Tänään mulla oli käynti nuorisopsykiatrian poliklinikalla. Oon käynyt siellä jo kohta vuoden ja mulla on ihana terapeutti. Puhuttiin siitä miten mulla on mennyt osaston jälkeen kotona ootellessa kuntoutumisyksikköä. Kerroin sille, että oon viillellyt ja se ei oikeen tykännyt. Pyysi näyttämään haavat. Yksi olis pitänyt tikata, mutta siitä on mennyt tikkausaika jo ajat sitten. Se uhkas kertoa mun lääkärille. Mä itkin ja rukoilin sitä, ettei se kertois. Joudun satavarmaan takas osastolle jos lääkäri saa tietää. Ei se ainakaan heti lääkärille soittanut ja lupas, ettei tee tästä isoo numeroo, mutta joudun vielä pelkäämään, että mitä jos se soittaakin. Vielä olis viikko kotona kärsittävä ennen kuntoutumisyksikköä. En nyt saa kusta tätä viiltelemällä.
Olin aamulla vähän juoksemassa. Juoksin alle kaks kilsaa ja olin jo ihan puhki. En oo vuoteen tehny mitään ja se kyllä näkyy. Miten ihmeessä mä oon joskus juossut yli 10 kilsaa enemmän? Mun puolimaratooni-tavotteeseen on vielä pitkä matka. Kuntoutumisyksikössä alan ainakin liikkua. Siellä on aikaa ja motivaatiota. Syömiset on mennyt tänään ihan ok. Vähemmänkin vois syödä. Painosta ei oo mitään tietoo. En oo päässyt käymään vaa'alla. Haluaisin jo oman vaakani takasin ja aion kysyä sitä lääkäriltä heti kuntoutumisyksikkön sisäänkirjauksessa. Mä niin kaipaan jo mun omaa vaakaa... Melkeen vuosi ollaan oltu erossa.
Alla kauniita kuvia <3
Näetkö oikeasti jotain kaunista noissa kuvissa? Ja ymmärrätkö että muut (ei syömishäiriöiset) näkevät noissa kuvissa jotain ihan muuta. Haluatko itsesi takia olla luuviulu? Haluat siis miellyttää itseäsi. Koska ketään muuta se ei miellytä, miehiä varsinkaan.
VastaaPoistaYritän kovasti ymmärtää ajattelutapaasi. Ei tarvitse vastata jos koet kysymykset tunkeilevina. :)