Oonko mä hullu?

Vuosi vaihtuu taas. Mulla on viime vuosi ollut varmaan paskin ikinä. Liikaa osastojaksoja, sydänsuruja, pahaa oloa ja kolmetoista lisäkiloa. Eikä mun tuleva vuosi näytä yhtään valosammalta. Nytkin laitoksella osa lähti ajelemaan ja loput mässyttää herkkuja. Mä pakenin herkkuja huoneeseeni, kun alko ahdistaa niitä katellessa. Mä tiesin, että olisin voinut vetää ne kaikki yksin. Himotkin oli, kiitos yhden lääkkeen nosto. Nyt siis kyhjötän yksin tällä puolella laitosta huoneessa lukkojen takana. Bueno... Paha olo on, enkä uskalla ees pyytää tarvittavaa, koska pelkään, että laitos lähettää suoraan päivystykseen. Vuorossa olevat ohjaajatkaan ei oo sieltä parhaimmasta päästä. Eli en pääse juttelemaankaan. En mä kyllä tiedä, että olisinko ees halunnut.

Tänään porukka laitoksessa veti läppää psykoosista. Mä en ymmärrä miten siitä voi heittää läppää. Mä oon nähnyt mihin se johtaa ja se ei oo kivaa katottavaa. Itse asiassa mä pelkään, että mullekkin puhkeaa psykoosi. Mä en tiedä, että kuulenko ääniä vai oonko vaan vainoharhanen. En oo uskaltanut sanoo kenellekkään. Pelkään, että ne tyrmää mut heti vaan vainoharhaseks. Tosiaan välillä kuulen askeleita, vaikka kukaan ei oo paikalla yms... Mä huomasin tälläsiä ekan kerran neljännellä osastojaksolla, mutta oon vaan ollu hiljaa. Enkä tiiä, että kannattaako ees kertoa. Kuitenkin vaan kuvittelen kaiken itte. Tai sit mä vaan oon tulossa hulluks... Vai oonko mä jo hullu?

Mulla on maanantaina NUPOaika. Haluun vaihtaa Transumiehen johonkuhun toiseen. Oon pyytänyt sitä jo jonkin aikaa, mutta ketään ei oo tehnyt asialle mitään. Mä aion maanantaina tapella tahtoni läpi. Mä en vaan kestä Transumiestä.

Joskus musta tuntuu, että oon masentuneempi kuin koskaan. Mä oon niin yksin vaan näitten asioitten kanssa. Kuka mua ees osais auttaa? Mä odotan jotain mysteeristä pelastajaa, joka antaa mulle elämänhalun. Sitä ennen mä vaan kärsin. Tai siltä ainakin tuntuu...

Mä en tykkää joulusta

Mä pääsin pois osastolta 23. päivä. Ei niillä ollut syytä pitää mua siellä. Yksikön mä silti menetin. En ees tiiä, että haluisinko sinne. Niillä on pakko olla jotain mua vastaan, kun ei kerran päästä mua sinne ees pikasesti käymään. Miks mä ees haluaisin sitten mennä semmoseen paikkaan. En oo edes enää niin kiintynyt niihin ihmisiin siellä. Ei satu henkisesti niin paljoa. Sen sijaan oon kiintynyt Hopeasydämeen...

Mä haluaisin pyytää Hopeasydämeltä anteeksi, kun se joutui kärsimään mun traumatisoivan hoitokokouksen. Haluisin myös kiittää sitä. Ilman sitä mä en olis tässä. Mä lupasin ittelleni taistella itteni osastolta vaan sen takia. Mä en tiedä miten mä kestän, kun menetän Hopeasydämenkin.

Tähän mä voisin kirjottaa kilometrin mittasen aineen mun kiintymyssuhteistani ja niiden haitoista vääriin ihmisiin. Jätän silti sen nyt tekemättä.

Osastolta palasin takas laitokseen. Jouluaattona kävin kotona avaamassa lahjat. Se oli mun viiminen joulu mun perheen kanssa. Ens jouluna oon jo täysikäinen ja omillani enkä vapaaehtoisesti käy kotona. Edes jouluna. Helvetti tuun olee niin yksinäinen.

Syömiset kusi nyt jouluna. Toivon, että saisin mun itsekurin takaisin. Oon lihonnutkin varmaan tonnin. Ei vaan vieläkään oo sitä vaakaa mistä varmistaisin sen.

Laitoksessa on ollut tylsää perus arkea. Huomenna nään kyllä kaveria. Pääsee hetkeks pihalle täältä. Ei kai mulla muuta tähän hätään.

Viides kerta osastolla

Eilinen palaveri ei mennyt ollenkaan hyvin. Ne vei multa yksikön. Mä vähän niinkuin tiesin sen ja osasin varautua, mutta sitten ne sano ettei avohoito oo se juttu. Siihen en ollut osannut varautua. Ne laitto mut osastolle, vaikka sanoin, että tapan itteni, jos ne mut sinne laittaa kärsimään. Mä en edes oo itsetuhonen, niinkun ne väittää. Mä oon itsetuhoinen vaan osastolla. Ne ei ymmärtänyt, eikä kuunnellut mua. Täällä on ihan perseestä. Mä haluun pois.

Oon ollut ihan nätisti nyt vielä täällä, koska koitan päästä jouluks pois. Huomenna tehdään päätös mun hoidosta. Siihen palaveriin tulee kyllä mua vihaava lääkäri. Se ei varmana päästä mua pois. Hajoan, jos joudun jäämään tänne. En mä kuulu osastolle.

Hopeasydän oli mun palaverissa ja se oli ainoa joka tuki mua. Se halas mua lujaa kun koitin ottaa hatkat nupolta. Mä sain itkeä ja se ei irrottanut musta ennen kuin poliisit/ambulanssi tuli. Mä näin sen viimiseks kun hissin ovet meni kiinni. Mä huusin:"Älä jätä mua näille!". Mä pyysin siltä myös anteeksi jo etukäteen jos käykin niin, että ne jättää mut tänne ja tapan itteni.

Hopeasydän on mun ainoa syy miks mä taistelen vielä nyt kun yksikkö vietiin. Mä tosiaan olin yksikköjonossa ekana, mutta ne vei sen mahdollisuuden multa. Mä voin ehkä päästä yksikköön vielä joskus, mutta en tiiä koska. Luultavasti liian pitkän ajan päästä. Harmittaa kun en varmaan näe A:ta tyyliin koskaan enää. Onneks mulla on silti Hopeasydän.

Nyt pitäkää kaikki peukkuja mulle, että pääsisin huomenna pois tästä kidutusluolasta. Mä taistelen vielä, mutta mä en jaksa enää kauaa.

Mua pelottaa

Mulla on ollut paskoja päiviä. Varsinkin illat on kamalia. En silti voi ottaa tarvittavaa, koska mä pelkään, että laitos lähettää päivystykseen (=osastolle). Viimeks kun otin tarvittavaa niin uhkailtiin päivystyksellä. Sen jälkeen en oo ottanut sitä. Mun illat on ollut kamalia, mutta mun on ollut pakko vaan kärsiä.

Mulla oli maanantaina palaveri. Siinä oli joku ihan uus lääkäri, joka ei tiennyt mun asioista mitään. Päätettiin, että yhtä iltalääkettä nostetaan. Se on luultavasti se lääke joka sai mut joskus pahasti ahmimaan. Mä pelkään, että samanlainen ahmimiskausi tulee nytkin. Päätettiin myös, että mulla on uus palaveri keskiviikkona ja siihen tulee yksikön lääkäri, joka tietää mun asioista.

Mua pelottaa se huominen palaveri aivan helvetisti. Mä niin tiedän syvällä sisimmässäni, että mua ei päästetä yksikköön nyt kun oon viillellyt. Se on mun pahin pelko. Mä tuun romahtamaan, jos yksikkö viedään multa. Onneks Hopeasydän tulee mun palaveriin. Ehkä se pehmentää mun laskua korkealta. Mitähän sossukin sanoo, jos yksikkö viedään. Ne varmaan potkii ulos laitoksesta. Apua...

Mulla on jo jonkinlaisia itsemurhasuunnitelmia, jos kaikki menee huomenna huonosti. Ihan kaiken varalta. Tai sitten lähden hatkoille. En tiedä yhtään minne menisin. Varmaan silti tappamaan itseni, mutta muualle. Tai sitten teen helposti ja vedän lääkkeitä kauheen kasan. Kaikki riippuu miten huomenna menee. Toivottavasti mä ehdin aamulla juttelemaan Hopeasydämen kanssa mun peloista. Toivottavasti se ottaa ne tosissaan eikä vähättele mun tunteita niinkuin muut.

Ei menny putkeen

Eilen mä viiltelin. Illalla. Jouduin päivystykseen ja laitettiin kuus tikkiä. En onneks joutunut osastolle, kun lääkäriä ei kiinnostanut kysellä multa mun vointia. Nyt oon käsi kipeenä ja erittäin ahdistuneena. Olin äsken avohoidon ryhmässäkin. En nauttinut. Kaikki on paskaa.

Hopeasydän oli töissä tänään. Se lähtee kyllä kohta. Me vaihdettiin pari sanaa. Mä itkeä vollotin ja se halas. Mä tunsin olevani turvassa sen pienen hetken. Täytyy puhua vielä paremmin jokupäivä, kun niillä on vähemmän kiirettä.

Miksei kaikki vaan vois olla hyvin?

Sumua

Mun mieli hukuttaa mut. Mulla ei oo ketään kelle voisin purkaa mun ajatuksia. Mun terapiasuhde ei toimi. Tarviin jonkun tähän nyt. Mun ajatukset tappaa. Pelkään olla yksin niitten kanssa. Mulla on paljon salaisuuksia, jotka haluaisin kertoa. Mun piti kertoa Hopeasydämelle, mutta se vähän niinkuin feidas mut. Se sano, että tulee kohta. Ei tullut koko iltana/yönä. Ja mä odotin ja odotin sitä, mutta turhaan. Olin sillon valmis kertoo sille kaiken. Mä ootan, että se tulee taas ja sillä olis oikeesti aikaa jutella niinkuin sillon alussa. Se ei oo terapiasuhde, mutta ei mulla oo muitakaan. Huomenna se tulee töihin, mutta sillä on kiireitä, mä tiiän sen. Ehkä mä vielä joskus ehdin avaamaan mun sydämeni sille. Mun pitäis vaan jaksaa siihen asti. Mä en tiedä jaksanko.

Mulla on ollut paljon itsemurha-ajatuksia viime aikoina. Mä oon googlaillut yliannostukseen tarvittavia lääkemäriä. Mä oon harkinnut jopa ostaa lääkkeitä. Mä en vaan uskalla puhua näistä, koska mä pelkään osastoa. Osasto on kidutusta ja se tappaa. En mä kestä siellä. Siks mä pidän kaiken ittelläni, vielä... Kunnes Hopeasydämellä on aikaa. Sitten mä annan kohtaloni sen käsiin. Antaa sen päättää. Antaa sen auttaa. Mä tarviin apua.

Saatan olla koukussa mun tarvittavaan lääkkeeseen. Ahdistaa, jos en ota sitä. Sydän lyö hassusti ja pelottaa, kunnes saan sen. Se turruttaa ajatukset ja olo on kuin zombilla. En mä tykkää siitäkään tunteesta, mutta ihan sama. Mä haluun kasan niitä lääkkeitä. Vetää itteni pyörryksiin. Ehkä jopa kuolla...

Mitä mulle on tapahtumassa?

Täällä laitoksessa kukaan ohjaajista ei kysele mun vointia/jaksamista vaikka napsin niitä tarvittavia. Ne vaan keittää kahvia. Ja juoruaa keskenään. Mä en kiinnosta niitä. Oon näkymätön, unohdettu, mitäänsanomaton... Mä pelkään, ettei Hopeasydäntäkään kiinnosta. Voi kun saisin puhua sille...

Mun blogia lukee liian moni, jonka mieliä en haluis saastuttaa. Oon sanonu muutamille, ettei mun blogia tarvis lukea, mutta ne lukee silti. Älkää rakkaat itse sairastuko mun blogini takia 💖. Älkää lukeko, jos (ja kun) tää on rankkaa luettavaa. Omapa on silti vikani, kun laitoin instaan blogini. Kaikki kaverit näkee mun blogini sieltä ja mä pelkään niitten mielenterveyden puolesta. Taas ollaan tässä; mietin vaan muita, en itseäni. Mitäpä mä tällekkään voin...

Haluun yksikköön jo nyt. En pääse. Vasta joulun jälkeen. Joulukin pelottaa. Joudun varmaan jouluksi kotiin. En tykkää.

Mua pelottaa kaikki. Haluun vaan tän tunnetulvan ulos mun sisältä. Kenelle mä puhun? Ketä oikeesti kiinnostaa? Kuka osaa auttaa? Ei ketään kuka olis saatavilla nyt. Mä en JAKSA! Miten mä selviin yön yli? Tai huomisen? Tän elämän? Tuskan?

Tekee mieli viiltää ja syvälle. Haluun tikkejä. Rasvakudoksen nyppimistä. Tiedän, kuullostaa sairaalta. En vaan haluu sinne osastolle. Haluun apua. Ihmisen, joka välittää. Sitä mä tarviin. Mutta mä en ikinä saa mitä tarviin. En koskaan.

Tulipa pitkä postaus... Nyt mä vaan pistän feikkihymyä päälle ja jatkan elämää. Se elämä ei vaan välttämättä oo enää kovin pitkä. (apua...)

En vaan jaksa kirjottaa mitään

Voimat on loppu. Mä kirjotan sitten kun löydän niitä taas jostain...

Miksi otsikko on aina vaikea?

Sori oon ollut liian kauan hiljaa. Mulla on ollut aika lailla stressiä koeviikosta ja muusta. En oo saanu aikaan melkein mitään. Energiaa ei ole. Täytyy varmaan jatkaa sairaslomaa koeviikon jälkeen. Mä mietin sitä vielä.

Mä lopetin sitten sen päiväosaston, mutta se oli sossulle ok kunhan käyn toiminnallisen avohoidon (TOIVO) ryhmissä ja nupolla. Tänään mulla on yks ryhmä ja heti sen jälkeen koe ✌ alotin lukemisen tänä aamuna eikä muihin kokeisiin lukeminen oo yhtään paremmalla mallilla. Kai mä silti läpi pääsen...

Syömiset kusee. En mä oo ahminu, mutta en uskalla ees laskea kaloreita. Syön aina liikaa. Enkä jaksa liikkua. Missä mun itsekuri?

Päivittelen taas joskus kun jaksan, ehkä koeviikon jälkeen.