Mun piti alunperin tulla kertomaan, että kuinka Ronja sai mut puhuttua ylös mun masennuskuopasta ja kuinka sen jälkeen meni paremmin hetken aikaa. Ja oikeesti meni paremmin melkein kaks päivää, mikä on mulle aikas helvetin paljon.
Tänään aamulla vähän niinkuin oli pakko käydä kotona visiitillä, mikä on aina tosi raskasta mulle. Eikä se ahdistus tullut heti, kun pääsin takaisin laitokselle ja mä jo toivoin, ettei jälkiahdistus tulisikaan. Iltapäivällä oltiin ohjaajan kanssa ottamassa instakuvia ja se meni vielä suht ok ahdistuslevelissä, mutta sen jälkeen tuli oikeen kunnon ahdistus, jonka jouduin selvittelemään yksin tarvittavan lääkkeen kanssa. Ohjaajia ei tainnut ihan hirveesti kiinnostaa, vaikka kerroin, että ahdistaa ja sen todellakin näki myös ulospäin. Kärvistelin sitten yksin huoneessani, eikä se päätynyt kovin rakentavasti. Menin sitten ja ahmin pitkästä aikaa ja nyt vituttaa ja paljon. Oksentamisurakkaan en jaksanut lähteä, eli katumus on normaalia korkeammalla. Huoh...
Juttuseuraa on luultavasti turha toivoa nyt enää. Ohjaajilla vaihtuu vuoro ja yököt ei koskaan suostu juttelemaan, koska "yöt on nukkumista varten". Ei se haittaakkaan ihan kauheasti, kun en oikeen ees tykkää tämän päivän yököstä. Yksinkärvistely siis näyttää jatkuvan.
Voi kun jotakuta olis kiinnostanut tulla siinä pahimmassa ahdistuskohdassa juttelemaan, ettei mun olis tarvinnut olla yksin, koska se ei päätynyt hyvin. Mutta ei se vissiin merkkaa noille mitään, vaikka kerron ahdistuksestani. Tietokoneen näpytteleminen on vissiin tärkeysjärjestyksessä ekana. Tai no, tuntuu, että kaikki mahdollinen on mun ahdistuksiani ennen siinä tärkeysjärjestyksessä.
Nyt ahdistaa ahmiminen, vituttaa ohjaajat ja yksin pitäis vissiin kestää. Nautin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentistasi.