Mulla oli viikonloppunakin terapia, koska pärjääminen oli vähän heikolla kantilla. Ahmimiset on jokapäiväisiä ikävä kyllä. Viillellyt en oo nyt hetkeen, mikä on ihan hyvä. Ahmimisetkin on vähenemään päin. Silti joka päivä retkahdan ainakin kerran. Harmittaa, mutta koitan olla vihaamatta itteäni siitä. Terapeutti antoi mulle kotiläksyksi laskea, että kuinka monta kertaa päivässä haukun itteäni. Vielä ei oo ollut kovin paljon niitä, koska oon kieltänyt ne itteltäni. Ainakin vielä se kieltäminen toimii. Saa nähdä, että kuinka kauan jatkuu.
Mulla oli sossupalaveri aamulla. Puhuttiin enimmäkseen raha-asioista. Kyllä sossu silti kyseli syömisistäkin. "Eli sä osaat nykyään hallita ahmimisia, vai?"-sossu. Ajattelin, että mitä helvettiä sä ajattelet. En todellakaan hallitse, mutta annoin jonkun epämääräisen vastauksen. Kukaan täällä laitoksessa ei tiedä mun vaikeuksien laajuutta. Ne luulee, että menee hyvin. Jos mulla menis hyvin, ni mulla ei olis tiivistettyä terapiaa. Eipä ketään silti näytä kiinnostavan. Jotenkin oon tosi yksinäinen. Se on ehkä tässä vaikeinta. Ei oikeen oo ketään, paitsi tietenkin terapeutti, mutta sille maksetaan siitä, että se kuuntelee mua.
Mä tiedän, että mä en jaksa kovin kauaa tätä menoa. Pakko saada jotenkin käännettyä paremmaksi. En kyllä tiedä, että miten, koska kaikki triggeröi, kaverit unohtaa ja oon yksinäinen. Motivaation taso vaihtelee. Tarvisin taas motivaatiobuustin, mutta ei nekään tipu taivaasta sillon kun tarvis niitä. Mä niin haluisin jutella jollekkin muullekkin kuin terapeutille, mutta en tiedä, että ketä olis saatavilla. Kaikille kavereille en viitti kertoa kaikkea, koska se saattaa triggeröidä niitä, ja niille harvoille joille vois kertoa, niillä on kiire ja siks ne unohtaa. En syyttele unohtamisista, koska se on inhimillistä, mutta silti oon surullinen.
Mä oon aina surullinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.