maanantai 27. maaliskuuta 2017

Minne mun matkani vie?

Siitä viime päivystysreissusta oon miettinyt paljon parantumista. Vaikka Myrsky ei paljoa puhunut silloin, se sai mut ajattelemaan. En mä halua tätä kaikkea kipua ja tuskaa, mutta samalla tää on niin tuttua ja turvallista. Syömishäiriöstä etenkin pelottaa parantua. Kuinka paljon mä lihon, jos parannun? Mua pelottaa kaikki. Parantumiseen sataprosenttisesti lähteminen on kuin hyppäisi pimeään rotkoon, eikä tietäisi kuinka syvä se on. Myrsky aina sanoo mulle että laitetaan hyvät ja huonot asiat vertailuun ja katotaan, että kumpi jää voitolle.

Parantumisen plussat:
-ahmiminen vähentyis (toivottavasti)
-saisin ehkä luvan olla vegaani, jos parannun
-saisin muuttaa syksyllä omaan kämppään ja hommaisin koiran
-hoidolla olis tarkoitus
-ei tarvis aina oksennella (se on tuskaa)
-saisin syödä vapaasti
-en ahdistuis 24/7
-ei masentais aina niin pahasti

Parantumisen miinukset:
-miten mä sen teen?
-pelko tuntemattomasta
-lisäkilot
-takapakit
-kuinka kauan parantuminen kestää? (luultavasti KAUAN)
-mistä mä saan apua?
-osaanko mä parantua?

Mä koitin silloin joskus parantua, mutta en sataprosenttisesti. Siitä ei yllättäen tullut mitään... Ahmimiset räjähti käsiin, kunnes lopulta olin masentuneempi kuin koskaan. Mistään ei tullut mitään. Mä pelkään, että se menee taas tohon. Mä tiiän, että pitäis lähtee sataprosenttisesti tähän prosessiin, mutta uskallanko tehdä sen. Mä oon miettinyt ja tuskastellut tätä joka päivä koko ajan sen päivystysreissun jälkeen. Mitä mä teen?

Mä tiiän, että kaikki haluais, että yrittäisin parantua. Mä en vaan tiiä, että pystynkö olee niin positiivinen ja rohkea. Toisaalta en jaksa tätäkään. Mun elämä on jo nyt ihan perseellään. Koulu menee huonosti enkä varmaan ikinä valmistu. Mulla ei oo sosiaalista elämää. Mä vaan makaan sängyssä päivät pitkät. En jaksa tehdä mitään. Tän postauksen aikaansaaminenkin oli urakka.

Onko teillä tarinoita siitä, että mikä sai teidät haluamaan oikeesti parantua? Haluaisin kuulla niitä. Saa kertoa kommenteissa tai ottaa yhteyttä muhun somessa (löytyy somet-sivulta). Myös postausehdotuksia saa laittaa tulemaan. Mulla on vähän ajatusblokki näitten postausten kanssa. Kyselin postausehdotuksia myös muissa someissa ja oon saanut jo pari hyvää ehdotusta, mutta lisääkin kaipaisin. Kiitos jo etukäteen, jos jaksat kommentoida!

Mä nyt sitten tästä menen pohtimaan, jos keksisin, että mitä aion tehdä elämälläni.

2 kommenttia:

  1. Itselläni ei ole koskaan todettu syömishäiriötä mutta masennuksen kanssa olen kamppaillut jo useita vuosia. Vuosina 2012-2013 sain diagnoosit vaikea-asteinen masennus,ahdistushäiriö ja epävakaa persoonallisuushäiriö.
    Olen kohta 23 vuotias nuori nainen ja parin vuoden sisällä olen löytänyt itsestäni voimaa parantua viimein. Olin pitkään vastahakoinen ja mietin vaan mitä olen ilman diagnoosejani tai itsevihaa. Edelleen sairastan kyseisiä sairauksia mutta lievemmässä mittakaavassa. Tajusin että haluan parantua kun näin kuinka aloin taas nauttimaan asioista edes hieman ja muistin haluni nähdä ja tehdä asioita. En halunnut luovuttaa, halusin näyttää kaikille mua epäileille että mä nousen ja saan elämäni kuntoon itseni takia.
    Toivon että sä löydät itsestäsi voiman parantua, tossakin sun listassa oli niin paljon hyviä syitä. Tiedän itsekkin kohta 12 vuotta sairastaneena ettei se auta että vaan sanotaan että kyllä sä paranet ja asiat järjestyvät. Kyllä se kuulostaa kliseiseltä mutta pidä edes pieni toivon kipinä rinnassasi mukanasi kun taistelet omia demoneitasi vastaan. Muista miksi haluat parantua ja mitä haluat saavuttaa.
    Olet vielä nuori ja sulla on aikaa. Älä koskaan lopeta taistelamista vaikka tuntuisi että olet aivan pohjalla, olet todella vahva ihminen!

    - JR.

    VastaaPoista
  2. Oon miettinyt samanlaisia asioita. Sairastan siis ahmimishäiriötä, olen ylipainoinen ja keskivaikea masennus tähän päälle. Toisin sanoen ahmin kun ahdistaa, ahdistaa kun ahmin. Yläasteella tosi moni kaveri määritteli miut ihmisenä sen mukaan minkä kokoinen olin. "Et sie olis sama ihminen jos olisit hoikka" jne. Pelottaa ajatus siitä, että vihdoin alan saamaan syömiseni hallintaan ja painoni putoaa. Pelkään järettömästi juuri tuota takapakkia, sitä että ihniset hylkää kun olenkin lähempänä normaalia painoa ja olen siedettävä peilistä katsoessani.
    On hienoa, että haluat kirjottaa tälläsistä asioista ja nää ehdottomasti kosketti. Ja vielä nimellä, jota en itse luultavasti kykenisi tekemään. Tsemiä!

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.