Mä vihaan mun elämää

Mulla ei oo hauskaa. Mua ahdistaa. Otin tarvittavaakin pitkästä aikaa. Pelkään, että jään koukkuun niihin. Laitos ei onneks passittanut mua päivystykseen, ainakaan vielä... Sen sijaan yks ohjaajista oli oikeen mukava mulle ja se jopa halas mua. En odottanut sitä siltä ollenkaan. Me käytiin kävelemässä ulkona. Olisin halunnut vaan jäädä lumeen makaamaan ikuisiksi ajoiksi. Ei se kävely oikeen auttanut, mutta oli se parempi vaihtoehto kuin kauppaan meneminen ja terien ostaminen, kai... Mä olisin halunnut terät mielummin, mutta kukaan muu ei.

Ens viikolla alkaa koulut, kaikilla muilla paitsi mulla. Onneks on vielä sairaslomaa. En oo yhtään koulukuntonen. Pitäs viedä sairaslomatodistus koululle. Jos jaksan...

Pitäis laihduttaakkin. Epäonnistun siinäkin aina. Joka päivä alotan kaiken alusta. Ja feilaan ennen iltaa. Sitten illalla inhoon itteeni liikaa. Sitten mä viiltelen, jos olis niitä teriä.

Eilen illalla koitin ettiä huoneestani ees jotain terävää. Löysin huonon terävän asian (millä ei saanut mitään aikaan), tajusin mitä olin tekemässä ja heitin sen roskikseen. Pitäis viedä ne roskat ulos.

Kädet tärisee. On vaikee kirjottaa. Ahdistus alkaa helpottaa, mutta masennus puskee päälle. Mä en tiedä kumpi on pahempi. Masennus vai ahdistus. Aina on jompi kumpi. Mä vihaan mun elämää.

Terapiaakaan ei oo vaihdoksen takia vielä hetkeen aikaan. En tiedä kauanko menee, että saan uuden ajan. Mulla olis paljon puhuttavaa, mutta ei ketään kuuntelijaa.