Sumua

Mun mieli hukuttaa mut. Mulla ei oo ketään kelle voisin purkaa mun ajatuksia. Mun terapiasuhde ei toimi. Tarviin jonkun tähän nyt. Mun ajatukset tappaa. Pelkään olla yksin niitten kanssa. Mulla on paljon salaisuuksia, jotka haluaisin kertoa. Mun piti kertoa Hopeasydämelle, mutta se vähän niinkuin feidas mut. Se sano, että tulee kohta. Ei tullut koko iltana/yönä. Ja mä odotin ja odotin sitä, mutta turhaan. Olin sillon valmis kertoo sille kaiken. Mä ootan, että se tulee taas ja sillä olis oikeesti aikaa jutella niinkuin sillon alussa. Se ei oo terapiasuhde, mutta ei mulla oo muitakaan. Huomenna se tulee töihin, mutta sillä on kiireitä, mä tiiän sen. Ehkä mä vielä joskus ehdin avaamaan mun sydämeni sille. Mun pitäis vaan jaksaa siihen asti. Mä en tiedä jaksanko.

Mulla on ollut paljon itsemurha-ajatuksia viime aikoina. Mä oon googlaillut yliannostukseen tarvittavia lääkemäriä. Mä oon harkinnut jopa ostaa lääkkeitä. Mä en vaan uskalla puhua näistä, koska mä pelkään osastoa. Osasto on kidutusta ja se tappaa. En mä kestä siellä. Siks mä pidän kaiken ittelläni, vielä... Kunnes Hopeasydämellä on aikaa. Sitten mä annan kohtaloni sen käsiin. Antaa sen päättää. Antaa sen auttaa. Mä tarviin apua.

Saatan olla koukussa mun tarvittavaan lääkkeeseen. Ahdistaa, jos en ota sitä. Sydän lyö hassusti ja pelottaa, kunnes saan sen. Se turruttaa ajatukset ja olo on kuin zombilla. En mä tykkää siitäkään tunteesta, mutta ihan sama. Mä haluun kasan niitä lääkkeitä. Vetää itteni pyörryksiin. Ehkä jopa kuolla...

Mitä mulle on tapahtumassa?

Täällä laitoksessa kukaan ohjaajista ei kysele mun vointia/jaksamista vaikka napsin niitä tarvittavia. Ne vaan keittää kahvia. Ja juoruaa keskenään. Mä en kiinnosta niitä. Oon näkymätön, unohdettu, mitäänsanomaton... Mä pelkään, ettei Hopeasydäntäkään kiinnosta. Voi kun saisin puhua sille...

Mun blogia lukee liian moni, jonka mieliä en haluis saastuttaa. Oon sanonu muutamille, ettei mun blogia tarvis lukea, mutta ne lukee silti. Älkää rakkaat itse sairastuko mun blogini takia 💖. Älkää lukeko, jos (ja kun) tää on rankkaa luettavaa. Omapa on silti vikani, kun laitoin instaan blogini. Kaikki kaverit näkee mun blogini sieltä ja mä pelkään niitten mielenterveyden puolesta. Taas ollaan tässä; mietin vaan muita, en itseäni. Mitäpä mä tällekkään voin...

Haluun yksikköön jo nyt. En pääse. Vasta joulun jälkeen. Joulukin pelottaa. Joudun varmaan jouluksi kotiin. En tykkää.

Mua pelottaa kaikki. Haluun vaan tän tunnetulvan ulos mun sisältä. Kenelle mä puhun? Ketä oikeesti kiinnostaa? Kuka osaa auttaa? Ei ketään kuka olis saatavilla nyt. Mä en JAKSA! Miten mä selviin yön yli? Tai huomisen? Tän elämän? Tuskan?

Tekee mieli viiltää ja syvälle. Haluun tikkejä. Rasvakudoksen nyppimistä. Tiedän, kuullostaa sairaalta. En vaan haluu sinne osastolle. Haluun apua. Ihmisen, joka välittää. Sitä mä tarviin. Mutta mä en ikinä saa mitä tarviin. En koskaan.

Tulipa pitkä postaus... Nyt mä vaan pistän feikkihymyä päälle ja jatkan elämää. Se elämä ei vaan välttämättä oo enää kovin pitkä. (apua...)