Sekaista

Mä oon nyt koulusta sairaslomalla. En vaan kestänyt sitä stressiä. Sairasloman takia luultavasti saan hylätyn äikästä, koska en pääse tekemään kaikkia suorituksia. Muista aineista on hirveesti tehtäviä ja kokeet tulee kusemaan. Mä tiedän sen jo nyt. Tänäänkin vaan itkin samalla kun koitin tehdä matikkaa. En mä sitä osannut. Oli vaan silti pakko tehdä, koska laitos pakottaa "tavotteelliseen toimintaan". Ne luulee, että mulla on normaalin nuoren jaksaminen. Oikeesti oon vakavasti masentunut ja mun jaksaminen on nolla. Silti ne pakottaa mut tekemään kaikkea mitä muutkin. Mun pää hajoo tästä. Pitäis puhua omaohjaaja Hopeasydämelle. Onkohan se huomenna töissä?

Mulla on päiväosaston kanssa sukset pahasti ristissä. Halusin lopettaa siellä käymisen, koska en koe siitä yhtään hyötyä. Enemmänkin haittaa, eikä mulla oo siellä ketään kelle puhua. MUTTA mun sossu pakottaa jatkaa siellä käymistä. Muuten laitos heittää mut kotiin. Elikkäs oon sitten päiväosastolla pakotetusti vapaaehtoisessa hoidossa. Mun asenne tulee olee sen mukanen. Ei mua huvittais olla siellä. On vaan pakko. Kaikkea on aina pakko. Mistä mä edes saan päättää enää nykyään?

Mulla on semmonen aavistus ollut jo pitkään, että multa viedään yksikkömahdollisuus. Mä luulen, että se käy pian toteen. Mun piti olla kuukausi "kuivilla" ennen yksikköön menoa. Se kuukausi on kulunut jo aikoja sitten ja voitte vaan kuvitella kuinka monta kertaa oon kussut asiat sen jälkeen. Oon raapinut kättä. Oon rikkonut sheiverin ja terottimen. Oon hakannut itteäni mustelmille. Oon nukkunut lattialla itteäni kiduttaakseni. Mitä vittua lääkärit edes ajatteli, että mä pystyisin olee koko ajan "kuivilla". Mä sovin, että jaksan sen kuukauden, mutta en mitään sen jälkeisestä ajasta. Mä vetoon siihen, jos ne uhkaa viedä multa yksikön.

Mun syömiset menee päin helvettiä. Syön joko liikaa tai liian vähän. Useimmiten liikaa. Oon mä laihtunut alimmasta painosta, mutta en tiedä paljonko ja lähipäivinä oon vaan kyllä lihonnut. Haluaisin mun vaakani takas. Mutta en saa päättää siitäkään, en tietenkään.

Laitoksessa ollaan niin sokeita mun huonolle ololle. Tänäänkin ne huomas mun oloni vasta sitten kun itkin ja tärisin ja en saanut henkeä. Muutenkin jos pyydän tarvittavaa, niin kukaan ei kysy mun olosta mitään. Ne vaan antaa lääkkeen ja jättää mut yksin kärsimään. Mä haluaisin sinne yksikköön. Siellä ne huomas pahat olot. En kuitenkaan pääse sinne. Ne ehtii vielä perumaan sen. Mä tiiän sen ja oon jo henkisesti varautunut siihen.

Mä oon vaan niin toivoton nyt. Mä oon ihan yksin, ei ketään kelle puhua. Hopeasydän olis, jos sillä vaan olis aikaa. Se sanoo kuitenkin aina, ettei se ole psykiatrian hoitaja ja niin edelleen. Se on silti hyvä kuuntelija. Mä mietin, että jos mä antaisin mun tunnevihkoa sille luettavaksi. Saisin edes jotain purettua. En tiiä.

Mä oon miettinyt itsemurhaakin. En mä varmaan mitään tee, ellei tuu mikään suuri vastoinkäyminen kuten laitoksesta kotiin joutuminen tai suljetulle meno. Mulla on silti pieniä suunnitelman poikasia pahan päivän varalle.

Ja kaikille kavereille; anteeks, etten oo ollut siinä kunnossa, että olisin jaksanut nähdä tai pitää yhteyttä. Mun täytyy yrittää korjata itteni eka. En tiiä miten sen teen, mutta kyllä mä vielä vähän yritän 💖