#metoo ja pala mun tarinaa

Mä oon seurannut #metoo -kampanjaa eri someissa ja ehdin jo ajattelemaan, että onneks mua ei oo ikinä seksuaalisesti hyväksikäytetty. Sitten muistini syövereistä pulpahteli iloisesti eräs kiva tapahtuma. Kirosin. En olisi halunnut muistaa.

Mä olin ala-asteella se luokan "hikke", jolla oli aina nenä kiinni kirjassa, kokeista tuli kymppejä ja oli opettajan lellikki. Olin myös se nolo lapsi, jolla ei ikinä ollut muotivaatteita, hittileluja, uutta reppua tai svea-pipoa. En ollut todellakaan poikien suosiossa. Päinvastoin. Mä olin se viimeinen vaihtoehto niille.

Se oli kolmatta tai neljättä luokkaa silloin kun kävi ilmi, että yksi poika oli ihastunut muhun. Mä en ollut kiinnostunut ja tein sen myös selväksi. Muuten tää ei olis iso juttu, mutta sitä poikaa kiusattiin siitä, että se oli mennyt ihastumaan muhun. Kaikki kiusas sitä, koska ei ollut sopivaa ihastua luokan rumimpana ja ällöttävimpänä pidettyyn tyttöön. On sanomattakin selvää, että mun jo olemassa oleva itseinho vaan kasvoi. Jos kaikki pojat piti mua inhottavana, ni pakko sen oli kai olla totta, vai?

Pahimmat jutut tapahtui ala-asteen lopussa. Muut pojat yllytti tätä muhun ihastunutta poikaa koskettelemaan mua. Mä koitin olla varuillani ja pysyä kaukana. Mä en halunnut, että muhun kosketaan. Lopulta yhtenä välitunnilla mä istuin tangoilla ja tää poika tuli mua takaapäin ja läpsäsi nopeesti mun takapuolta. Muut pojat hurras tälle teolle ja kyseinen läpsäyttelijä tuuletti. Mä halusin vajota maan alle. Kun me tultiin välitunnilta sisään, tää poika koitti vielä koskea mun rintoihin. Mä pistin vastaan tottakai ja siitä tuli pienoinen painiminen. Muut pojat kannusti tätä ahdistelijaa, mutta kukaan ei puolustanut tai auttanut mua. Jälkeenpäin sain tietää, että ahdistelija oli saanut kymmenen jääkiekkokorttia muilta pojilta palkinnoksi saavutuksestaan. Kyseessä oli ilmeisesti jonkinlainen veto. "Kosket tota ällötystä sopimattomaan paikkaan, ni saat palkinnon." Mua itketti, mä muistan. Mä olin jopa niin kamala, että pojille piti maksaa ennen kuin ne uskalsi koskea muhun. En mä sitä kosketusta kaivannut, varsinkaan sopimattomille alueille, mutta mä olisin halunnut olla jokin muu kuin se ällötys. Mä olisin halunnut olla kuin mun luokan muut tytöt. Mä olisin halunnut olla ihan tavallinen.

 Yläasteella kattelin vierestä, kun pojat oli ihastuneita mun kavereihin. Kukaan ei ollut ihastunut muhun. Mulla oli vieläkin ala-asteelta jäänyt leima. Kukaan tuskin edes laski katsettaan mua kohti. Mun oli turha haaveilla mistään poikaystävästä. Mun kaverit sai osakseen ihailua ja kehuja. Ne oli myös sosiaalisia ja sai yläasteen aikana uusia kavereita. Mä olin erittäin epäsosiaalinen ja olin aikalailla ulkopuolinen myös mun silloisessa kaveriporukassa. Yläaste oli erittäin haastava mulle. Peruskoulun lopussa mä olin lähtenyt pois mun sen ajan kaveriporukasta ja mulla oli tasan nolla kaveria. Olin myös joutunut puolipakotetusti hoitoon mun syömishäiriöstä ja mielenterveys ei ollut kovin hyvä. Näin jälkeenpäin ajatellen yläaste tais olla hirveintä aikaa mun elämässäni.

Mä alotin lukion sillä nollalla kaverilla. Mä istuin hiljaa käytävällä välitunneilla. Kaikilla oli omat porukkansa. Mä olin kateellinen niille ja niitten sosiaalisille suhteille. Tässä vaiheessa porukka alkoi myös seurustelemaan ja mä olin erittäin yksin. Ketään ei kiinnostanut se nurkkapulpetissa istuva hiljanen tyttö. Mä kestin lukioa kuukauden, kunnes jouduin osastolle. Sen jälkeen en oo päivälukioon palannut.

Tää blogi alkaa mun silloisen osastojakson lopusta eli ahkerimmat lukijat on lukenut mun blogia sieltä asti ja tietää mun tarinaani siitä lähtien. Sen takia en tähän sitä laita.

Mun pointtina oli kertoa miten mua on seksuaalisesti ahdisteltu ja miten se on vaikuttanut muhun. Vähän asia lähti harhailemaan. Ihan sama silti. Jäljet se on jättänyt. Joskus toivon, että mun ala-asteen luokkalaiset pojat sais tietää, että minkälaisen jäljen ne on jättänyt. Vedonlyönti, ahdistelu, huuteleminen, jne... En sano, että he ovat ainoita syyllisiä mun tuskaani, mutta osasyyllisiä ovat kylläkin. Mun tuskani on aiheuttaneet monet ja monet ihmiset. Mukaanlukien  minä itse.

Mun aivot harhailee tosi paljon ja tää teksti on sen mukanen. Mulla on ollut vähän hankalaa viime ajat. Oon miettinyt jopa osastolle menoa, mutta mun terapeutti vähän niinkun lyttäs sen idean ni en oikeen tiedä. Plus mun tarvis saada kakkosjakso koulusta ekaksi taputeltua ennen mitään osastoja. Ja millä ihmeellä maksaisin osastojakson?

Ps. Huomenna tulee tasan viis vuotta siitä, kun ekan kerran koitin tappaa itteni. Sekin kauhistuttaa mua. Ja kuusi yötä, ni oon täysikänen. Jippii...