Miten sulla menee?

Kysymys jota kysytään liian usein. Kysymys johon mä en osaa vastata ikinä. Eilen oli osastolla jälkipolikliininen käynti ja tapasin toisen omahoitajista. Hän sanoi, että mä näytin hyvinvoivalta. Mä olin meikannut, saattoi vaikuttaa asiaan. Osastolla meikkasin harvoin. Juteltiin kaikenlaista. Kerroin hänelle, ettei mulla ollut mennyt ihan loistavasti. Osastolta ja ihmisistä eroahdistus on ollut kova. En kuitenkaan kertonut hänelle viiltelystäni. Pelkäsin, että joudun jäämään osastolle samantien. Sain häneltä osastolle jääneet piirustukseni sekä toisen omahoitajani piirtämän tsemppikuvan. Laitoin sen vaatekaapin oveen. Sovimme, että jos kuntoutumisyksikössä menee kaksi viikkoa hyvin niin molemmat omahoitajistani tulevat käymään. Sovittiin myös, että he saavat tulla juttelemaan, jos näkevät minut kaupungilla. Yleensä näin ei ole, koska vaitiolovelvollisuus.

Eilen kävin myös kaupungilla kummitätini kanssa. Höpöteltiin ja shoppailtiin. Ostin kaksi paitaa ja ihanan mekon newyorkerista. Laitan varmaan toisen paidoista huomenna päälle, kun näen laihdutuskaveriani. Menemme käymään urheilutalolla ja kaupungilla. En malta odottaa, että näen hänet. Viime kerrasta on liian kauan aikaa.

Mitä mulle kuuluu nyt tällä hetkellä? Vatsa on täynnä kermaista pastaa. Ahdistaa. Kirjoittaminen on ainoa asia, joka pitää minut poissa viiltelystä. Suihkuun pitäisi mennä. En jaksaisi. Haluaisin vaakani takaisin. En tiedä painoani. Sekin ahdistaa. Jotenkin mä koitan silti luovia tämänkin päivän läpi. Kai mä selviän tästä.