To the bone

HUOMIO! En suosittele kyseistä elokuvaa kenellekkään, joka kamppailee syömistensä tai mielenterveytensä kanssa.

Eli menin ja katoin To the bone -leffan tänään netflixistä. Olin jo pitkään aatellut kattovani, mutta en ollut viittinyt yksin ainakaan lähteä siihen triggeröitymisleikkiin. Kuitenkin mulla oli tilaisuus katsoa se ohjaajan kanssa, niin rohkaistuin ja katsoin sen. Olin kuitenkin ollut utelias jo jonkin aikaa ja halusin nähdä miten syömishäiriötä on osattu kuvailla.

Mä en kirjota tähän mitään juonipaljastuksia tai edes arvostelua, koska niitä on netti täynnä. Mä haluan kirjottaa ennemminkin, että mitä tunteita leffa nosti pintaan.

Triggeröidyinkö? Kyllä, eikä raakasuklaakakku, minttusuklaajäätelö ja popcornpussi siinä aikaisemmin päivällä nautittuna auttanut asiaa ollenkaan. Haluanko alkaa taas laihduttaa? Kyllä. Mielessä pyörii iltapalan oksentaminen, vaa'an kaivaminen kaapista, itseni rankaiseminen ja asioiden kuseminen. Lähdenkö siihen leikkiin taas? Toivottavasti en. Ainakin yritän, että en. Yllä mainittujen asioiden sijaan mä kirjotan tätä toivoen, että saan kaiken paskan suollettua tähän. Mä koitan miettiä, kuinka paljon mä kusen, jos nyt otan askeleen taakseppäin.

Kuinka monta kaverisuhdetta kusen? Kaikki.
Kuinka paljon mun opiskelut lykkääntyy? Liikaa.
Kuinka kauas mun laitoksen vaihto menee? Loputtoman kauas.
Ja siinä vasta pari esimerkkiä.

Aivot tappelee ja huutaa ja argh. Sanoin kaverille, ettei se ollut niin triggeröivä. Taisin sanoa sen vähän liian aikasin. Kyllä oli ja triggeröi. Vittu.

Älkää te oikeesti kattoko, jos pelkäätte triggereitä.