sunnuntai 12. helmikuuta 2017

Rakas Anonyymi

Joku anonyymi kommentoi edelliseen postaukseen, että avun pyytäminen ei sais olla ohjaajasta kiinni. Väännän tämän nyt rautalangasta:
1. Mä en halua apua kaikkeen. Esimerkiksi syömisiin en halua apua. Viiltelyyn tarvin apua vaan jos tarvii tikata. Muuten en halua siihenkään apua, niin sairasta kun se ajatus onkaan.
2. Mua ei osata auttaa. Varsinkaan nää ohjaajat ei osaa mitään. Tähän joku vois sanoa, että mun pitäis kertoa, miten mua kuuluu auttaa. Se vaan ei oo niin yksinkertasta. Ei mua vaan tostanoin voi auttaa yhtään mitenkään. Se on pitkä prosessi.
3. En halua jutella ihmisille, joista en tykkää. Kuka haluais? Ja sattuu nyt vaan olee, että inhoon suurinta osaa uuden laitoksen ohjaajista. Eikä mun päätä käännetä noin vain.
Yhteenveto: Ei se oo vaan ohjaajasta kiinni. Siinä on paljon muutakin. Kiitos, olen puhunut.

Mitä muuta? Syömiset kusee urakalla. En ostanut teriä vieläkään vaikka piti. Kukaan siedettävä ei ehdi juttelee. En varmaan ees silti puhuis. Sovin tapaamisen Hopeasydämen kanssa. Se mun haava pitäis edelleenkin tikata ja se on varmaan tulehtunut. Bueno. Eli mikään ei oo hyvin taaskaan. Vieläkään. Miks oliskaan?

1 kommentti:

  1. Paransin yhden ehkä tikkausta vaatineen haavani Bacibact-salvalla ja -jauheella. Ei kokeilemalla varmaan häviä, toisaalta ois ehkä pitänyt kestää sairaalan katseet, arpi on yhä vittumainen kipuillessaan, toisaalta kipu on kivaa...

    VastaaPoista

Kiitos kommentistasi.