon pois. Vaikka osasto on kamala, oon siinä kunnossa, että haen apua jopa sieltä. Tuon kun sossu tajuais. Mulla on niin kamala olo muuton siirtämisestä, että oon valmis etsimään apua jopa maailman hirveimmästä paikasta. Mutta ei se luultavasti tajua...

Kaksikymmentäneljä tuntia ja kolmekymmentäkahdeksan minuuttia palaveriin.

Ps. Wattpadissa on jotain synkistelytekstejä (@Sarahize)

lauantai 19. elokuuta 2017

Maailma murenee taas kerran

Mun sossu päätti murskata mun maailman ja siirtää mun muuttoa kuukaudella. Eilen vedin siitä sitten itkupotkuraivarit Myrskylle. Istuin kolme tuntia vessassa lukkojen takana ja itkin kunnes kyyneleet loppui. Koomasin koko eilisen illan. Mä en vaan jaksa olla täällä nykysessä laitoksessa enää hetkeäkään. Tiistaina on palaveri, jossa käsitellään tätä asiaa. Mä stressaan, panikoin, ahdistun, koomaan, ... Olin äsken hyperenerginen, mutta se loppu kun menin ja ahmin. Nyt koomaan taas. Miten helvetissä mä jaksan tiistaihin?

En saa tästäkään mitään järkevää tekstiä aikaan. Mulla on vaan niin paha olla. Olin yhdessä tapahtumassa Pipsan kanssa, mutta se meni hyperenergiavaiheessa ja opamoxeissa. En ollut oma itteni. Tätäkö epävakaus on? Mietoja maniakohtauksia ja pohjaromahduksia parimiljoonaa kertaa päivässä. Nautin.

Hei jos mä tästä jotenkin saan itteni kasaan, ja saisin jotain kirjotettua niin tykkäisittekö lukea mun kirjotuksia wattpadista? Löysin koko sivuston vasta tänään ja taisin löytää kutsumukseni. Haluan niin päästä kirjottelee sinne kaikkea, ja ideoita on. Pää ei varmaan suostu silti vielä yhteistyöhön. Lisään mun wattpad-käyttäjänimen somet-sivulle tän jälkeen, että jos teitä kiinnostaa jäädä odottelemaan, että saisin jotain tekstejä aikaan.

Teen hidasta kuolemaa ja mun pää sekoo. "Miten menee?"-kysyy ohjaajat. Paskasti, erittäin paskasti. Mulla on ollut tämmönen olo pään sisällä viimeks suljetulla osastolla.

Oon kirjottanu tätä sekavaa postausta ihan liian kauan #pääeitoimi. Koittakaa saada selvää

torstai 17. elokuuta 2017

Hoitokokous ja etsintäkuulutus

Tähän alkuun pieni etsintäkuulutus... Sinä (rikki revitty lasienkeli -nimellä bloggerissa) joka kommentoit ihanasti mun viime postaukseen, ilmiantaisitko itsesi mulle? Tule jonnekkin instaan vaikka höpöttelemään. Olis kiva jutella!

Ja kaikille muillekkin yleisesti, jos siltä tuntuu, niin saa tulla juttelemaan jossakin somessa. Mun somet-sivulla on kerättynä mun eri sometilit. (Siellä on myös linkki mun uutukaiseen Sarahah-profiiliin, saa tulla sanomaan mitä haluuttekaan.)

Mutta mulla oli se hoitokokous mistä puhuinkin viime postauksessa. Siellä oli oikeesti ymmärtävä lääkäri ja se ei laittanut mua osastolle vaan ymmärsi, että viiltely oli vaan pieni takapakki. Olen niin helpottunut! Olin panikoinut ihan helvetisti ennen tota, koska edellisellä kerralla joiduin viiltelystä osastolle. Lääkemuutoksia ei silti tehty vaikka halusin ja ne katotaan marraskuussa uudestaan. Epävakaa mulla lääkärinkin mukaan luultavasti on, mutta oon vielä alle 18v ni ne ei voi vielä diagnosoida virallisesti. Sen mä olin tiennyt jo kauan niin ei ollut mikään shokki.

Nyt mulla on sellanen olo, että voisin jopa saada jotain aikaseksi. Viime päivät oon vaan koomannut. Nyt mä voisin jopa tiskata ja tehdä läksyt. Siivotakkin pitäis hiukan. Ei helvetti, oonko mä positiivinen?

keskiviikko 16. elokuuta 2017

Heeeeeeeeelvetin hyvin menee

Maanantain koulutunti meni hyvin. Siihen ne hyvät asiat sitten jääkin. Mä ahmin mun terapiani jälkeen oikeen kunnolla. Terapeutti yritti kaikkensa, muta sanoin sille, että on jo liian myöhästä puuttua. Vedin siten kunnon binget ja jopa sen jälkeen viiltelin. Terävät mulle oli annettu edellisenä päivänä takaisin, koska laitos ei tavallaan saa pitää niitä enää takavarikossa, koska oon niin pitkällä mun itsenäistymisohjelman kanssa. Mä vähän niinkuin tiesin, että se tulee kusemaan, mutta en sanonut asiasta kenellekkään. Viisas minä...

Mun piti jo sinä iltana kertoa mun viiltelystä, mutta yökkö sai mut niin vittuuntuneeksi niin en todellakaan sille halunnut sanoa ja ketään muita ei enää ollut. Jätin asian sikseen.

Tiistaina sitten tuli ultimaattinen ahdistus ja stressi sekä menneistä että tulevista asioista. Mulla oli vielä mun terät, joten jatkoin viiltelyä siitä mihin olin maanantaina jäänyt. Erittäin fiksua, tiedän. Siitä tuli sitten vahingossa liian syvä, joten lähdettiin sitten hakemaan tikkejä päivystyksestä. 4,5h venailun jälkeen päästiin antibioottejen kanssa pois sieltä. Kello oli jo ties mitä sillon ja menin vaan suoraan nukkumaan, mutta en saanut kunnolla nukuttua koska tikatu alue särki aivan helvetisti.

Tänään menin tarvittavan voimalla kouluun ja sen jälkeen jouduin olemaan sosiaalinen perheen kanssa. ihan liian paljon vei voimia. Heti kun pääsin rauhaan niin menin taas ahmimaan. Nyt kun kirjotan tätä, mietin että pitäiskö mennä oksentamaan. Luultavasti menen. Motivaatio hukassa. Luultavasti kusin tikeilläni jo mun muuttosuunnitelman, eli ei haittaa vaikka kusis vähän lisää. Oon taas ihan vitun järkevänä, kiitos siitä tarvittavalle lääkkeelle.

Huomenna on hoitokokous polilla ja keskustellaan lääkkeistä ja jotain diagnooseista. Toivottavasti ne ei tartu mun viiltely-episodiin. Pelkään sitä palaveria.

Pieninä palasina kaikki murtuu mun alta ja mä en edes jaksa välittää...

sunnuntai 13. elokuuta 2017

101 ahdistavaa asiaa

Pari kolme viime päivää on mennyt vähän niin ja näin. Perjantaina jouduin kuuntelemaan kiinnipitoa mun oven takana ja ohjaaja joutui pelastamaan mut mun huoneesta rauhallisempaan paikkaan. Jonkinsortin paniikkikohtauksen sain niistä äänistäkin. Toi liikaa muistoja mieleen. Itkin vaan sohvalla ohjaajan vieressä. Illalla otin tarvittavankin pitkästä aikaa, koska ahdistus oli vielä voimakkaana.

Eilen lähdettiin (erittäin lyhyen varotusajan jälkeen) Tampereen Ikeaan, josta lähti mukaan vähän kaikkea mun tulevaa kämppää varten. Rahaa meni oikeen urakalla, mutta sitävarten ne mun säästöt oli. Iso miinus tolla matkalla oli erittäin vittumainen ohjaaja (inhoon sitä eniten tän laitoksen ohjaajista) ja mulla aivot valui korvista koko reissun ajan. Meinasin vetästä sitä myös turpaan, kun päästiin takasin laitokseen, koska se sano vähän vääriä asioita ja mun pinna oli kireällä. Loppuillan välttelin sitä ohjaajaa. Ehkä oli hyvä niin.

Mulla ei oo ollu oikeen rauhallista ja hyvää ahdistusvapaata hetkeä keskiviikon jälkeen. Pyysin extraterapian maanantaiksi ja onneksi sain sen. Myrskyn kanssa pitäisi kans vähän jutella ja hoitaa asioita, mutta sillä on yllättäen kiire. Nautin.

Koulua pitäisi olla taas huomenna aamulla. Innolla odotan, että kuinka kovaa ahdistusta se aiheuttaa. Toivottavasti en ahdistushikoile valtameren verran hikeä. Kuitenkin jos sekin tunti on jostain syystä peruttu niin eroan koko kurssilta, koska en jaksa taistella sen asian kanssa.

Voisko se terapiakäynti olla jo?

torstai 10. elokuuta 2017

Koulu alko erittäin loistavasti...

Mulla piti alkaa tänään koulu. Niin wilmassa luki. Kurssin piti olla päivälukion kurssi mun vanhassa koulussa. (Itse olen siis aikuislukiossa.) Mä stressasin jo etukäteen oikeen urakalla, koska tiesin, että tuun näkemään ihmisiä, joita en haluais nähdä. Ja muutenkin, koulu on sosiaalinen tilanne ja mä en niistä tykkää.

Mä kävelin koululle, mikä ei ollut pitkä matka, mutta sain oikeen kunnon ahdistushien päälle. Mä oikeen valuin hikeä kun kävelin luokalle. Ja sit siellä ei ollut ketään. Ei vissiin ollut tuntia vaikka wilmassa niin luki. Plus olin portaita kävellessä nähnyt yhden mun riparilla olleen ihmisen ja se katto mua liian pitkään. Ahdisti vitusti ja olin hiestä läpimärkä.

Laitoin laitokselle viestiä, että mun tunti on peruttu ja että oon tulossa takasin. Lisäviestissä kerroin kuinka olin ahdistunut ja paniikki nousi. Noh, laitos luki viestin, mutta ei vastannut. Sen verran niitä kiinnosti. Koko pienen matkan takasin laitokselle koitin vaan olla itkemättä.

Laitoksella mun mielestä ylivoimaisesti vittumaisin ohjaja avas oven ja alko lässyttää jotain paskaa. Mä painelin suoraan huoneeseeni. Kun olin saanut huoneen oven perässäni kiinni, alkoi superahdistuspaniikkikohtaus ja vaan itkin hysteerisesti enkä saanut happea. Hiukan kun olin rauhottunut laitoin viestiä laitokselle ja pyysin Myrskyä tulemaan mun huoneeseen. No sillä kesti tunti tulla mun luo. Mua vitutti. Näin tärkee mun paniikkikohtaus on ohjaajien tärkeysjärjestyksessä.

"Sun pitää haluta enemmän", sanoi Myrsky ja mä vittuunnuin vielä enemmän. Ihan niinkuin koulusta suoriutumisen haluaminen estäisi paniikkikohtaukset. Ja mä halusin tota erittäin paljon. Ei mua voi käskee haluamaan enemmän. Kyllä Myrsky sanoi jotain ihan järkevääkin ton vittumaisen lauseen jälkeen. Se muistutti, että kuinka mun täytyy suorittaa koulua omassa tahdissani. Mä vaan vollotin kuinka kaikki on paskaa kun oon jo kaksi vuotta jäljessä mun opiskelujen kanssa ja nytkään koulusta ei tuu mitään. En oo pitkään aikaan itkenyt noin paljoa saman päivän aikana.

Koko paska päivä purkautui vielä ahmimis/oksennus-kohtaukseen. Ihanaa. Oon ihan omillani ja tyhjän päällä. Terapia on vasta ens viikon perjantaina ja Myrsky tulee vasta lauantaina, mutta sen varaan ei voi laskea mitään. Eikä mulle jää oikeen ketään kenen kanssa juttelu auttais.

Oon ollut hereillä aamu neljästä asti ja tuskimpa nukun ens yönäkään, koska kaiken kukkuraksi mulla on flunssa ja se pitää mut hereillä.

Kaikki on taas niin ihan vitun loistavasti...

maanantai 7. elokuuta 2017

I'm back!

Paljon on tapahtunut viime postauksen jälkeen enkä tiedä mistä aloittaisin. Ehkä on hyvä kertoa näin alkuun miksi blogi oli kiinni. Eli siis mulle tuli hirveä pelko, että sossu tai vanhemmat löytää tän blogin ja mulla oli iso sossupalaveri tulossa (siitä lisää alempana) ja tän blogin päätyminen vääriin käsiin olis sabotoinut mun tulevaisuuden mahdollisuuksia. Vääriin käsiin joutuessaan tää blogi olis toiminut mua vastaan ja olin liian pelokas ja vainoharhanen pitämään tätä avoinna. Koko mun blogin pitämisen aikana en oo kertonut blogistani yhdellekkään lääkärille, sossulle tai muulle päätäntävaltaiselle ihmiselle. Osa hoitajista ja ohjaajista tietää, että kirjotan, mutta niiltä oon kieltänyt mun blogini lukemisen/etsimisen ja ne on ainakin tähän mennessä osannut kunnioittaa sitä.

Mutta mennään asiaan. Mitä kaikkea on tapahtunut? Mun syömiset on mennyt viime postauksen jälkeen parempaan suuntaan. Enää en aktiivisesti koita laihduttaa, mutta sen sijaan ahmittua tulee silloin tällöin. Mulla oli verikokeet ja oli pakko alkaa syömään paremmin, ettei kukaan alkaisi kyttäämään, koska siitä en tykkää. Myrsky epäili aika paljon, että oon laihtunut/laihdutin, mutta se ei tiedä vieläkään mun painon laskusta enkä aio sille kertoakkaan. Nyt kun menee paljon paremmin niin en halua kaivella vanhoja asioita. Painokin on taas normaalipainon puolella niin ei oo huolen aihetta siltäkään puolelta.

Laitoksella oli leiri tämän tauon aikana ja pitkän säätämisen, vanhempien kanssa tappelun ja hysteerisen itkukohtauksen jälkeen mulle annettiin mahdollisuus jäädä laitokseen leirin ajaksi. Tästä mahdollisuudesta sain kiittää yhtä toista nuorta joka oli vierihoidossa ja joutui jäämään ohjaajan kanssa laitokseen. Tämä tarkotti sitä, että ohjaaja oli paikalla koko ajan, mutta ei ollut mun käytettävissä. Olin siis "yksin" ne päivät kun muut leireili. Hoidin hommat itsenäisesti. Kaikki ohjaajat luulee, että mulla sujui hyvin tuo aika. Todellisuudessa valvoin puoleenyöhön koska vaan itkin ja ahdistuin. En tiedä mikä kohtaus mulla oli, mutta ei hyvin mennyt. Yksityiskohtiin en halua tarttua. Tämän kohtauksen jälkeen onkin sitten mennyt voinnin kanssa paremmin.

Terapia tuli tauolta takaisin, onneksi. Paljon ollaan päästy eteenpäin ja se on takonut mun aivoihin järkeä. Viime käynti taisi olla mun terapiahistorian valaisevin ja en malttaisi odottaa seuraavaa käyntiä. Musta tuntuu, että mulla on itselleni täydellisin terapeutti. Se auttaa mua tarvittaessa vaikka keskellä yötä tosin kuin vaikka Myrsky, jota ei oo viime aikoina kiinnostanut mun asiat paskaakaan. Joo, oon koittanut jotain Myrskyllekkin jutella, mutta se koittaa vaan päästä tilanteista nopeasti pois. En oo viitsinyt enää edes avautua kovin syvällisesti. Säästän ne sanat ja lauseet terapiaan. Mä en tiedä mikä vitutus Myrskyllä on ja toivon, että siitä tulis samanlainen kuin ennen, koska ennen sitä kiinnosti kysyä kuulumisia. Eipä muuten kiinnosta enää.

Koulu alkaa pian ja se hiukan pelottaa. Mulla on yks kurssi mun vanhassa lukiossa ja muut mun nykysessä koulussa. Neljä kurssia yhteensä mikä on 400% suurempi kurssimäärä kun mun keväiset kurssimäärät. Vähän jännittää, että vajoanko sen taakan alle. Luultavasti jossain kohtaa kun motivaatio katoaa niin romahdan ja siksi koitan pitää mun motivaation yllä mahdollisimman pitkään vaikka väkisin.

Muttasiis puhuin aikaisemmin isosta sossupalaverista. Olin itse ottanut yhteyttä sossuun, koska olen halunnut nykyisestä laitoksesta pois jo kauan erinäisistä syistä ja syitä tuli koko ajan lisää. Täysi-ikäistyminenkin lähestyy kovaa vauhtia ja halusin jatkosuunnitelmia vauhtiin. Sossu kävi haastattelemassa mua jo viime kuussa, mutta sillon se ei osannut sanoa mun tulevasta mitään ja sanoi miettivänsä vaihtoehtoja mun palaveriin mennessä. Minähän sitten stressasin useita viikkoja tota palaveria. Päätettiin ettei aleta hätiköimään vielä, mutta jos kaikki menee hyvin ni oon ens kuun alussa muuttamassa yhden toisen laitoksen itsenäistymiskämppään. En sano laitoksen nimeä, mutta jos joku välttämättä haluaa tietää nimen, ni tulkaa kysyy yksityisesti jossain instassa vaikka. Tää kämppä tulee olee rivitaloasunto keskustan lähellä, mutta henkilökuntaa on käytettävissä tarvittaessa päivisin. Muuttoon vaikuttaa kuitenkin vielä moni asia ja päivää ei ole lyöty lukkoon.

Ainiin ja sain lopettaa yhden avohoidon ryhmän mistä en tykännyt ja sain kaikki ruokailut itsenäisiksi!

Oikeesti nyt tällä hetkellä mä oon onnellinen.