Mun tää viikko ei oo sisältänyt muuta kuin hirvittävää ahmimista ja oksentelua. Joka päivä useita kertoja. Mä tiesin, etten kauaa pitempään olis pystynyt pitämään syömättömyysvaihetta, mutta silti halusin olla ajattelematta ahmimisvaiheen varmaa tuloa. Tää menee aina näin. Nälkiinnytän-ahmin-oksennan... Paino noussut kivasti tän viikon aikana, niinkuin kaikkina aikaisempina ahmimisvaiheina. Eilen jopa satutin itseäni, koska en kestänyt painon järkyttävää supernousua. Koitin kyllä pyytää apua laitokselta, mutta ne ignooras mut. Eikä muuten ollut eka kerta kun ne noin teki.
Mä poistin recovery-maininnan mun instasta, koska oon siinäkin hommassa helvetin huono esimerkki. Haluanko mä parantua? Todellakin, koska ahmin nyt, mutta en halua parantua, jos laihdutan. Mä niin tarvisin sen kunnon pohjakosketuksen, että tajuaisin alkaa parantua kunnolla.
Oon ollut tän viikon aikana ihan helvetin loppu. Tuskin oon noussut sängystä. Pari kertaa näin kavereita ja se vasta oli saavutus. Oon ollut aivan helvetin masentunut ja toivoton mun tilanteeseen. Aina mietin, että huomenna uus alku ja aina se kusee jo aamun ekoina tunteina k-menun hasselpähkinälevitteeseen, popcornpussiin ja puolikkaaseen leipäpakettiin. Ja sessio toistuu päivän aikana vielä monesti.
Mun rahat on laitoksen kansliassa ja mulle ei olis saanut antaa niitä, koska käytän ne ahmimisiin, mutta vaan Myrsky taitaa tietää asiasta. Se ei vissiin ollut delekoinut asiaa muille ohjaajille. Hienoa toimintaa laitokselta ja Myrskyltä taas kerran. Siis oon käyttänyt järkyttävän määrän rahojani tällä viikolla sessioihin. Tää on ihan helvetin kallista. Ja kaikki alas pöntöstä. Hyvä minä.
Mulla alkaa maanantaina kahden yön kidutusleiri kakaroitten kanssa. Me sovittiin terapeutin kanssa, että yritän parhaani mukaan selvitä siitä ilman osastoa. Saa nähä miten käy. Odotan kauhulla sitä leiriä ja näillä näkymin se sisältää pelkkää paskaa. Miten ihmeessä mä selviin sen yli? Vinkkejä kaivataan...
Ainiin ja tähän loppuun iso kiitos kaikille lukijoilleni! Tänään meni rikki 100 000 näyttökertaa. En olis ikinä uskonut näin isoa lukemaa mahdolliseksi. Kiitos!!
Toi et täytyy käydä pohjalla ennen kuin voi alkaa parantua on mullekin liian tuttua. Se syy miks haluu käydä siellä on se et siitä pohjalla olemisen paskasta olosta ainoastaan vois löytyä se motivaatio parantua ja et ei ole ennen ns. "suorittanut sairautta loppuun asti" ennen kuin on siellä pohjalla ollut.
VastaaPoistaKun osastolla ollessani elin juuri sitä pahinta aikaa, jolloin yritin etsiä sitä pohjaa, eräs hoitaja sanoi minulle kun makasin lepareissa kuset melkein housuissa kun ei mua uskallettu päästää vessaan että eikös tää oo jo se pohja, koska tän pidemmälle sä et voi täällä enää siinä pohjalle menossa päästä. Eikö tämä riitä? Silloinkaan en ollut vielä omasta mielestäni tarpeeksi pohjalla. Mutta miten enää olisin voinut päästä pohjemmalle, paitsi tappamalla itseni, lopullisesti? En oikeen mitenkään, ainakaan sillain et selviäisin siitä enää hengissä. Joten ainut tarpeeksi iso ja tyydyttävä pohjakosketus on kuolema, että viet sen pohjalla olemisen loppuun asti. Mut jos tän koko pohjalla käymisjutun tarkotuksena on löytää se oikee motivaatio parantumiseen ja alottaa se parantaminen vasta sen jälkeen niin sehän on turhaa, koska sitten kun olet siihen omaan pohjakosketukseesi tyytyväinen, olet jo kuollut.
Voi rakas
VastaaPoistaParantuneena bulimikkona tunnen tuskasi, ja toivon sydämeni pohjasta sinulle parantumista.
Itselläni parantuminen alkoi vuosien sairastelun jälkeen. Olin ollut kuukauden syömättä (ja olin todella huonossa kunnossa), kun lopulta tajusin, ettei elämä voi olla tälläistä. Heitin vaakani roskiin, ja ainoa rajoite syömiselle oli, etten enää koskaan paastoa. Söin pari viikkoa aivan non-stoppina, kaikkea energiapitoista. Maha oli aivan täynnä, mutta tuntui kun kuolisin nälkään. Pikkuhiljaa ruokarytmini alkoi rauhoittua, ja kuukauden - parin jälkeen huomasin ajattelevani jotain muutakin kuin pakko-ajatuksia ruuasta tai sen puutteesta. Ehkä noin kolmen kuukauden jälkeen kylläisyyskeskukseni alkoi oikeasti toimia.
Minuun iski epäonnistumisen tunne, itseviha, suhteeni ruokaan oli yhä hyvin vaikea, pelkäsin nälkää kuollakseni ja söin valtavia annoksia ihan varmuuden varalta, koska olin tottunut siihen että syömistä seuraa nälkä.
Lepuutin syömishäiriön runnelemaa kroppaani ja päätäni noin puolitoista vuotta. Tässä ajassa sain suhteeni ruokaan kuntoon, mutta masennus luonnollisesti äityi pahaksi. Sivussa lihoin noin 20 kiloa.
Satutin itseäni ja vihasin itseäni, mutta samaan aikaan huomasin, että olin oikeilla jäljillä, sillä elimistöni reagoi todella positiivisesti syömiseen. Aloin etäisesti saamaan persoonaani takaisin, nähdä välähdyksiä ihmisestä, joka olin ennen sairastumistani. Puolentoista vuoden jälkeen hyviä päiviä on jo useammin kuin huonoja, ja suhde ruokaani alkoi olla varsin hyvä. Tässä kohtaa palkkasin avukseni personal trainerin, koska en uskaltanut vaarantaa hyvää suhdetta ruokaani, mutta olin myös saavuttanut ylipainon rajat. Tämä osoittautui varsin voitokkaaksi taktiikaksi, sillä se lisäsi rentoutta syömiseen ennestään, ja lähes huomaamatta saavutin painon, joka minulla oli ennen sairastumistani.
Toipumispäätöksestäni on nyt kolme vuotta. Kyyti on ollut myrskyisä, ja olen ollut välillä itsetuhoisa (noin puoli vuotta toipumispäätöksen jälkeen iski pahin vaihe), mutta olen viimein kutakuinkin terve.
Anna itsellesi siis aikaa. Ja ruokaa. Oli se sitten hasselpähkinälevitettä ja leipää tai jotain muuta, kisko aivan mielin määrin, kunhan syöt. Uskallan luvata, ettei ruoka jaksa mahdottomasti kiinnostaa kamalan montaa viikkoa, kunhan elimistösi on saanut ravinnevarastonsa täyteen. Et tule koskaan saamaan tautiasi sievästi päätökseen (yritin tätä viimeisen vuoden ennen toipumispäätöstä), vaan ainoa keino on syödä se pois. Paraneminen on pitkä ja kivulias prosessi, mutta tee yksinkertaisia lupauksia itsellesi ("en enää oksenna" / "paastoa") ja pidä ne, vaikka kaikki muu menisikin vituilleen. Mitä pidempään pystyt olemaan nälkiinnyttämättä / oksentamatta, sen helpompi sitä on jatkaa, vaikka niihin tekisikin turvautua ahdistavissa tai surullisissa tilanteissa.
Toivon sinulle kaikkea hyvää.
Mikä se leiri on ja mitä siel tehdään? Jep munkin rahat on ohjaajien toimistossa koska muuten menee överiksi
VastaaPoista