Eka viikko osastolla

Lääkkeitä on vähennetty aika reippaalla kädellä. Vierotusoireet on välillä aika kamalat. Ens viikolla alotetaan mahdollisesti uus lääke, jonka pitäs auttaa myös ahmimisiin. Lähete viikko-osastolle on tehty ja ens viikolla pitäis selvitä sinne pääsemisen aikataulu. Mun piti jo torstaina saada tietää, mutta kukaan ei osannut sanoa yhtään mitään aikatauluista. Nyt suunnitelmissa on sunnuntaina päiväloma ja selviytyminen.

Selviytyminen. Miten mä sen teen? Täällä on ollut vaikeeta. Vierotusoireet on vaan pieni osa niistä vaikeuksista. Mä oon tän viikon aikana ahminut kaksi kertaa ulkoiluilla, väärinkäyttänyt nuppineuloja, repinyt auki vanhoja haavoja, saanut pari paniikkikohtausta, kävellyt ympäri sairaalaa etsien itsemurhavälineitä (ei löytynyt), katsonut rekkojen ja junien pyyhältävän ohi, särkenyt sydämeni ja tajunnut ettei kukaan koskaan tuu valitsemaan mua. Viiminen noista aiheutti yhden niistä paniikkikohtauksista.

Täällä oli parilla tyypillä jonkinlaista säätöä. En oo ihan perillä sen säädön nykyisestä statuksesta, eikä sen ookkaan niin väliä. Kuitenkin näin kun ne salaa hoitajilta makas sohvalla kylki kyljessä ja tajusin, etten ikinä tuu saamaan mitään samanlaista. Mä pakenin huoneeseeni itkemään hysteerisesti ja saamaan yhden paniikkikohtauksen. Mutta oikeesti, kuka mut valitsis? Kukaan ei kato mua sillä silmällä. Mä oon aina kolmas pyörä, viimeinen vaihtoehto, se johon ei kosketa pitkällä tikullakaan, se joka istuu yksin ruokapöydässä... Mä elättelen toivoa aina välillä ja aina mun sydän murskautuu. Voisko joku valita mut? Mä tarviin prinssin.

Mä odotan pääsyä viikko-osastolle, koska haluun kauas pois kaikesta muitten romansseista, koska se vaan satuttaa mua. Mä niin toivon, ettei viikko-osastolla oo kenelläkään samanlaista säätöä. Enkä mä toivo mitään pahaa tän osaston romantikoille, päinvastoin. Kaikkea hyvää heille, mutta mä en vaan pysty olee sen kaiken ympärillä. Mä vaan masennun, ahdistun ja saan paniikkikohtauksia puhumattakaan itsemurha-ajatuksista.

Tää on tuskaa.