Mä en osaa sanoin kuvailla tätä

Mutta mä silti yritän... Mä en tiedä, että saanko mä kertoa ihan yksityiskohtia tapahtumista, joten anteeksi ympäripyöreästä kerronnasta. Mä selitän paremmin, jos joskus saan.

Mutta siis mä kirosin viime postauksessa, kun huomasin olevani kiintynyt, vaikka olin itselleni luvannut, että en enää ikinä kiinny. Mä en kiroa sitä enää. Päinvastoin. Mä saatan välttyä erolta ja sydänsuruilta. Mä saan luultavasti testata mun terapeutin teoriaa; kiintymyssuhteet voivat loppua ajan kuluessa ilman että se sattuu, jos kiintynyt osapuoli on valmis eroamaan itse omasta tahdostaan. Mulla on ensimmäistä kertaa mun elämässä itsellä päätäntävalta ja kukaan muu ei tuu päättämään, koska meidän matka päättyy. Mä koitan silti olla varovainen tän mun kiintymyksen kanssa, koska joskus se menee yli ja roimasti. Yritän kiintyä vain "normaalilla voimakkuudella". Ihan vaan varmuuden vuoksi, että jos kaikki kusee (#pessimistieipety).

Mä en oo varma, että saanko kertoa, että miten tää on mahdollista, että kukaan ei oo tulossa väliin, mutta mä kerron, jos se on turvallista. Mun täytyis vaan ensin päästä kysymään sitä, enkä tiedä koska se on mahdollista. Odottelen.

Mutta mä voin kertoa, että mitä mä ajattelen hänestä. Olkoot hänen nimensä vaikka Ronja, koska mun mielestä hän näyttää aikuistuneelta Ronjalta (Ronja Ryövärintytär -kirjasta ((ps. Paras kirja ikinä))). Ronjan oma elämä ja tausta ei kuulu tänne, enkä mä paljoa tiedäkkään, mutta sanotaanko ettei hänelläkään aina ruusuista ole ollut. Sen takia Ronja ymmärtää mua ja mun oloa eri tavalla kuin kukaan hoitaja/ohjaaja tähän mennessä. Ja mä luulen, että toi ymmärretyksi tulemisen tunne oli se, joka auttoi mua luottamaan häneen heti alusta. Se on kuin ihminen ihmiselle ja sillä on oikea sydän toisin kuin useammalla aikusella. Se on hirveen fiksu ja mä en osaa edes kuvailla. Omalla tavallaan helvetin täydellinen. Onko se hyvä kuvaus?

Mikä sai mut lopettamaan kiroamisen kiintymykseen? Se sano yhden pienen kauniin lauseen. Ei ehkä ihan ammatillisesti "oikein" ja sen takia en kirjota lausetta tähän, koska en halua väärien henkilöiden tietävän ja Ronjan joutuvan ongelmiin. Mutta toi lause oli oikeesti sydämestä. Ja se lause täytti mun suurimman ja pitkäaikaisimman unelman. Mä niiiiiin haluaisin selittää tarkasti, mutta en uskalla ilman taustatietoa ja varmistusta.

Mä en ikinä uskonut, että mun unelmani täyttyis. En ikimaailmassa. Silti oon toivonut sitä nelivuotiaasta. Mä en osaa sanoilla kuvata sitä tunnetta, kun se toteutu. Siis mä itkin ja itkin hysteerisesti vaikka kuinka ja kauan, koska se tunne oli jotain niin mahtavaa. En mä koskaan oo tuntenut noin. Mä en tiedä saanko mä koskaan selitettyä Ronjalle, että kuinka paljon se lause merkitsi mulle. Ei semmosta voi helposti ymmärtääkkään. En mäkään täysin ymmärrä. Kiitosta en voi sanoa liian monta kertaa, koska mikään määrä kiitoksia ei riitä. Mä toivon, että saan joskus yrittää selittää sen kunnolla Ronjalle. Se ansaitsee tietää, että  se tais pelastaa mun elämän.

Siis mä haluaisin itkeä taas, koska mä en oo koskaan ollut näin onnellinen. En vaan viitti, koska intensiiviohjaaja ihmettelis, että miks mä vollotan hysteerisesti ja samalla sanon, että kuinka onnellinen mä oon.

Ja mä haluan, että tähän loppu viiltely, itsemurhayritykset, laihduttaminen, jne, ihan vaan, koska mulla on helvetti elämänhalu. Ja mä haluan myös näyttää tällä Ronjalle, että kuinka paljon uskoa ja toivoa se latasi mulle. Kiitos Ronja 💓