Parannunko?

Haluanko parantua? Masennuksesta luultavasti en ikinä parannu koskaan. Se on ollut mulla koko elämän. Mä en osaa elää ilman sitä. Mutta entä syömishäiriö?

Mä oon miettinyt paljon ja oon yrittänyt syödä hyvin. Ehkä vähän liikaakin liikkumattomuuteen nähden. Olisiko parempi parantua? Pystynkö mä siihen? Seuraava punnitus silti hirvittää. Pelkään lihoomista ihan kauheesti.

Toisaalta ihailen kaikkia jotka parantuvat/yrittävät parantua sh:sta. Katson instasta #recovery -kuvia ja mietin onko musta siihen. Kestääkö mun pää sen kaiken lihoomisen? Kenen takia mä tekisin sen? A:n? Osaston omajoitajien? Itselleni en tavallaan uskalla tehdä sitä. Mähän en ansaitse mitään hyvää...

Omahoitajista puheenollen mä jouduin hyvästelemään HL:n eilen. Se oli yössä. Mä itkin paljon ja se koitti sanoa, että kyllä me vielä nähdään. Mä en vaan satu uskomaan siihen. Mä sentään sain sanotuksi kuinka paljon mä välitän hänestä, mutta jäi vähän semmonen olo, että tunne on vain yksipuolinen. Onneksi HH:n hyvästelemiseen on vielä vähän valmistautumisaikaa.

Mulla on tällä toivottavasti pienellä jaksolla kans kivat omahoitajat. Toisen kanssa oon tehnyt jo ennen vähän töitä ja toinen oli mun entinen opiskelijakorvaavahoitaja viime jaksolla ja mä tykästyin häneen tosi paljon. Jälkimmäinen ei ole ollut vielä töissä. Ootan innolla hänen näkemistään, koska luulin etten enää koskaan näe häntä ♡

Nyt puhelintunti loppuu...