torstai 30. kesäkuuta 2016

Smurffikädet ja ahmimista

Eilen mä luulin, että mulla menee hyvin. Sitten tuli ilta. Lähdettiin Marian ja Hipsterin kanssa kauppaan. Ostin sitten kaksi litraa jäätelöä ja vedin ne melkein kaikki. Itkin vaan huoneessani. Hoitaja vei loput jätskit pois, mutta joutui jättämään mut tyhmemmälle hoitajalle. Itkin vaan kunnes nukahdin. Olin ollut niin kauan ahmimatta. Harmittaa. Oon kyllä ylisyönyt, mutta en ahminut. En todellakaan suostunut punnitukseen tänään.

Mitä positiivista? Tänään laitoin sinisen colormaskin hetkeksi päähän. Nyt mun hiukset on täydelliset. Ja mun kädet on siniset. Siinä oli positiiviset asiat...

keskiviikko 29. kesäkuuta 2016

Mökkeilyä

Oltiin maanantaista tiistaihin yksikön kanssa mökillä. Oli ihan kivaa vaikka vähän ahdistikin. Uitiin vaatteet päällä, pidettiin leikkimieliset olympialaiset ja syötiin lettuja ja pullaa.

Syötiin lettuja ja pullaa... Oon lihonnut varmaan kolme kiloa. Mätin sitä ruokaa niin ahnaasti. Miksen mä vaan osaa syödä normisti? Tästä parantumisesta ei tuu mitään jos vaan ahmin ja lihoon ylipainoseksi.

En mä edes haluu parantua. Voisin laihduttaa, mutta en jaksa sitä rumbaa täällä yksikössä. Voi kumpa mulla olis se oma kämppä.

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Juhannustouhuja

Oon ollut hiljaa tässä hetken aikaa. Käytiin linnanmäellä perheen kanssa, kuten ig:stä saattoi huomatakin (@recovering_saara). Oli kiva päivä. Paljon oli kyllä väkeä, mutta pärjäsin. Siskon kanssa käytiin kaikki laitteet läpi. Ukkokaan ei ollut pelottava.

Söin linnanmäellä ensimmäisen hodarin ikuisuuteen, kanahodarin. Olin vähän pettynyt. Roskaruoka ei ole niin hyvää. Pidän enemmän terveellisemmistä vaihtoehdoista. Olo oli jotenkin raskas sen jälkeen.

Eli kiva päivä oli. Ainoa poikkeus oli automatka takaisin. Väsytti enkä voinut nukkua, koska muuten piilarit jämähtää päähän. Ja oksensin kans autossa. En tiiä mikä nestehukka/lämpöhalvaus oli, mutta oksensin eikä ollut kivaa. Toivottavasti iltalääkkeet pysyi sisällä.

Lääkkeistä puheenollen en ole tarvinnut tarvittavaa ollenkaan nyt kotilomilla!

Ja niin, värjäsin sitten hiukset violetiksi/lilaksi, instassa lopputulos. Kauhea instamainostus...

Tulipas positiivinen postaus kerrankin. 😊

perjantai 24. kesäkuuta 2016

Asiaa instagramista

Mä käänsin mun instan ympäri. Mä tajusin, etten mä tarvi turhia mukakavereita ja niitten tykkäyksiä. Maailmassa on muutakin kun seuraajaluvut ja tykkäykset. Poistin kaikki turhat ihmiset ja säästin vaan ne, joiden kuvat oikeesti kiinnostaa mua. Muutin tilini myös parantumistiliksi. Seurailen tyyppejä, jotka kans koittaa parantua. Mä en enään kuvillani hae tykkäyksiä vaan mä koitan pitää sitä vähän kuin toisena blogina.

En tiiä oliko tää kaikki viisasta. Enhän mä koita 100% varmuudella parantua. Mä oon vasta puolivaloilla mukana koko parantumisjupakassa. Täytyy A:n kanssa puhua. Jos mä sille voisin luvata parantua sataprosenttisesti. Sille jos jollekkin mä voin luvata.

Mulla on niin ristitiitaset tunteet. Haluan laihtua, että mahtuisin taas farkkuihini, mutta haluan myös syödä terveellisesti. Mä haluan edes osan niistä yhdeksästä lisäkilosta pois. Ravitsemusterapeutti kielsi laihduttamisen. Entä jos mä teen sen tällä kertaa terveellisesti?

Ps. Seurailkaa instassa @recovering_saara

torstai 23. kesäkuuta 2016

Mä en osaa päättää, että parannunko.

Mä kyllä päälleppäin näytän, että olisin parantumassa sh:sta, mutta tää kaikki läskiahdistus! Paino on ihan järkyttävä. Mä haluan syödä, mutta samaan aikaan laihtua. Liikunta ei kiinnosta. Masennus on niin paha. Siitä mä en edes yritä parantua. En mä edes tiiä miten se ois mahdollista. Vaikka mä yritän olla ilonen ja positiivinen niin viimeistään illalla on jäätävä ahdistus ja masentaa. Eilenkin oli kiva päivä, kunnes tuli ilta ja ahdistuin. Mikä tää tämmönen ilta-ahdistus oikeen on? Lääkkeillä koitetaan saada mua nukahtaa ennen ahdistusta, mutta ne ei auta. Lääkkeet on musta turhia. En mä edess tiiä onko niistä apua mun kohdalla.

Onpa sekavaa tekstiä. Vähän niin kuin mun ajatukset aina.

Oon nyt kotilomilla maanantaihin asti. Ahdistaa ja stressaa. Mulla on paha olla täällä. Mä haluun pois. Haluisin niin viiltää. Ei saa. A pettyy.

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Mun jutut ei kiinnosta ketään...

Mä niin yritän olla sosiaalinen. Mä oikeesti yritän. Liityin myös yhteen "recovery"-whatsapp-ryhmään. Siellä on liikaa vieraita ihmisiä ja mua ahdistaa se. Mä yritin jutella vähän, mutta mä oon ihan pihalla niitten jutuista. Ketään ei kiinnostanut mun jutut ja mun kysymykset jäi ilman vastauksia. Sama muissakin whatsapp-ryhmissä. Mä vaan höpötän yksinäni ja jälkeenpäin häpeen. Oon myös kai ottanut tän Tuomitut mielet -jutun ehkä vähän liian vakavasti. Mä oon innostunut ja yritteliäs ja koko ajan ideoimassa lisää, mutta muut on vaan hiljaa. Kai munkin pitäis. Turpa kiinni Harmaa!

Mun piti tänään pyytää myös yhdeltä toiselta hoitajalta anteeksi mun hölmöilyjä, mutta se ehti lähtemään jo kotiinsa. Tuleekohan se huomenna?

Siirrytään sitten päivän positiivisiin asioihin. Oltiin yksikön kanssa pelaamassa lasersotaa. Se oli kivaa! Olin myös paras pelaaja. Olen vähän kai ylpeä siitä. Saanko mä olla ylpeä ittestäni?

Tein myös koodausapublogin, jos ketään kiinnostaa. Aion postailla sinne aina kun on tylsää. Osoite on http://koodauksenalkeet.blogspot.fi .

maanantai 20. kesäkuuta 2016

Takaisin yksikössä

Palasin tänään kuntoutumisyksikköön. Alussa oli pieni palaveri, jossa käytiin pelisäännöt läpi. Muuten oon vaan hengaillut täällä. Ei ole ollut mitään erikoista. Joku ehdotti postausta kuntoutumisyksiköstä. En ole unohtanut. En ole vaan saanut vielä aikaan tehdä sellaista.

Niin. Kuntoutumisyksikkö. Munhan pitäis sitten kuntoutua, eikö? Mutta ei... Mä en edelleenkään halua parantua. Kuulunko mä tänne ollenkaan? Potkitaanko mut kotiin? A sanoi, että sen halun etsiminen tulee olemaan tällä jaksolla se juttu. A halasi mua ♡. Oli ikävä. Mutta tosiaan. Haluun kuolla edelleen enkä vittu saa sanottua kuinka paha olo mulla on.

Hoitaja toi äsken lääkkeet. Sanoin sillekkin, että oon ihan ok nyt. Totuus on, että tekis mieli viiltää. Olo on kamala. Mun on pyydettävä tolta hoitajalta myös anteeksi. Mä rikoin osastojaksollani mun lupauksen sille. Huoh...

Syömiset on mennyt penkin alle. Söin tänään viisi pullaa, kun osa leipoi. Ei hyvä. Mun painon ei tarvis enää nousta. Tällä menolla kuitenkin oon kohta ylipainonen. Keskiviikkona on ravitsemusterapia. Toivottavasti sieltä tulee jotain järkevää ohjetta syömisiin. Tuskimpa...

sunnuntai 19. kesäkuuta 2016

V*tut parantumisesta

Mä en haluu tehdä sitä. Mä en halua parantua. Tai haluan mä mutta vaan muiden takia. Muut haluu sitä. En minä. Mä haluun vaan miellyttää muita ja tehdä niin kuin ne haluaa. Mulla on paha olla. Ja mulla ei saa olla paha olla. Ei kotona, ei yksikössä... "Vaatii liikaa hoitajaresursseja". Mä kuuluisin suljetulle, lepareihin. En parantumisyksikköön, missä ei saa tarvita hoitajaa liikaa. Niin mulle sanottiin. Jos tarviin hoitajaa liikaa, oon taas suljetulla. Se sterssaa mua helvetisti.

Mä vähän niinkuin lupasin yhdelle hoitajalle osastolla, että mä parantuisin. Sinä iltana mulla oli uskoa siihen. En tiiä mihin se usko on kadonnut. Sinä iltana mä ihan oikeesti halusin parantua itteni takia. Seuraavana aamuna se tunne oli poissa eikä oo näkyny sen jälkee. Mä haluun "parantua" , koska A haluaa niin. Mä välitän A:sta liikaa. Mä välitän sen mielipiteistä liikaa. Mä aina välitän vääristä ihmisistä liikaa. Mä tuun menettää kaikki ihmiset ympäriltäni. Niin kävi myös Enkelin kanssa. Vitun ikävä sitäkin ♡.

Mä oon silti vieläkin sitä mieltä, että kun mä täytän 18, mä joko laihdutan itteni kuoliaaks tai tapan itteni. Mä en vaan jaksa tätä paskaa elämää. Mikään ei mee hyvin. Mun elämä on jo pilalla. Oon opiskeluistakin jo jäljessä. Mut tuntien mä en valmistu ikinä. Syksyllä pitäis alottaa aikuislukio. Luultavasti se johtaa romahtamiseen. Eli osastoon.

Lasketaanko se viiltelykiellon rikkomiseks jos viiltelee kotilomilla? Voi kun olis jotain millä viiltää.

Tulipa avautuminen...

lauantai 18. kesäkuuta 2016

Mä inhoon olla kotona

Koko ajan ahdistaa. Mulla ei oo ees tarvittavia. Mä inhoon tätä. Miksen vaan olisi voinut jo mennä yksikköön? "Vasta maanantaina voit...". Vittusaatana en kestä.

Purin paskaa oloa myös Tuomittujen mielien wa-ryhmässä ja varmaan suututin kaikki. Sorry guys... Mä en vaan voi tälle mitään.

Ahminkin taas tänään pitkän tauon jälkeen. Heti kun olin hetken yksin kotona niin vedin ruokaa kaksin käsin. Ahdistaa sekin. Ei mun tarvi enää lihota. Oon normaalipainossa ja reilusti.

Kattelin äsken viiltelykuvia. Tiiän, ei pitäis. Niin paljon tekis mieli viiltää. Ei oo vaan mitään millä viiltää. Haluun vaan heti yksikköön ja turvaan. Mulla on paha olla täällä.

Se sattui kun olin yksikön DKT-ryhmässä enkä voinut jäädä sinne, vaikka pyydettiin. Halasin kahta hoitajaa (mä tykkään halailla). Oli ollut ikävä. A:ta en vielä nähnyt. Näen sen heti maanantaina. Tarvii halata sitäkin. On ikävä. Viimeks juteltiin kun se soitti mulle osastolle sen jälkeen kun mä olin lähettänyt sille anteekspyyntöviestin. Helvetti kun on ikävä.

Meen nyt kohta nukkuu et unohdan hetkeks kaiken...

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Säätämistä

Kauheen säädön jälkeen sain lähteä lomille jo tänään, koska halusin katsoa futista illalla. Osastolla tämä ei ole mahdollista noin myöhään. En siis nähnyt enää Enkeliä, mutta ihan hyvä näin kun kerran jo hyvästit jätettiin. Jouduin hyvästelemään taas myös HH:n. Meinasin itkeä, mutta jotenkin sain pidettyä itseni.

Eli oon nyt tosiaan kotona oottelemassa yksikköön pääsyä. 3 yötä yksikköön. Ahdistaa vähän, kuten aina kotona. Kai mä pärjään. Huomenna on DKT-ryhmä yksikössä, johon saan osallistua. Muuten viikonloppu on varmaan pitkä ja tuskallinen. Onneksi on Netflix.

torstai 16. kesäkuuta 2016

Enkeli tulee takaisin

Lääkäri myöhensi lomiani päivällä, joten näen Enkelin vielä kerran ♡

Ja muihin asioihin. Tosiaan lomalle pääsen lauantaina ja maanantaina on yksikköön paluu. Pääsen kyllä käymään yksikön DKT-ryhmässä lauantaina. Pitää myös muistaa ottaa tietokone sieltä mukaan. Ihmeempiä viikonloppusuunnitelmia mulla ei ole. Katson varmaan OITNB:n uusimman tuotantokauden ja parantelen kipeetä kurkkua.

Hei, olenkohan mä jopa vähän positiivinen?

Vielä loppuun mainos tästä blogista. Nyt instagram on myös edustuskunnossa. Voitte seurailla meitä. Olemme nimellä @tuomitut_mielet .

keskiviikko 15. kesäkuuta 2016

Kyyneleitä virtaa vasta alakerrassa

Jouduin tänään hyvästelemään ex-opiskelijaomahoitajani eli Enkelin. Itkin koko hiljaisen tunnin ja vähän päälle. Kaksi muutakin hoitajaa kävi jututtamassa ja mä vaan porasin. Sattuu vieläkin, mutta meillä on lupaukset, jotka me pidetään toisillemme hautaan asti ♡. Mä koitan muistella hyviä hetkiä, mutta tällä hetkellä se on vaikeeta.

Sitten muihin asioihin. Paino oli noussut yli 2kg... Oon nyt sit virallisesti lihonnut yli 9kg alimmasta painosta. Hävettää. Ei haluais parantua vaan laihduttaa, mutta mä en osaa enää. En tiiä mitä teen tän kanssa. Motivaatio on kaiken suhteen tällä hetkellä pohjamudissa. Kaikki niin lupailee, että sille painolle aletaan tekemään jotain, mutta ne on vaan turhia lupauksia hoitohenkilökunnalta.  Odotan yksikköön pääsyyn asti ja sen jälkeen jos mitään ei painolle tehdä, niin alan taas laihduttamaan ominpäin. Siitä tulee mulle huonompi olo vaan joten mä toivon että edes joku pitäis lupauksensa.

Sitten päivän positiiviset asiat. Maailmanparantajat-ryhmä muuttui "Tuomitut mielet"-ryhmäksi. Idea on sama, mutta nimi eri. Blogi löytyy osoitteesta http://tuomitutmielet.blogspot.fi . Instagram on myös, mutta se on niin alkutekijöissä, että kerron sen nimen myöhemmin. Toki tietenkin jos joku on salapoliisi ja löytää sen niin saa seurata.

Tosiaan blogiin tulee tietoa, kokemuksia, kampanjoita, projekteja, tsemppiä, vertaistukea jne. Joten käykää seuraamassa! Vaikka blogissa on tällä hetkellä vain yksi viesti niin lisää on tulossa!

maanantai 13. kesäkuuta 2016

Mä kärsin

Mulla ei oo täällä osastolla mitään tekemistä. Tänäänkin oon vaan nukkunut ja kattonut futista. Hereilläolo on täysin tuskaa. Mä haluun pois täältä. Vielä seitsemän yötä...

Juttelin eilen sen omahoitajani kanssa. Juteltiin liian vähän ja juttukin jäi kesken. Eikä se tietenkään oo töissä tänään. Toivottavasti edes huomenna.

Ja loppuun kysymys: Pitääkö mun parantua nyt kun oon mukana Maailmanparantajat-projektissa?

sunnuntai 12. kesäkuuta 2016

Maailmanparantajat

Kiitos Marian pääsin whatsapp-ryhmään mukavien ihmisten kanssa. Me koitetaan yhdessä levittää sanaa mielenterveyden häiriöistä. Nyt mä tarviin teijän apua. Miten me tää tehdään? Vinkkejä kaivataan ja parhaat ehdotukset menevät pohdittaviksi. Kommentoikaa vapaasti. Ollaan mietitty yhteistä blogia ja jos joskus sellainen ilmestyy, niin linkkaan sen myös tänne.

Ja sitten niihin arjen asioihin. On tullut ylisyötyä, koska mä en enää osaa syödä normaalisti. Viiltelyhimoa on ollut, mutta mitään en oo tehnyt. Ei täällä osastolla voikkaan oikeen. Onneksi sentään toinen omahoitajistani tuli töihin. Tuli tämä ex-opiskelijaomahoitajani joka nykyään on täällä töissä. Mainitsin hänet olikohan edellisessä postauksessa...? En ole vielä päässyt kunnolla juttelemaan, mutta käytiin pihalla yhdessä potkimassa palloa ja se oli ihan kivaa.

Vielä kahdeksan yötä yksikköön. Ehkä tää tästä.

lauantai 11. kesäkuuta 2016

Parannunko?

Haluanko parantua? Masennuksesta luultavasti en ikinä parannu koskaan. Se on ollut mulla koko elämän. Mä en osaa elää ilman sitä. Mutta entä syömishäiriö?

Mä oon miettinyt paljon ja oon yrittänyt syödä hyvin. Ehkä vähän liikaakin liikkumattomuuteen nähden. Olisiko parempi parantua? Pystynkö mä siihen? Seuraava punnitus silti hirvittää. Pelkään lihoomista ihan kauheesti.

Toisaalta ihailen kaikkia jotka parantuvat/yrittävät parantua sh:sta. Katson instasta #recovery -kuvia ja mietin onko musta siihen. Kestääkö mun pää sen kaiken lihoomisen? Kenen takia mä tekisin sen? A:n? Osaston omajoitajien? Itselleni en tavallaan uskalla tehdä sitä. Mähän en ansaitse mitään hyvää...

Omahoitajista puheenollen mä jouduin hyvästelemään HL:n eilen. Se oli yössä. Mä itkin paljon ja se koitti sanoa, että kyllä me vielä nähdään. Mä en vaan satu uskomaan siihen. Mä sentään sain sanotuksi kuinka paljon mä välitän hänestä, mutta jäi vähän semmonen olo, että tunne on vain yksipuolinen. Onneksi HH:n hyvästelemiseen on vielä vähän valmistautumisaikaa.

Mulla on tällä toivottavasti pienellä jaksolla kans kivat omahoitajat. Toisen kanssa oon tehnyt jo ennen vähän töitä ja toinen oli mun entinen opiskelijakorvaavahoitaja viime jaksolla ja mä tykästyin häneen tosi paljon. Jälkimmäinen ei ole ollut vielä töissä. Ootan innolla hänen näkemistään, koska luulin etten enää koskaan näe häntä ♡

Nyt puhelintunti loppuu...

perjantai 10. kesäkuuta 2016

Mä jouduin jäämään vielä osastolle

Inhokkilääkärini tuli töihin ja napsautti mulle viikon lisää. Yksikön väki ei ollut valmis ottaa mua vielä takaisin. Toinen lääkäri olis päästänyt mut pois mutta ei... Vielä 10 yötä yksikköön. Ja mä lasken tunteja...

Mä oon pettänyt A:n ihan perusteellisesti. Hyvässä omahoitajasuhteessa jos nuori tekee jotain tyhmää, se sattuu hoitajaankin. Mä laitoin A:lle pitkän anteekspyyntöviestin. Mä toivon, että me voitais jatkaa hyvissä väleissä.

En kirjoita enempää. Haluan käyttää puhelintuntiani muuhunkin kuin blogin kirjoittamiseen.

keskiviikko 8. kesäkuuta 2016

Vankilassa ja palaveria

Tää seurantahuone on aivan saatanan perseestä. Täällä ei oo mitään. Siis oikeesti ei mitään. Ainoo väripilkku on palapeli, jonka toin ajankuluksi. Tylsää on ollut. Päivän kohokohdat on puhelintunnit. Niitäkin on liian vähän.

Huomenna olis palaveri, jossa sovitaan jatkosta. A tulee ehkä siihen. Myös inhokkilääkärini tulee paikalle... Näyttäisi siltä, että pääsen takaisin yksikköön, mutta palaveri on pidettävä ennen, kun pitää sopia käytännön asioita.

Sain taas tänään itkuraivarit lääkärin tapaamisen jälkeen. Mä olin niin kyllästynyt, että koko ajan tungetaan päiviä lisää mulle kärsittäväksi. Juttelin kuitenkin omahoitajan kanssa ja sain tarvittavaa niin rauhotuin.

Vielä olisi 20 tuntia palaverin alkuun. Ehkä 21,5 tuntia siihen, että pääsen kävelemään ovesta ulos, ilman kenkiä... Kyllä, mulla ei oo vieläkään kenkiä.

Jännittää, jos A tulee palaveriin. Mä oon pettänyt sen niin perusteellisesti. Mä tuun hajoo kun nään sen. En tiedä mitä sanoa sille.

Taidan soittaa yksikköön nyt. Olis pari asiaa kysyttävänä. Huoh...

tiistai 7. kesäkuuta 2016

Oon osastolla... vol.2

Kaikki alkoi sunnuntai-iltana. Paha olo vaan kasvoi ja inhokkihoitaja oli vuorossa. En voinut puhua sille. Yöhön tuli kiva hoitaja, mutta olo oli siinä kohtaa jo niin paha, etten saanut sanaakaan sanottua. Avasin sitten torstaina tekemäni haavan hiuspinnillä ja koitin jopa kuristaa itseäni tietokoneen laturin johdolla. Menin tämän jälkeen paniikkiin. Kaulassa oli jäljet, käsi vuosi verta ja ahdistus ei lakannut millään. Itkin ja tärisin, mutta sain avattua huoneen oven ja hoitaja huomasi sen ja tuli apuun. Sain vaivoin sanottua itkun keskeltä mitä olin tehnyt ja sen jälkeen lähdettiin kansliaan paikkailemaan kättä. Olin vielä aivan hysteerinen. Tiesin jo joutuvani osastolle. En halunnut sitä. Hoitaja soitti osastolta neuvoja ja sen jälkeen ambulanssin paikalle. Pitkän suostuttelun jälkeen suostuin lähtemään päivystykseen. Mukanani oli vain yövaatteet ja silmälasit. En edes saanut ottaa kenkiä.

Päivystyksessä mut laitettiin huoneeseen oottamaan lääkäriä vartijan kanssa. Lääkäri jutteli ensin mun kanssa ja meni sitten juttelemaan psykologin kanssa. Mä vaan itkin hysteerisesti. Lopulta lääkäri tuli siihen tulokseen, että M1-lähetteellä lähdin poliisisaattueessa ambulanssilla osastolle. Itse kun en ollut lähtemässä vapaaehtoisesti. Olin lääkkeistä väsynyt ja torkuin osan matkasta.

Osastolla mut tungettiin seurantahuoneeseen (kamerahuone). Pikaisen lääkärin tapaamisen jälkeen pääsin vihdoin nukkumaan. Kello oli tällöin noin kaksi yöllä. Nukuin myös melkein yhteentoista.

Seuraavana päivänä en saanut tavata lääkäriä, joten sain hysteerisen itkuraivarin, jonka jälkeen sain tarvittavaa ja nukuin melkein loput päivästä.

Tänään sentään tapasin lääkärin. Kaikki niin oli sanonut, että pääsen pois täältä, mutta lääkäri päätti, että tarkkailua jatketaan. Vedin tästäkin hysteerisen itkuraivarin, mutta tämänkertainen omahoitajani sai mut jotenkin rauhoiteltua. Otin silti tarvittavaa. Melkein heti sen jälkeen isä toi mulle tavaroita. Nyt sain puhelimen käyttöön.

Huomenna tapaan taas lääkärin ja toivon mukaan pääsen pois. Teen melkein mitä vaan, että pääsen pois. Täytyy varmaan koittaa rukoilemistakin. Noh, toivotaan parasta.

Ps. Huulirasva tuntuu ihanalta parin korppuhuulipäivän jälkeen.

Oon osastolla...

Kirjotan nyt iskän puhelimella. Kirjotan paremmin kun saan puhelimen puhelintunnilla. En jaksa nyt vastata kommentteihin. Anteeksi...

sunnuntai 5. kesäkuuta 2016

Lääkkeitä ja ahdistusta

Nyt kun mulle annettiin viikonlopuksi vahvoja ahdistuslääkkeitä, musta tuntuu, että niitten olis pakko auttaa. Tuntuu, että mulla ei sais olla paha olo. Oikeesti mulla aina välissä on paha olla. Mä en vaan uskalla myöntää sitä itselleni enkä muille. Nytkin tekee mieli satuttaa itseäni. Ei oo vaan mitään millä satuttaa.

Ahmimisten osalta on mennyt paremmin. En ole ahminut ollenkaan viikonloppuna. Ylisyötyä on tullut, mutta siihen mun on vaikeeta vaikuttaa, enkä olettanutkaan, että ahmimisongelmat loppuisivat seinään. Välillä tekee mieli ahmia, mutta ei ole ollut aikaa mennä kauppaan.

A jää viikoksi pois eli mun pitäis selvitä seuraavat viisi päivää plus kotilomat yksin. Ahdistaa jo nyt. On mulla muitakin hoitajia joille voin puhua, mutta ei ketään läheskään yhtä tärkeää kuin A. En oo koskaan kertonut A:lle kuinka tärkeä se on mulle. Pitäisi kyllä...

Mua ahdistaa jo valmiiksi huominen. Ahdistuslääkkeitten jatkosta en tiedä. Tekisi mieli ahmia. Mietin, että ehdinkö huomenna kauppaan. Tiedän, että aamuvuoroon tulee mun inhokkihoitaja ja sen kanssa pitäis lähteä kauppavuoroon. Missäköhän välissä senkin ehtii?

Lopuksi haluan kiittää kaikkia, jotka ovat jaksaneet välittää musta ja kysyneet kuulumisia ♡. Mä en välttämättä pysty vastaamaan rehellisesti, mutta mun sydäntä lämmittää, kun joku välittää. Kiitos! ♡

lauantai 4. kesäkuuta 2016

Osastolle?

Mä viiltelin torstaina aika pahasti. Olis varmaan pitänyt tikata, mutta ei lähdetty sairaalaan. Tikkausaika oli mennyt umpeen. Perjantaina illalla mä avasin sen haavan uudestaan ja syvensin sitä. Sitten oli pakko lähteä hoitajan kanssa taksilla sairaalaan näyttämään sitä. Päivystyksen lääkäri meinas laittaa mut osastolle. Mä itkin ja anelin ja päädyttiin lopputulokseen, että mulle annettiin vahvoja ahdistuslääkkeitä ja sain palata yksikköön. Nyt en sais tehdä enää mitään tyhmää. Muuten on osasto satavarmasti.

Mun vointi on ollut matkan jälkeen tosi huono. Hoitaja sanoi, että se on melko normaaliakin. Mua kaduttaa mun hölmöilyt. Luulen, että A on pettynyt. Pelottaa sen reaktio.

Mun on pitänyt tavata mun ex-omahoitajia osastolta jo kauan, mutta A sanoi,että mun voinnin pitäis tasaantua ennen kuin tapaaminen järjestetään. Siihen voi mennä pitkä aika. Mulla on kova ikävä.

Masentaa... Haluun kuolla...

torstai 2. kesäkuuta 2016

Mulla ei mee hyvin

Eilen ei päästetty kauppaan, joten ylisöin iltapalalla. Ylisöin myös tänään aamupalalla. Ylisyöminen ei ole ahmimista, koska en syö niin paljoa, mutta syön silti enemmän kuin normaali ihminen. Ylisyöminen on ahmimisen ja normisyömisen välissä.

Entäs se lääkärikäynti? Se oli täysin turha. Kaikki oli kunnossa ja mitään uutta ei ollut. Tottakai kaikki veriarvot on kunnossa tällä ruokamäärällä. Oikeen hävettää. Mikä vitun syömishäiriöinen tällänen on?

Mä ahmin tänään taas. Kävin kaupassa ja ostin pullapussin, karkkipussin ja suklaalevyn ja vedin ne kaikki. Olo on mitä kaamein sekä henkisesti että fyysisesti. Mahaan sattuu. Oksettaa. Hävettää. En oo hyvä syömishäiriöinen. Hain tarvittavaa kun ahdisti niin paljon. Nyt mua nukuttaa. En silti haluu nukkua.

Juttelin tänään A;n kanssa. Puhuttiin matkasta ja painonnoususta. Romahdin aivan täydellisesti, kun puhuin mun lihonneista reisistä. Mä en tiedä miten A jaksaa mua kun aina valitan. Joitain asioita en vaan ymmärrä. En ymmärrä sitäkään, että A oli soittanut tänne vapaa-ajallaan ja kysyi miten mulla menee. Ehkä se välittää musta ees vähäsen. Nah, en usko... Kukaan ei välitä musta.

Mites se paranemishalu? Totta puhuen haluisin paranemisen sijaan vaan tappaa itteni. Olisi niin paljon helpompaa. Nyt mulla ei ees oo mitään miks mä eläisin. Matkakin on ohi. Mulla ei oo tarkotusta täällä. Mä haluaisin vaan luovuttaa. A sanoi ennen kun lähti töistä, että ethän tapa itteäs. Mä olin vaan hiljaa. Mä en uskalla luvata. Musta tuntuu, että osastojakso on varmaan kohta edessä. Mä en jaksa välittää siitäkään. Ennen mä pelkäsin osastoa. Nyt mä en välitä.

PS. Mun Tumblr poistettiin (kiitos vaan tumblr-väki). Uuteen  Tumblriin pääsee Somet-sivulta. Se on vielä tyhjä, mutta sisältöä tulee kun ispiraatio iskee.

keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Miten reissu meni?

Kaikki kysyy tota. Meni ihan hyvin. Oli kivoja nähtävyyksiä ja joo shoppailin kaikki rahani. Syömiset meni hyvin. Kävin starbucksissa kaksi kertaa.
Mitä vittua mä valehtelen ittelleni, että kaikki meni hyvin?
Oikeasti, ahdisti ja stressasin kaikesta, halusin vaan kotiin eli yksikköön, ahdisti kun rahat loppu, vaatteissa näytin läskiltä, ahmin vaan ruokaa ja nähtävyyksiä kattellessa vaan satoi. Mä en voi sanoa, että ei mennyt hyvin, koska siitä reissusta maksettiin hirveesti. Mä en voi vaan sanoa, että oon onnellisenpi kotisuomessa ja täällä yksikössä. Täällä on rutiinit ja säännöt. Ja ennen kaikkea täällä ei oi mun perhettä ollenkaan.
Oon varmaan lihonnut sata kiloa reissun aikana. Eikä sekään estä mua ahmimasta. Täytyis vielä mennä kauppaan. Ehdinköhän vielä. Oon huono ja läski. Ahdistaa ja masentaa. A tulee huomenna. Pitää puhua...
Huomenna mulla on lääkärikäynti. En tiedä mitä siellä. Verikokeet on kai ok. Raportoin siitä varmaan huomenna. Nyt lähen kauppaan, jos annetaan lupaa.